Ei kiitos

Heli rakastaa miestään Mattia. Heli haluaa Mattia. Matti rakastaa Heliä. Mutta Mattia ei oikein huvita, Matti ei ole just nyt asennoitunut. 

Tässä lähtökohta Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -romaanin filmatisoinnille. Pitkäaikaisen avioparin toisistaan täysin poikkeavia seksuaalisia tarpeita käsitellään kepeän komedian keinoin, mutta myös vakavammalla ja tarkkanäköisellä otteella.

Heli on varannut parisuhdematkan, jonka aikana hän toivoo saavansa palautettua suhteeseen kauan kadoksissa olleen intohimon. Matti on kuitenkin matkalla oma pedantti itsensä: altaalle ei voi mennä odottelemaan huoneen valmistumista, koska "mä en pysty orientoitumaan, ennen kun oon päässyt huoneeseen" ja kuvaa Helistä ei voi ottaa kaunista taustaa vasten, koska "tää kompositio ei oo nyt ihan tasapainossa". Helin lukuisista yrityksistä huolimatta ei siitä seksistäkään oikein mitään tule, Mattia kiinnostavat enemmän maisemien kuvaaminen – ja ne surkuhupaisat maapähkinät.

Palattuaan takaisin kotiin Heli päätyy "järkisyrjähyppyyn", jonka pyhänä tarkoituksena on saada avioliitto Matin kanssa pelittämään. Tilaisuuden suunnitelman toteuttamiseen tarjoaa sopivasti Helin opettamalle saksan kurssille kurvannut komearaaminen 28-vuotias Jarno. Kuten arvata saattaa, homma lähtee tietenkin lapasesta ja Heli huomaakin olevansa rakastunut.

Ei kiitos toimi minusta paremmin elokuvana. Härkösen ytimekäs ja nokkela kerronta oli pidemmän päälle rasittavaa, mutta elokuvassa tarina etenee luontevasti Sinisalon ja Virtasen loistavien roolisuoritusten ansiosta.

On ilahduttavaa, että Anu Sinisalo on vihdoin saanut pääroolin - hän kantaa sen todella hyvin: uskottavasti, rennon rosoisesti ja hersyvästi. Ville Virtanen on aivan loistava. Virtanen tekee Matista todellisen, henkilöhahmoa ei vedetä liian överiksi, ja alkupuoliskon trailerista tuttujen letkautusten jälkeen Matista paljastuu enemmänkin kerroksia ja kierroksia. Virtasen koiranpentukatseella varustettu Matti on samaan aikaan hellyyttävä, raivostuttava, säälittävä, huvittava, haavoittuva ja hurmaavakin.

Parasta elokuvassa on juurikin Helin ja Matin roolihahmojen moniulotteisuus. Heli ei ole vain seksiä kinuava, keski-iän kriisissä painiskeleva turhautunut perheenäiti eikä Matti ole ainoastaan kaavoihinsa kangistunut, virtahevoista ja muista eläinvideoista kiinnostunut, kylvyistä ja imuroinnista nauttiva nössö.  Heli haluaa läheisyyttä ja Matti haluaa säilyttää määräysvallan omaan alueeseensa. Sen sijaan Jarno on juurikin vain sitä, mitä päälle päin näkyy: nätti naama ja kiva peppu.

Ei kiitos on keskivertoa parempi kotimainen, draaman ja komedian välillä suhteellisen onnistuneesti tasapainoileva leffa. Se onnistuu siinä, mihin se pyrkiikin ja kuvaa uskottavasti hyväksytyksi tulemisen tarpeen, läheisyyden kaipuun ja torjutuksi tulemisen pelon tunteita. Mieleen kuitenkin tuli, että tämä on oikeasti kiinnostava aihe ja stereotyyppisestä asetelmasta toisin päin käännetty näkökulma olisi antanut eväitä syvällisempäänkin toteutukseen, mutta silloin taas olisi menetetty alkuperäisiä komediallisia aineksia.

Joka tapauksessa oli virkistävää katsella suomalaista leffaa, jonka pääosissa eivät ole elämässään päämäärättömästi haahuilevat ja hedonistista elämää janoavat 20–30 vuotiaat nuoret aikuiset, vaan oikeasti toisistaan välittävä aikuinen aviopari. Ihan mittava määrä draamaa on saatu mahtumaan tähänkin arkiseen asetelmaan.

Helille ja Matille ropisee kolme ja puoli ällää. LLL 1/2

Gravity päätti leffavuoden komeasti

Kuten ystäväni kommentoi elokuvan nähtyään: tämän lähemmäs avaruutta ei koskaan pääse.

Vaikka olo oli hyvinkin painava kolmen päivän jouluherkuttelujen jäljiltä, nosti 3D:nä katsottu Gravity tämän leilan todella mukaansatempaavasti avaruuden painovoimattomuuden pyörteisiin.

Gravity on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joka on parempi elokuva juuri tuon toteutuksen ansiosta kuin se muuten olisi. Toki leffa on vaikuttava muutenkin, mutta nimenomaan 3D-efektit saavat katsojan haukkomaan henkeään ja tuntemaan olevansa mukana avaruusromun pyörteissä ja aluksen ahtailla käytävillä itsekin. Aivan eri tasolla, mitä aiemmin on nähty.

Avaruus ja sieltä siintävä maa on kuvattu kauniisti. Alun pitkä kohtaus on todella vaikuttava ja tulee varmasti jäämään elokuvahistorian kirjoihin yhtenä kaikkien aikojen komeimpana kohtauksena. Hiljaisuus ja musiikki luovat pysäyttävän kontrastin. Elokuvan loppu kaikessa evoluutiomaisessa mahtipontisuudessaan on myös mieleenpainuva.

Eniten Gravityssä mykistääkin ympäristö, kuvaus ja huikean taitava 3D-tekniikan käyttö. Juoni on suhteellisen yksinkertainen ja Bullockin & Clooneyn roolisuoritukset hyviä, mutta nämä eivät yksinään tekisi Gravitystä mitenkään poikkeuksellisen vaikuttavaa elokuvaa.

Olen siis todella iloinen, että raahasin mieheni kolmen ohjelmantäyteisen joulupyhän jälkeen vielä puolen yön maissa elokuviin, sillä se oli viimeinen mahdollisuus nähdä leffa 3D:nä. Hereillä pysyminen ei tätä ihmetellessä tuottanut vaikeuksia.

Kun selailin viime vuonna katsomieni elokuvien listaa, niin kyllä Gravity lunastaa paikkansa vuoden vaikuttavimpana elokuvakokemuksena. LLLLL

Muita viime vuonna katsottuja parhaita pätkiä tässä vinkiksi muillekin:

- Nälkäpeli: Vihan liekit LLLL
- Rakkautta ennen keskiyötä LLLLL
- World War Z LLLL
- Mestari
- The Place Beyond the Pines
- Unelmien pelikirja LLLLL
- Beasts of the Southern Wild LLLLL
- Things we lost in the Fire LLLL 1/2

Elämyksellistä ja jälkiä jättävää leffavuotta 2014 kaikille!

The Counselor ei päästä katsojaa helpolla

Ridley Scottin ohjaama, tähtinäyttelijöiden kermalla tarjoiltu The Counselor ei todellakaan ole mikään pala kakkua. Tyylikkäältä näyttävä, huume-elämän raadollisuutta kaikkea muuta kuin silotellusti kuvaava elokuva on jakanut kriitikot kahteen todella kaukana toisistaan olevaan leiriin.

Toiset ovat kehuneet leffaa Ridley Scottin parhaaksi ohjaustyöksi vuosiin ja vakuuttavimmaksi huumekuvaukseksi sitten Traficin. Toiset ovat todenneet kaksituntisen olevan silkkaa ajanhukkaa, jossa on lattea juoni eikä päätä eikä häntää - ja ovat vielä kärsineet kovasta myötähäpeästä mitä näyttelijöiden suorituksiin tulee.

En sano, että leffa oli loistava, mutta ei se missään nimessä huonokaan ollut. Siitä on näin äkkiseltään vaikea olla selkeästi jotain mieltä.

Elokuvan on käsikirjoittanut Cormac McCarthy, joka on kirjoittanut myös Coenin veljesten filmatisoiman Pahan maan. Counselorin käsikirjoitus erottuu massasta, jotkut ovat pitäneet sitä teennäisenä, mutta minuun nämä pitkät dialogit tekivät paikoin vaikutuksen.

Leffa kertoo nimettömäksi jäävästä asianajajasta (Michael Fassbender), joka lähtee mukaan isoon huumediiliin dollarinkuvat ja rakkaansa hemmottelu mielessä. Heti alusta asti on selvää, että homma ei tule menemään kuin Strömsössä ja jonkin aikaa kestävän pohjustelun jälkeen asiat alkavat kusta - ja pahasti.

The Counselor on raaka, synkkä ja lohduton kuvaus siitä, mitä huumebisneksessä tapahtuu ja miten kova hinta ahneudesta maksetaan.

Kuten Kalle Kinnunen totesi blogissaan, the Counselor käsittelee myös katsojan suhdetta näkemäänsä.
Käsikirjoituksessa parissa kohtaa viitataan siihen, miltä tämä kaikki näyttää katsojalle ja miten katsoja näkemäänsä reagoi. Vaikuttavimmin tämä tapahtuu aivan lopussa, ja tuo pari lausetta luo voimakkaamman efektin kuin kuvat, mitä lauseen tilalla olisi voitu näyttää.

Tässä tarinassa ei ole selvitytyjiä tai sankareita. On vain ihmisiä, joille käy huonosti tai joille on käynyt huonosti jo ajat sitten. Yksi jälkimmäisistä on tähän asti mielenkiintoisimman roolityönsä ehdottomasti tekevän Cameron Diazin esittämä Malkina, jonka vanhemmat heitettiin helikopterista tytön ollessa kolmevuotias.

Diaz vetää kylmäkiskoisen roolinsa yllättävällä intensiteetillä ja uskottavasti. Komedienne pääsee näyttämään aivan uudenlaisen puolen näyttelijänlahjoistaan. Tällä elokuvalla yksikään näistä supersuosituista näyttelijöistä ei todellakaan yleisöä kosiskele - toisaalta kellään heistä ei ole siihen enää tarvettakaan.

Mitä tästä kirjaimellisesti paikoin päättömästä murhenäytelmästä sitten jää käteen? Ei ehkä loppupeleissä paljoakaan, tai sitten tätä täytyy ehkä vielä jonkin aikaa sulatella.

Counselorille tipahtaa kolme ja puoli ällää. LLL 1/2

Kirkon penkiltä Vihan liekkien keskelle

Viikonloppu pyörähti käyntiin ohjelmantäyteisesti. Kipitimme siskon kanssa suoraan töistä Johanneksen kirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresin joulukonserttia. Sieltä sitten porhalsimme kuohuviinitankkauksen kautta suoraan Nälkäpelin kakkososan, Vihan liekkien pyörteisiin.

En ole aikoihin ollut joulukonsertissa tai kuuntelemassa kuoroa kirkossa. Voisi ajatella, että valkean joulun tunnelmaan on vähän vaikea päästä, kun maassa ei ole vielä lumihiutalettakaan - ja kuka niitä joululauluja nyt vielä kukkeimpaan pikkujouluaikaan jaksaa kuunnella.

Samaan aikaan kun firmojen pikkujouluporukat marssivat pikkumustissaan parijonossa kohti kapakoita, minä ja pikkusisko hiljennyimme Johanneksen kirkon penkillä kauneimpien joululaulujen äärelle.

Täytyy todeta, että rauhoittuminen hektisen viikon jälkeen tuntui todella hyvältä ja yhteislauluna koko täpötäyden yleisön voimin laulettu Maa on niin kaunis herkisti kyllä tämän tytön, vaikka en mikään yhteislaulujen ystävä tai ahkera kirkossakävijä muuten olekaan.

Hiljentymisestä saatuja voimia tarvittiinkin heti kättelyssä, kun marssimme kohti teinejä tursuavaa Kinopalatsia. Jättimäisen irttarisäkin ja liian ison popcorn-setin kuljettelu väenpaljouden ja metelin keskellä meinasi käydä hermon päälle ja sanomattakin selvää, että tuskanhiki virtasi vuolaasti pitkin selkäpiitä. Mutta kannatti käydä kirkossa rauhoittumassa, sillä selvisimme teatterin penkeille hiiltymättä ja kaatamatta popcorneja.

Olipas virkistävää olla pitkästä aikaa katsomassa isoa elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä aika hyvää sellaista. En ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja, joten en tiennyt tästä kakkososastakaan, kuten en ensimmäsestäkään, yhtään mitään etukäteen. Taas kerran, hyvä niin. Olin ajatellut kakkososan olevan ehkä hieman pliisumpi, tasapaksumpi ja synkeämpi kuvaus kapinan noususta.

Seuraa pari pientä paljastusta: yllätys itselleni oli, että tässäkin osassa palattiin Hunger Games -areenalle, tällä kertaa vanhat voittajat laitettiin juhlavuoden kunniaksi kisaamaan toisiaan vastaan. Äkkiseltään voisi ajatella - ja ajattelinkin - että plaah, eikö tämä nähty jo ykkösessä, mutta ei nähty, lopussa odotti mukava käänne.

Sisko goes Katniss 

Vihan liekit pistää edeltäjäänsä vähän paremmaksi. Kamera ei hypi samalla tavalla, henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja loppu on yllätyksellisyydessään mannaa kaikille juonesta tietämättömille. Jennifer Lawrence on kyllä vietävän hyvä ja Stanley Tuccin esittämä show host taas nauruhermoja kutkuttava. Philip Seymour Hoffman toi vinkeän piristysruiskeen henkilögalleriaan.

Jatkoa saa taas odotella vuoden verran, eikä kahteen osaan jaettu trilogian päätös varmaankaan vedä vertoja tälle terhakalle kakkososalle, mutta saapahan vielä palata kahdesti tämän kiehtovan dystopian  ja näiden henkilöhahmojen pariin.

Jännittävän leffan jälkeen piti vielä käydä tasaamassa pulssi punaviiniglögillä, vauhdikkaan päivän ilta päättyi pikkujouludraamojen seuraamiseen.

Vihan liekit lämmittivät Leilaa neljän ällän edestä. LLLL

World War Z: pitäkää kiinni popcorneistanne!

Leffassa paettiin helikopterilla tai lentokoneella tuhoutuvista kaupungeista. Joku tarkkasilmäinen katselija oli huomannut, että Helsingin kohdalla oli menetettyjen kaupunkien karttakuvassa kysymysmerkki. Tämä kuva on napattu vähän iloisemmissa tunnelmissa, kun jätimme kesäkuun alussa Helsingin laivalla taaksemme.

Jos et halua tietää World War Z elokuvasta etukäteen yhtään mitään, vaan saada siitä näin ehdottomasti eniten irti, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Minulla on paha tapa lukea leffat puhki etukäteen arvosteluista, mutta tästä olin kuullut vain lyhyen mainoslauseen. Olin siis kerta kaikkisen häkeltynyt, kun tapahtumat alkoivat vyöryä 3D-linsseistä läpi.

Maailmanloppu, zombiet, ärsyttävät 3D-lasit...ei ihan kuulosta tämän Leffaleilan repertuaarilta. Mutta en heti muista, milloin olisin jännittänyt ja viihtynyt teatterissa yhtä makoisasti. Jo heti ensimmäisistä minuuteista lähtien alkaa TAPAHTUA, huomasin puristavani penkin käsinojaa noin viiden minuutin paikkeilla.

Tiedä sitten meneekö kaikki kunnia elokuvalle, vai hitunen myös edellisiltana hankitulle pienelle heikotukselle, mutta sydän pomppasi kurkkuun useita kertoja ja ulos kävellessä tuntui siltä, että ei olisi kunnolla hengittänyt pariin tuntiin. Tämän takia teatterissa käymisestä kannattaa maksaa, sanon ma. Pelkän tunteiden ruodinnan katsominen reilun kymmenen euron hinnalla ei tunnu enää kauhean kohtuulliselta.

Ja kirkastetaan nyt tähän väliin, että kyseessä ei luonnollisestikaan ole mikään mestariteos, älynystyröitä hivelevä trilleri tai henkilöiden motiiveja avaava syvällinen ihmiskuvaus. Sen takia leffan saamat lyttäävät arviot vähän ärsyttävät, se nyt vaan oli jännä, eikö se joskus riitä. Poikkeuksena (ainakin) Nytin Pertti Avolan kirjoitus, jossa on juurikin ymmärretty, mistä tässä on kysymys.

Kritiikeissä on suomittu sitä, miten löyhästi leffa perustuu kirjaan, miten lattea se on zombie-elokuvaksi sekä miten epäuskottavaa ja tylsää on se, että leffassa ei näytetä yhtään verta. No minä joka en ollut kirjasta koskaan kuullutkaan, en ole ikuna katsonut yhtään oikeaa zombie-rainaa enkä näemmä osaa kiinnittää huomiota detaljeihin, en kärsinyt edellä mainituista asioista mitenkään, ignorence is a bliss! Pätee muuten yllättävän moneen asiaan...

Leffassa on useita todella intensiivisiä ja päräyttäviä kohtauksia, parhaita ovat ehdottomasti alun automatkalta alkava vyörytys, Jerusalemin porteilla tapahtuva pieni kuhina sekä "kaappaus" lentokoneessa.

Taidanpa tästä lähtien jättää arvostelujen lukemisen väliin ennen elokuviin menoa. Jälkikäteen on kyllä hauska vertailla mielipiteitä ja laajentaa omaa ymmärrystä lukemalla ammattilaisten ja kanssaharrastajien havaintoja. Ilokseni muuten huomasin Elokuvatirkistelijän ja EdWoodin olevan samoilla linjoilla kanssani ja he inspiroivatkin kirjaamaan myös oman puolustuspuheenvuoron Bradille ja zombieille tänne blogosfääriin.

Eli aivot narikkaan ja ennakkoluulottomasti nauttimaan zombievyörytyksestä! Tämä Leila raapi kynsillä penkkiä neljän ällän edestä. LLLL

Turistina Helsingissä, Barcelonassa ja Oviedossa

Mikäköhän siinä on, että kotikaupunkiaan pitää jotenkin itsestään selvänä. Sitä vain painelee kaduilla laput silmillä, käy usein samoissa paikoissa kahvilla ja syömässä, ei jaksa koluta museoita, käydä gallerioissa, istahtaa penkille katsomaan ohi käveleviä ihmisiä. Eilinen oli pieni poikkeus tästä, tunsin oloni turistiksi aurinkoisessa Helsingissä.

Kävin ensin lounastamassa ystävieni kanssa Hakaniemessä. Tämän jälkeen päätin jäädä nauttimaan kauniista talvipäivästä ja suuntasin katsastamaan remontin jälkeen uudelleen avatun Hietalahden kauppahallin.





Jätettyäni kauppahallin ihmisvilinän, höyryävät currypadat ja tuoreen kalan tuoksun taakseni pyörin kaupungilla katsellen Helsinkiä uteliain silmin, kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Maleksin kaduilla, jäin ihailemaan näyteikkunoihin ripustettuja kalliita muotiluomuksia, kuvasin lumen täyttämää Ruttopuistoa.



Lopuksi vietin vielä pari tuntia ostoskeskuksen kaupoissa hypistellen vaatteita, koruja, krääsää ja ihaillen houkuttelevan näköisiä leivonnaisia vitriineissä. Omaksi yllätyksekseni ostamatta mitään.

Kun väsynyt päiväretkeläinen sitten saapui iltasella kotiin ei turistin viittaa tarvinnut vieläkään heivata pois päältä. Ei muuta kun lasi hyvää punaviiniä käteen, mukava asento ja matkalle kohti Barcelonaa ja Oviedoa Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonan matkassa.

Ennen elokuvaa Yle Teemalta tuli toinen osa Woody Allen -dokumentista. Dokkari kertoi kiinnostavasti Allenin suhtautumisesta elokuvantekoon. Allen ei ole koskaan suhtautunut tekemisiinsä turhan vakavasti eikä ole pelännyt epäonnistumista. Hän on tehtaillut leffoja liukuhihnalta kerran vuodessa. Ja kuten ohjaaja itsekin totesi, aina välillä jokin onnistuu.

Myöhemmän tuotannon ehdottomia valopilkkuja ovat itselleni olleet loistava Match Point sekä Midnight in Paris. Ja eilisen jälkeen suosikkeihini kuuluu nyt myös toisella katsomiskerralla kolahtanut Vicky Cristina Barcelona.

Dokumentissa näytettiin katkelmia leffasta ja mietin, että miksiköhän tämä ei oikein napannut silloin vuosia sitten. Kun dokkari päättyi niin leffa tuli kuin tilauksesta heti perään ja pääsin nauttimaan Javier Bardemin, Scarlett Johansonin ja Penelope Cruzin seurasta.

En tiedä, oliko punaviinillä osuutta asiaan, mutta toisella katsomiskerralla VCB imaisi täysin mukaansa. Leffaa katsoessa tuli verestettyä myös omia matkamuistoja parin kesän takaa. Bardemin vastustamattomasti esittämä Juan Antonio houkuttelee amerikkalaiset neitokaiset suorasukaisesti lähtemään mukaansa Oviedoon. Samaisesta kaupungista aloitimme kaverini kanssa Pohjois-Espanjan kiertämisen toissa kesänä.

Näkymä bussista matkalla Oviedoon.

Vicky Cristina Barcelona on viehättävä kombinaatio allenmaista neuroottisuutta (jota ei mielestäni tässä kuitenkaan ylikorostettu), espanjalaista elämänmenoa ja ihmissuhteiden solmujen kuvaamista.

Dialogi on allenille tuttuun tyyliin hersyvää ja tässä lisämaustetta sekaan heittävät Bardem ja Cruz sanaillessaan kiihkeästi espanjaksi. Allen totesi dokumentissa ettei ymmärtänyt sanaakaan mitä nämä otoissa puhuivat, mutta luotti näyttelijöiden hoitavan homman. Osoitus siitä, että Allen ei todellakaan ole mikään kontrollifriikki vaan antaa näyttelijöille paljon vapauksia. Luontevuus välittyykin läpi tässä hyvin. Ja näyttelijöiden kemiat osuivat hyvin yksiin, siitä todisteena Bardemin ja Cruzin kuvauksista alkanut suhde.

Hyvää ruodintaa leffasta ja tarkemmin henkilöhahmoista ja juonesta Elokuvahömppää-blogissa.

Suosittelen lämpimästi nauttimaan täyteläisen punaviinin kera. LLLL

8-pallo pyörii louhimiesmäisen raskaasti

8-pallo oli kuvattu Kuopion loskaisissa talvimaisemissa. Tämä samannäköinen maisema on ihan kotinurkilta.

Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Tiesin jo mennessäni katsomaan Louhimiehen uusinta ohjaustyötä mitä tulisin näkemään. Louhimiehellä on todella tunnistettava kädenjälki. Paha maa, Vuosaari ja nyt 8-pallo ovat synkkiä, pahaa oloa ilmentäviä ja myös pahaa oloa aiheuttavia elokuvia.

Teatterista ulos tullessa huomasin, että en kysyttäessä oikein osannut muodostaa mielipidettä näkemästäni. 8-pallo on hyvin tehty: ammattitaitoisesti ohjattu ja kuvattu sekä ennen kaikkea näytelty. Silti se jätti jotenkin kylmäksi, ei tullut ihan iholle, oli jotenkin liian louhimiesmäinen.

Jessica Grabowsky oli menneisyytensä kanssa kamppailevana, vankilasta alle vuoden ikäisen vauvan kanssa vapautuneena ex-narkkarina vakuuttava. Vähemmän kulunut kasvo toi Piken rooliin aivan eri tavalla uskottavuutta, muutenkin Grabowsky onnistui välittämään yksinäisyyden, pelon ja itseensä pettymisen tunteet pienieleisen vahvasti.

Eero Aho tekee Piken exänä hienon roolisuorituksen. Aho saa huumepomo Lalliin luotua sellaista uhkaa ja vastenmielisyyttä, että tätä on isolta ruudulta vaikea katsoa.

Pirkka-Pekka Petelius on myös Piken perään katsovana poliisina hyvä, häntä katselee draamarooleissa mielellään. Leppilammenkaan näyttelijäsuorituksessa ei ole moitittavaa, käsikirjoitus vaan jätti hänen henkilöhahmonsa jotenkin irralliseksi ja roikkumaan kokonaisuudessa tyhjän päälle. Hänen esittämän Revon menneisyyden traumoja ei avattu tarpeeksi ja yhteys muuhun tarinaan puuttui.

8-pallo käsikirjoitettiin Marko Kilven romaanista nimen omaan henkilötarinaksi, selviytymistarinaksi. Sellaisena se onkin kohtuullisen hyvä, mutta puutteitakin löytyy.

Alussa kuvataan tarkkaan Pikeä ja vauvaa aloittamassa elämää vankilan muurien ulkopuolella, katsoja miettii koko ajan miten nopeasti Pike sortuu taas kamaan. Sitten exä tulee koputtamaan ovelle, eikä kestä kauaakaan kuin neula on upotettu käsivarteen. Kun katsoja tietää koko ajan repsahtamisen tapahtuvan jossain kohtaa, se vie tunnelatausta pois tältä tärkeältä h-hetkeltä. Loppukin on hyvin perinteinen ja moneen kertaan nähty.

Louhimiehen luottonäyttelijä Mikko Kouki on taas saanut osakseen samannäköisen roolin. Ällö nilkki, joka ahmii ruokaa ja kiroilee. Tällä kertaa Koukin esittämän diilerin kohtalona on päätyä pilkottuna kylpyammeeseen. Toivoisi, että jos Louhimies ottaa Koukin mukaan tuleviinkiin elokuviinsa, miehelle annettaisiin vaihteeksi toisentyyppinen rooli. Lallin apureja näyttelevät luontevasti itselleni entuudestaan vieraat näyttelijät.

Louhimiehen näkemykselle, taidoille ja aiheille on eittämättä tilaa kotimaisella elokuvakentällä. Ja on kiistaton tosiasia, että Louhimies on yksi parhaista tämän päivän suomalaisista ohjaajista. Mies tulee varmasti tulevinakin vuosinä pitäytymään raadollisissa, yhteiskunnan varjopuolia kuvaavissa aiheissa. Suotakoon se hänelle. Itselleni kuitenkin nämä ankeat, rankat ja epämiellyttävät elävät kuvat alkavat muodostua vähän luotaantyöntäviksi. LLL 1/2

p.s. Kirjoitin tämän postauksen kuunnellen Minä ja Ville Ahonen -orkesteria, aivan loistava yhtye, jotain valoa tämänkin kirjoituksen ympärille.

A Shot at a Silver Lining

Leffan jälkeen nautitussa cappuchinossakin oli kaunis ja romanttinen lining.

Kuten uhosin Oscarien jaon jälkeen, änkesin heti seuraavana päivänä teatteriin katsastamaan Silver Linings Playbookin, suomeksi Unelmien pelikirjan. Ja oikeassa olin, leffa oli loistava.

Pat (Bradley Cooper) vapautuu psykiatrisesta sairaalasta, jonne hän oli joutunut pahoinpideltyään vaimonsa työkaverin. Raivonpurkaus oli aiheutunut siitä, että Pat yllätti vaimon ja äijän yhdessä omasta suihkustaan palattuaan töistä aikaisemmin kotiin. Seuraavaksi käy ilmi, että Pat on taistellut muutenkin elämässään maanis-depressiivisyyden kanssa.

"I hate my illness and I want to control it. This is what I believe to be true: You have to do everything you can and if you stay positive you have a shot at a silver lining."

Pat muuttaa asumaan vanhempiensa luokse vakaana aikeenaan ryhdistäytyä ja valloittaa vaimo takaisin. Sitten hän törmää lenkkipolulla Tiffanyyn, joka on jäänyt leskeksi ja jolla on Patin tavoin kokemusta siitä, kun mieli järkkyy.

Juonesta ei tässä sen enempää, sillä suosittelen lämpimästi marssimista leffateatteriin katsastamaan itse, mitä tämä valloittavilla näyttelijäsuorituksilla sekä nasevalla ja hersyvällä dialogilla varustettu helmi tarjoaa.

Olen aivan täysin ihastunut Jennifer Lawrenciin. Jo Winter's Bonessa ja Nälkäpelissä vakuuttanut nainen on todella raikas tuulahdus Hollywoodin a-luokkaan. Uskottava, persoonallinen ja intensiivinen näyttelijätär vain paranee leffa leffalta. Mitä tältä vasta 22-vuotiaalta neitokaiselta nähdäänkään tulevina vuosina.

Bradley Cooperkin valloitti minut totaalisesti ja odotan innolla miehen seuraavia roolisuorituksia. Tämä esitys varmasti avasi hänelle ovia sekoilukomedioista vakavasti otettavien draamojen puolelle.

Ja sokerina pohjalla, kauan kaivattu ja mieltä lämmittävä sivuosa Robert de Nirolta. Arvokkaasti vanhentunut mestari on tässä todella hyvässä vedossa.

Mikä on miälenvikast?

Tämä on boy meets girl / feel good -elokuva omalla rosoisella reunuksellaan. Sillä erotuksella, että tyttö ja poika eivät ole kiireisiä ja menestyviä uraihmisiä, joilla on sisustuslehtien sivuilta kopioidut asunnot ja villanuttuihin puetut puudelit.

Pat ja Tiffany yrittävät molemmat selvitä arjesta ja jaksaa muita ihmisiä, jotka eivät ihan ymmärrä. He töksäyttelevät totuuksia ilmoille mitään suodattamatta, eivät esitä mitään.

Elokuva herätti miettimään ja kyseenalaistamaan niin sanotun normaalin. Jokaisen ns. normaalin ihmisen pitäisi ottaa oppia Patin ja Tiffanyn teeskentelemättömyydestä. Heidän historiallaan elo pysyy järkevän yksinkertaisena ja kohtuullisena.

Meillä "terveen papereilla" tallaavilla on sellainen tyyppivika, että emme osaa nauttia elämän pienistä asioista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mielummin tavoittelemme kuuta taivaalta ja sitten maailmamme romahtaa, kun mielipuoliset tavoitteet eivät täytykään. Tai sitten ajamme itsemme loppuun, hukumme töihin ja velvollisuuksiin, unohdamme elää välissä. Anteeksi kärjistys.

Jäin myös pohtimaan ja ihailemaan Patin ja Tiffanyn suorasukaisuutta. Kuten Tiffany toteaa Patille: "You say more inappropriate things then appropriate things". Onko tämä välttämättä huono asia?

Välillä hampaaton hymistelykulttuuri, jonka keskellä elämme, ottaa todella aivoon. Pitää tehdä tiettyjä asioita, pitää sanoa niin, ei näin. Pitää mennä vaivaannuttaviin tilaisuuksiin, koska ei kehtaa sanoa, että olen väsynyt eikä voisi vähempää kiinnostaa tulla paikalle. Ketä tällainen toiminta oikeasti hyödyttää? Elämä on liian lyhyt suorittamiseen.

Pat ja Tiffany ovat Tiffanyn siskon luona illallisella. Siskon koti on viimeisen päälle laitettu hengetön lukaali ja sisko ahdasmielinen pingottaja. Ankka on uunissa ja fancy jäätelörakennelma odottaa pääsyä lautaselle kruunaamaan illan. Yhtäkkiä Tiffany nousee pöydästä ja sanoo, että olen väsynyt, lähden kotiin.

Way to go girl, mietin mielessäni. LLLLL



Illalliskohtauksen ja muita teasereitä sekä dialogia voi käydä kurkkaamassa täällä.

Hitchcock raottaa kevyesti verhoa

Tämä leffa löytyy seinältä julisteena, mutta ei vielä katsottujen
elokuvien listoilta. Wikipedian mukaan Marnie sai kuivakan
vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta.

Hitchcock on elokuva jännityksen mestarin elämästä Psykon tekovaiheilla sekä kurkistus Psykon kulisseihin. Se perustuu vain osin tositapahtumiin, se ei mene kovinkaan syvälle ohjaajan persoonaan, eikä ole erityisen oivaltava tai omaperäinen - mutta sangen viihdyttävä se kaikessa kepeydessään on.

Parasta antia on Hopkinsin humoristisia piirteitä saava Hitchcock-tulkinta sekä kohtaukset, joissa tehdään Psykoa studiolla. Hopkins näyttelee Hitchiä korostetun karikatyyrisesti, pakkelit ovat komeat ja artikulaatio överi huulet töröllään.

Joka tapauksessa oli virkistävää ja kiintoisaa nähdä Hopkins myös vähän kevyemmän tulkinnän äärellä, koomikon lahjoja enemmän Hannibalina mieleen piirtyneenä Hopkinsilla selvästi on.

Hitchcock-elokuva ei tavoita, eikä ehkä pyrikään tavoittamaan, ohjaajan syvintä olemusta. Itselleni ohjaajalegenda on aina ollut täysi arvoitus. Mahakas kaljupää, joka tekee cameot. Mitään muuta en ole hänestä oikeastaan tiennytkään. Paitsi tietenkin sen, että herra on tehnyt mahtavia elokuvia, joista olen aika monta nähnytkin.

Mitä sitten tiedän nyt? Hän oli naimisissa älykkään ja elokuvien teosta varsin paljon ymmärtävän Alman kanssa (jota näyttelee taas kerran hienosti Helen Mirren). Hän piti blondeista, joi ja mässäsi vähän holtittomasti, oli egoistinen ja mustasukkainen, lapsellinen ja lujatahtoinen. Haluaisin tietää paljon enemmänkin, mutta tämä leffa ei ollut tarkoitettukaan tyydyttämään tätä tiedonjanoa.

Tiedä sitten, miten paikkansapitäviä Psykon syntyhistorian vaiheet tässä ovat, mutta ainakin suurin piirtein ne kaiketi jäljittelevät tositapahtumia. Kiintoisana poimintana esimerkiksi se, että Psykon kuuluisa suihkukohtaus oli ensin tarkoitus toteuttaa ilman veitseniskuja tehostavaa, nerokkaan toimivaa musiikkia. Ja että Hitchillä oli itselläänkin sormensä pelissä siinä, että suihkukohtauksesta saatiin niin vakuuttava (ainakin tämän version mukaan).

Kokonaisuutena leffa oli herkullisen hyvillä näyttelijäsuorituksilla varustettu viihdyttävä paketti. Ajankuvaa ja elokuvantekoa kulisseissa oli kiintoisaa seurata.Samoin kuin todellisia tai fiktiivisiä käänteitä, joiden kautta Psyko valmistui. Itseä nämä puolet elokuvasta kiinnostivat huomattavasti enemmän kuin kolmiodraama, joka oli ympätty matkaan mukaan. Loppuun oli säästetty myös loistava kohtaus Psykon ensi-illasta sekä liikuttava dialoginpätkä ensi-illan jälkeen toimittajien edessä.

Ajattelin tämän innoittamana ottaa Hitchcockit taas lähempään tarkasteluun. Esimerkiksi Vertigon, Takaikkunan ja Linnut olen nähnyt aika nuorena, nyt niitä osaisi katsoa vähän toisenlaisella silmällä ja niistä saisi varmasti enemmän irti. Myös Psyko on nähtävä uudelleen ja fiilisteltävä pimeässä valaistuksessa ja nupit kaakossa.

Loistava tilaisuus herran hengentuotteiden ahmintaan tarjoutuisi parhaillaan elokuva-arkistossa, jossa viedään viimeisiä alkuvuoden Hitchcock-näytöksiä. Harmi vaan, että parhaat palat ovat jo menneet.

Mestarillisen mysteerimiehen elämään ja tuotantoon voi tutustua perusteellisesti Wikipediassa.

Jännityksen kapelimestarin seuraaminen kiinnosti kolmen ja puolen ällän edestä. LLL 1/2

Rämeestä kajahtaa

"I see that I'm a little piece in a big big universe."

En yleensä liitä trailereita postauksiin, mutta tämän kohdalla oli pakko tehdä poikkeus. Menkää katsomaan tämä.

6-vuotias Hushpuppy asuu isänsä kanssa Louisianan liepeillä sijaitsevalla Bathtub-nimisellä rämealueella. Hushpuppy kuuntelee eläinten sydämenlyöntejä ja pohtii pientä rooliaan isossa maailmankaikkeudessa.

Myrsky tulee, hökkelit hautautuvat veden alle, jäävuoret sulavat ja esihistorialliset eläimet ravaavat kiitolaukkaa ohi. Muun muassa näistä tapahtumista on paras pitkään aikaan näkemäni elokuva - Beasts of the Southern Wild tehty.

Tämä pienellä rahalla ja amatöörinäyttelijöiden kanssa rakennettu pieni suuri tarina tarrasi minut täysillä mukaansa. Yhteiskunnasta täysin erillään elävä tiivis ja viinaanmenevä yhteisö yrittää selvitä päivästä toiseen ympäristöstä saatavilla antimilla. Kotkottavat kanat, sätkivät merenelävät ja takkuiset koiranpennut vaihtelevat kuvissa. Isä valmistaa Hushpuppya selviämään maailmasta hänen se jätettyään omalla karkealla tyylillään. 

Hushpupyn filosofiset tulkinnat ympäröivästä maailmasta kiteyttävät pienen ihmisen suulla jotakin suurta. Hänen mielikuvituksensa sekoittuu käsivaralla kuvattuun myrkynvihreään rämeikköön täysin sulavasti.

Quvenzhané Wallis tekee järisyttävän hienon roolisuorituksen, sellaisen jota koko Hollywoodin kerma voi vain kadehtia. Luin jälkikäteen, että isää näyttelevä Dwight Henry on ammatiltaan leipuri, aikamoista.

Tätä kasvutarinaa on kuvattu monessa arviossa maagiseksi realismiksi. Juuri tästä on kysymys. Beasts of the Southern Wild käsittelee luonnonkatastrofeja, yhteiskunnan eriarvoistumista, selviytymistä, yhteisöllisyyttä, kaipuuta ja menettämistä täysin todellisella, mutta silti taianomaisella otteella. Harva elokuva pystyy tähän.

"In a million years, when kids go to school, they will know that once there was a Hushpuppy and she lived with her dad in the Bathtub."

Rämeestä kajahti täyden viiden ällän edestä. LLLLL

Ei niin vangitseva hypnotisoija

No niin, arvostellaanpas välillä elokuviakin kaiken tämän fiilistelyn ja itsetutkiskelun jälkeen.

Tänään aamupalaksi hotkaisin makuunin nettivuokraamosta Hypnotisoijan. Lars Keplerin kohkattuun romaanin pohjautuvan jännärin, jonka on hieman yllättäen ohjannut lämminhenkisistä draamoista tunnettu Lasse Hallström.

En ole lukenut kirjaa, josta ilmeisesti ollaan montaa mieltä, toiset ylistävät ja toiset pitävät täysin laskelmoituna. Odotin kuitenkin tältä leffalta todella paljon, enkä vähiten näyttelijöiden takia.

Pääosassa nähdään meidän oma poika Tobias Zilliakus, joka esittää raakaa perhemurhaa tutkivaa, täysin työlleen omistautuvaa rikospoliisi Joona Linnaa. Perhemurhasta on jäänyt ainoana henkiin perheen poika. Selvittääkseen, mitä oikein on tapahtuntut Linna kutsuu avuksi hypnotisoija Erik Barkin, jota esittää Beck-filmatisoinneista tuttu charmantti harmaahapsi Mikael Persbrandt. Hypnotisoijan vaimoa esittää legendaarinen Lena Olin.

Näyttelijät tekevät uskottavat roolisuoritukset. Murhavyyhdin lisäksi keskiöön nousee hypnotisoijan  avioliitto, jota varjostaa Erikin parin vuoden takainen uskottomuus. Mutta hyvät roolisuoritukset ovatkin sitten tämän kaksituntisen selkeästi vahvin osa.

Lasse Hallströmin avaus kovassa nosteessa olevan skandinaavidekkarin saralla jää kokonaisuutena vaisuksi. Hallström saa kyllä hyvänä henkilöohjaajana paljon irti pääosanäyttelijöistä, mutta kun jännityksen kudonta jää löyhäksi niin tämä ei riitä.

Leffa alkaa varsin räväkästi ja lupaa paljon. Sitten aletaan rönsyillä moneen suuntaan, välillä jo ihan hyvin nostattaen tunnelmaa. Tämäntyyppisille tarinoille tyypillistä yllättävää käännettä, "ai se olikin toi", ei kuitenkaan tarjota. Loppuratkaisu on liian tylsä.

Kun järningsmannen on jo selvillä, kehitetään vielä sinänsä ihan jännittävä loppuhuipennus Ruotsin Lapin komeissa maisemissa, mutta sekään ei riitä kompensoimaan muuten ponnetonta tarinankuljettelua.

Ehkä Hallströmin on parempi pitäytyä elämänmakuisissa ja romanttisissa draamoissa. Pimeän pohjolan synkät murhamysteerit ovat selvästi muiden heiniä.

Hypnotisoija ei saanut tätä leilaa pauloihinsa: LL 1/2

Things We Lost in the Fire

Elokuvassa synkkien sävyjen keskeltä löytyy myös useita valonpilkahduksia. 

Sunnuntaina eteen osui sattumalta elokuva, josta en tiennyt etukäteen yhtään mitään, jonka päätin katsoa spontaanisti vasta alkutekstien jo lipuessa ruudulle – ja joka teki suuren vaikutuksen raskaan teemansa pienieleisellä, mutta silti niin vahvalla käsittelytavalla.

Things We Lost in the Fire kertoo miehensä traagisesti menettäneestä Audreystä (Halle Berry), joka yrittää selvitä arjesta hautajaisten jälkeen 6- ja 10-vuotiaiden lastensa kanssa.

Hautajaissa Audrey tapaa miehensä parhaan ystävän Jerryn (Benicio del Toro), johon Audrey on suhtautunut kielteisesti. Osittain siksi, että ei ole luottanut häneen tämän vakavan heroiiniriippuvuuden takia. Toisaalta siksi, että Audrey on ollut mustasukkainen ajasta, jonka aviomies on viettänyt Jerryn kanssa.

Pian tapaamisen jälkeen Audrey pyytää Jerryä muuttamaan perheensä asunnon yhteydessä tyhjillään olevaan huoneeseen. Audrey ei oikein itsekään tiedä, miksi tekee ehdotuksen. Hakeakseen tukea itselleen sekä tarjotakseen sitä myös vaikean riippuvuuden kanssa kamppailevalle Jerrylle, joka on onnistunut jo olemaan kuukauden päivät kuivilla.

Päivien kuluessa Audrey huomaakin saavansa Jerrystä yllättävän paljon tukea ja apua. Paitsi itselleen, myös lapsilleen. Jerry onnistuu voittamaan lasten luottamuksen ja saa heidät selättämään pelkonsa niin hienosti, että Audreylle alkaa tuottaa vaikeuksia seurata tätä kaikkea.

Things We Lost in the Fire on tanskalaisen Susanne Bierin ensimmäinen Hollywood-ohjaus. Katsoessani tätä en tiennyt ohjaajasta mitään, mutta jälki oli selvästi jenkkivaltavirrasta poikkeavaa. Minimalistista, viipyilevää, tarkkaa ja korutonta.

Aluksi en edes tunnistanut Halle Berryä, joka näyttelee surun murtamaa Audreytä vereslihalla, ilman mitään ylimääräistä. Del Toro tekee jälleen kerran vakuuttavaa jälkeä siinä, minkä osaa niin hyvin: tasapainoilee elämästä ohuesti kiinnipitävän karun ja traagisen sekä täysillä pienistä asioista nauttivan, lämminsydämisen hahmon välillä.

Menettämisen syvän surun kanssa kamppaileva Berry ja heroiiniriippuvuudessa riutuva Del Toro ovat tässä parhaimmillaan. Myös David Duchovny esittää perheenisää ja aviomiestä takaumissa herkästi ja uskottavasti. Muutkin henkilöt ovat kiinnostavia ja taitavasti näyteltyjä.

Ensimmäisten minuuttien aikana en ollut vakuuttunut siitä, pysyykö mielenkiinto tarinassa yllä. Pikkuhiljaa henkilöhahmot kuitenkin hiipivät iholle. Tunteita ei alleviivata, vaan ne tunkevat läpi läheltä kuvatuista silmäkulmista ja tyhjistä, mutta silti kovin raskaista katseista.

Puolivälin jälkeen huomasin raivostuvani yhdelle henkilöistä todella vahvasti, mikä ei ole minulle kovin tyypillistä elokuvankatsojana. Raivostumisen keskellä ymmärsin samalla henkilön ratkaisun täysin, tämäkin on harvinaista.

Voimakas reaktio kertoo jotain leffan todentuntuisuudesta. Ratkaisu puolestaan kertoo surutyön kompleksisuudesta.

Vaikka tätä elokuvaa onkin paljon kehuttu, sitä on myös kritisoitu siitä, että se ei nouse yhteiskunnalliselle tasolle vaan jää yksityiseksi ja yksittäiseksi tarinaksi. Mielestäni tämä ei ole huono, vaan luonteva asia näin henkilökohtaisen teeman käsittelyssä.

Yleensä tämän tyylisissä elokuvissa ei voi välttyä kyyneliltä. Välillä joistakin leffoista huokuu läpi, että katsojat on huijattu itkemään laskelmoiduilla ajoituksilla ja musiikilla.

Tässä katsomiskokemuksessa oli erikoista myös se, että rankkaakin rankemmasta aihepiiristä huolimatta minua ei itkettänyt lopussa. Sen sijaan ennen kuin lopputekstit täyttivät ruudun seurasin Del Toron silmiä ja suusta sykähteleviä sanoja herkeämättä, henkeä haukkoen ja toivoen, että seuraavaksi kävisi hyvin.

LLLL 1/2

Hengästyttävää joulun odotusta ja leppoisaa sulattelua

Taas on yksi joulu hurahtanut ohi ja vuosi lähestyy loppuaan. Mitäköhän sitä on tullut joulukuun aikana tehtyä, kun on bloggaaminen jäänyt näin vähälle? Ainakaan täällä ei ole joulusta pahemmin stressattu.

Joulua edeltävänä viikonloppuna monet panikoivat viime tippaan jääneistä jouluostoksista ja rynnivät kaupungilla tuskanhien täyttämissä toppatakeissaan - tai sitten jynssäsivät hammasharjalla kaappejaan puhtaiksi tai painivat lanttujen ja kinkkujen kanssa keittiössä.

Itse olin hoitanut jouluostokset näppärästi netistä ja kuitannut joulusiivouksen tehdyksi kevyellä imuroinnilla. Näin ollen hengästymistä eivät aiheuttaneet joulustressi, viime tippaan jääneet lahjaostokset tai ihmisvilinä kaupungilla. Pääsin lauantaina viettämään laatuaikaa siskon kanssa, kävimme syömässä ja elokuvissa. Hengästynyt olo tulikin yllättäen astuessa ulos Looper-näytöksestä.

Looper LLL

Olin odottanut paljon Looperilta, sillä sitä oli järjestäen hehkutettu arvosteluissa ja kavereiden suusta. Ja kun pääosissa on yksi uudehkoista lemppareistani Joseph Gordon-Levitt ja Bruce, jotka vielä esittävät samaa hemmoa, niin mikäs sen makeampi asetelma.

Tämä aikamatkustusjännäri rynni kuitenkin päälle liian vimmaisella voimalla, metelillä ja säikytysmomentilla. Alusta asti ilmapiiri tuntui todella raskaalta ja teatterin täysillä olevat soundit saivat aikaan sydänpysähdyksiä tasaiseen tahtiin.

En ole mikään heikkohermoinen katselija, kuten aiemmista postauksista on käynyt ilmi. Jäinkin miettimään, oliko syynä hengästymiseen ja ahdistumiseen joulun alla jo saavutettu rento ja stressivapaa sisäinen joulurauha, jota älkööt kukaan rikkoko. Nyt sen kuitenkin tekivät sinänsä hyvin näytelleet hehkeät herrasmiehet sekä koko ajan vaan kiinnostavampi Emily Blunt, joka oli tähän elkkaan kokenut jännnittävän muodonmuutoksen simpsakasta brittimirkusta leveällä jenkkiaksentilla ja haulikolla uhoavaan farmariin.

Gordon-Levittin taitavasti jäljittelemiä Bruce-maneereita oli hauska seurata, samoin kuin liiottelematta luotua kuvaa siitä, miltä kadut ja tekniikka näyttävät vuosikymmenien päästä. Juonikaan ei sortunut pahimpiin mahdollisiin ylilyönteihin, vaan pysyi suht aisoissa. Eikä tässä kikkailtu niin paljon kuin olisi voitu.

Looper oli kuitenkin huomattavasti synkempi elokuva kun olin etukäteen ajatellut. Sen katsomisen jälkeen onkin kinkkua sulateltu huomattavasti leppoisampien rainojen äärellä.

Viiden vuoden kihlaus LLLL

Täydellistä joulun pyhien pyjamapartyihin sopivaa aivot narikkaan -kamaa, jossa on kuitenkin mukana monia fiksuja huomioita parisuhteesta. Viiden vuoden kihlaus pisti silmään nettivuokraamosta sillä, että pääosassa esiintyi, yllätys yllätys Emily Blunt. Parin sulhoa esitti puolestaan aiemmin minulle tuntematon Jason Segel. Ja herkullisesti esittikin.

Elokuva erottui ehdottomasti edukseen romanttisten komedioiden siirappisesta massasta. Hääjärjestelypaineisiin yhdistyvät ambitiot työelämässä ja siitä johtuva muutto vieraalle paikkakunnalle. Tämä kaikki puolestaan ajaa suunnitelmien lykkäämiseen, toisen totaaliseen turhautumiseen, regressoitumiseen ja enpä kerro enempää niille, jotka haluavat tämän parissa viihtyä.

Friends with Kids LLL 1/2

Friends with Kidsiä voi myös suositella keskivertoa parempana ihmissuhdeseikkailuna. Kaksi parasta ystävystä päättää hankkia keskenään lapsen, koska ovat nähneet mitä lapsen saaminen aiheuttaa avioliitossa. Parempi hankkia lapsi vastuulliseksi tietämänsä ihmisen kanssa ilman että on riskiä siitä, että lapsi pilaa romantiikan liitossa. Sitten molemmat voivat löytää oikeat ihmisensä ilman painetta lisääntymisestä. No, kuvio ei tietenkään ole ihan näin yksioikoinen.

Mutta kuten hesarin arvostelussa todettiin, ennalta-arvattavuus ei tässä sinänsä häiritse. Itseäni piristi raikkaat naamat, suora ja hauska dialogi sekä erilainen asetelma.

Tämä oli nyt tällainen loppuvuoden loppurysäys, saa nähdä ehtiikö tämän vuoden puolella katsomaan vielä pari leffaa. Juoppohullun päiväkirjaa oli tarkoitus käydä katsomassa, mutta en tiedä olenko vielä henkisesti valmis uhraamaan tämän välipäivinä saavutetun rennonletkeän olotilan ja vaihtamaan villasukat ja pyjamanhousut kiristäviin farkkuihin ja suuntaamaan teatteriin ihmisten keskelle katsomaan mielipuolien sekoilua.

Mitäs me löhöilijät raitapyjamissa...

Lumesta, nettivuokrauksesta ja kaloista

Perhostelemassa käsivarressa viime kesänä.

Perjantai-ilta yksin kotona. Ulkona pyryttää kuin viimeistä päivää, vuokraamoon ei huvita tuossa kelissä lähteä eikä tv-elkatkaan innosta. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, ja itse asiassa tätä lumimyräkkää on kiittäminen siitä, että löysin leffojen nettivuokrauksen.

Kuinka kätevää! Ei tarvitse raahautua vuokraamoon kahlaamaan epätietoisena niitä hyllyjä läpi ja häpeillä jos osumaa ei löydy edes puolen tunnin pään raavinnan jälkeen. Ei tarvitse huolehtia palautuksesta aikarajaan mennessä. Ja mikä tänään tärkeintä, ei tarvitse lähteä lämpimältä kotisohvalta yhtään minnekään (paitsi lähikauppaan ostamaan ämpärillinen herkkuja of course).

Ei muuta kun läppärikuva piuhoilla telkkaan, käynti verkkopankissa ja press play. Ainoana vaarana on, että tähän nyt jo liikaa vapaa-aikaa vievään harrastukseen menee yhä enemmän aikaa - ja rahaa.

Ja sitten niistä kaloista

Tai rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Suomennos on siirappinen ja kökkö, mutta eipä ole kummoinen tai raflaavampi alkuperäinenkään nimi: Salmon Fishing in the Yemen. Itse leffa oli kuitenkin varsin mukiinmenevä. Idea on lähtökohtaisesti mukavan absurdi:

Jemeniläinen kalastusta hartaasti harrastava upporikas sheikki haluaa tuoda arvostamansa brittiläiset villilohet kotimaahansa. Sheikkiä edustava konsultti, valloittava Emily Blunt, yrittää houkutella hankkeeseen mukaan Ewan McGregorin esittämän valtion virkamiehen, joka on vihkiintynyt perhokalastaja itsekin.

Lohia ei niin vaan kärrätäkään kuivalle maalle, vaan hankkeeseen vaaditaan kiinalaisia insinöörejä rakentamaan patoa, 50 miljoonaa puntaa ja venäläisiä kuljetuskoneita. Hanke meinaa tyssätä omaan mahdottomuutensa, mutta kun suunnitelmasta saa vihiä pääministerin tiedotuspäällikkö, alkavat pyörät pyörimään. Pelkkien huonojen uutisten kantautuessa saarivaltioon Lähi-idästä, Kristin Scott Thomasin hulvattomasti esittämä pr-täti näkee tässä ainesta niiksi kaivatuiksi hyviksi uutisiksi.

Juoni on virkistävän outo, mutta totuuden nimissä on myönnettävä että ilman Bluntin, McGregorin ja Scott Thomasin herkullista näyttelijäntyötä tämän operaation seuraaminen kiinnostaisi yhtä paljon kuin lähteminen tuonne ulkona sakeana satavaan lumimyrskyyn.

Tämä on erittäin lassehallströmiläinen elokuva: sympaattinen ja vähän koskettava feel good -pläjäys, joka tasapainoilee liian hunajaisuuden ja ylitsevuotavuuden kanssa. Pirteää särmää tähän toteutukseen tuo pisteliäs ja aina hymyilyttävä brittiläinen paskanjäykkyys ja sarkasmi, joita viljellään tässä yhtä ansiokkaasti kuin Tescoon elokuvassa kiikutettavia lohia. 

McGregor päästelee taas skottiaksenttinsa valloilleen ja on keski-ikäisenä kankeuden ja tahattoman koomisuuden ruumillistumana kerrassaan hurmaava.  Ja tietenkin tästä käytännössä jo elävänä kuolleesta virkamiehestä sukeutuu viehättävän Bluntin seurassa viihdyttävä herrasmies, jonka tukkakin on jo leffan loppumetreillä nostettu pappijakauksesta nuorekkaaksi pystymalliksi.

Blunt on noussut ehdottomaksi yhdeksi lempparikseni nuorehkojen naisten näyttelijärintamalta ja yleensä kylmäksi jättävä Scott Thomas on tässä todella mainio kylmäkiskoisena pr-ammattilaisena, jonka hersyvää chattailyä pääministerin kanssa seuraa huvittuneena.

Sainpas katsottua jotain aurinkoista, hyvän mielen pätkää pitkästä aikaa. Tämä kalatarina toimii myös mainiona nojatuolimatkana, sillä Skotlannin ja Jemenin (oikeasti kuulemma Marokon) maisemat ovat komeaa katsottavaa. No tämä tällä erää, täytyy lähteä taas makuunin sivuille seuraavaa kalaa narraamaan. Vielä on vähän herkkujakin jäljellä.

Tämä kalasatu nappasi kolmen ja puolen ällän edestä. LLL 1/2

Musta marraskuu

Tämä mustanpuhuva maisema on kuvattu liikkuvasta junasta. Tosin ennen marraskuuta.

Harmaa zombie-armeija vaeltaa synkkiä katuja, mieli laahaa maassa, silmäpussit syvenevät eikä oikein naurata. Itse olen vielä toistaiseksi pysynyt kaamosmasennukselle suht koht immuunina. Pimeys ei vielä toistaiseksi ahdista tai väsytä normaalia perusväsymystä enempää.

Palattuani Portugalin auringosta kirjoittelin siitä, miten aurinkoisilla tai muuten vain komeilla maisemilla varustetuilla leffoilla voi antaa itselleen valohoitoa ja piristää pimeyttä kotisohvalta käsin. Olenko itse tehnyt näin...päinvastoin! Tämä leila on näemmä niin valoisalla tuulella, että on varaa synkistellä elokuvavalinnoissa oikein olan takaa...

Viimeisen viikon aikana olen katsonut kolme sellaista elokuvaa, jotka olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa: Skavabölen pojat, Control ja Killer Joe. Yhteistä kolmikolle on se, että kaikki ovat mustanpuhuvia ja masentavia, mutta erittäin hyviä elokuvia kaikki omalla tavallaan.

Skavabölen pojat

Jostain syystä tämä meni minulta ohi silloin 2009. Suomalaisen näyttelijätaivaan kuluneet vakionaamat Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Martti Suosalo eivät itsessään houkutelleet tätä katsomaan ja oikeastaan juonesta en tiennyt mitään. Makuunin seinällä ollut iso leffajuliste kuitenkin muistutti tämän olemassaolosta ja se, että ylen aamutv:n keskustelussa parhaista suomalaisista elokuvista kautta aikojen tämä nostettiin esiin. Kriitikon mukaan tämä olisi ollut listalla, jos olisi ehditty todistaa tämän kestävän aikaa.

Skavabölen pojat on yllättävän koskettava ja vaikuttavasti toteutettu elokuva. Se kertoo mustasta perhehelvetistä pienen ja vanhemmaksi kasvaneen pojan silmin. Koskettavaksi elokuvan tekee se, että elo ei todellakaan ole koko ajan ahdistavaa, vaan mukaan mahtuu iloisia, hersyviä hetkiä, jotka nostattavat tipan linssiin itse asiassa tehokkaammin kuin se ankeampi puoli. Kuvauksessa on käytetty mielenkiintoisia tehokeinoja ja muutenkin kerronta rikkoo perinteisen kotimaisen elokuvan toteutuksen rajoja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Pidin kovasti: LLLL-

Control

Ah, Joy Division! Tämä leffa innosti taas kuuntelemaan tätä loistavaa orkesteria, joka on inspiroinut monia suosikkibändejäni, tai ainakin yhtyeen vaikutus kuuluu läpi Nationalin, Interpolin ja Editorsin musiikista. 


Mustavalkoisena toteutettu leffa kuvaa Joy Divisionin nuorena nukkuneen keulakuvan Ian Curtisin elämää bändin syntyhetkistä Curtisin oman elämän liekin sammumiseen. Curtisia näyttelevä Sam Riley tekee todella uskottavan työn herkkänä ja ihailtuna rokkitähtenä, jonka maailma sortuu menestyksen kukkeimmalla hetkellä. Elokuva on kauttaaltaan kiinnostavaa katsottavaa, hienosti tehty ja pakahduttava kaikessa realistisuudessaan. LLLL

Killer Joe

Jos kaksi edellistä ovat olleet mustia tunnelmaltaan ja sävyiltään niin Killer Joe pimentää huoneen jos toisenkin pikimustalla huumorillaan. Huh huh, mitä settiä! Tätä ei todellakaan voi suositella kaamosmasennuksesta kärsiville tai tosikoille tai herkkähermoisille, tämän katsomiseen vaaditaan ripaus kieroutunutta maailmankatsomusta, tai oikeastaan vain vähän huumorintajua. En tiedä, mitä muut tästä ajattelevat, mutta omasta mielestäni amerikkalaisella tarinankerronnalla persettä pyyhkivä, röyhkeä ja räävitön white trash -kuvaus osui ja upposi - ja nauratti. Ja mikä hienointa, boring unelmavävyrooleissa rypevä Matthew McConaughey pääsi vihdoin näyttämään elokuvakansalle mistä kana pissii. LLLL

Juuri sain yhdeltä lukijalta kiitokset kaamoskalenterista, pitäisiköhän seuraavaksi poiketa tästä synkästä vanasta katsomaan jotain aurinkoista ja valoisaa, ehkä se olisi mielenterveyden kannalta kannatettava ajatus. 

Skyfall - laatubondia Javier-höysteellä

Viime sunnuntaina vietetyt treffit Daniel Craigin ja Javier Bardemin kanssa lunastivat niille lataamani odotukset. Skyfall tarjoaa perinteikkään, mutta silti raikkaan kattauksen Bond-herkkuja. Ja roppakaupalla silmäkarkkia!

American Beautyn ja loistavan Revolutionary Roadin ohjanneen Sam Mendesin Bond-käsittelyssä ei ole tingitty Bondeille tyypillisistä hengästyttävistä ja näyttävistä action-jaksoista, mutta nyt myös henkilöiden väliset suhteet ja syvimmät tunnot saavat tilaa. Skyfallissa keskiössä on M:n ja Bondin välinen suhde, joka saa äiti-poikamaisia piirteitä. Perinteiset Bond-typyt (kaavalla: viettelevä kaunotar olikin petollinen pahis) jäävät tässä paitsioon ja hyvä niin. Q puolestaan esiintyy oikein edukseen.

Craigin Bond on erilainen Bond, se on käynyt jo selväksi. Casino Royalin vakavaan habitukseen on nyt lisätty kaipaamaani sutkauttelua pilke silmäkulmassa. Eikä ryvettynyt olemuskaan tuolla rungolla voi näyttää muulta kuin hyvältä, erittäin hyvältä. Taitaa kyllä olla niin, että tämän leilan listauksessa jopa ah niin charmantti Connery jää näiden sinisten silmien ja risuparran varjoon.

Kaikissa hyvissä Bond-elokuvissa täytyy olla myös timanttinen pahis. Tästä palikasta ei todellakaan ole tällä kertaa tingitty, sillä aina loistava Bardem jättää jälkensä Bond-historiaan omintakeisella tyylillä. Silvassa on kieroa särmää heittämällä enemmän kuin useimmissa bondinjahtaajissa. En tiedä, onko tämä täysin objektiivinen mielipide, sillä "kärsin" jonkinasteisesta Bardem-hysteriasta ja voisin kirjoittaa tästä ihan oman postauksensa.

Bond rymistelee Skyfallin alkupuoliskolla Istanbulissa, Shanghaissa ja Macaossa. Erityisen ilahduttavaa itselleni oli se, että tämän jälkeen tapahtumat vyöryvät päälle vanhassa kotikaupungissani Lontoossa ja loppuhuipennus käydään tällä kertaa Skotlannin nummilla. Pimeät ja jylhät maisemat tuovat tervetullutta vaihtelua Bondien loppuhuipennuksiin.

Loppunäytös oli muutenkin ilahduttavan erilainen useimpiin näkemiini Bondeihin verrattuna (ja niitä on paljon, pari Brosnanin tähdittämää jäänyt välistä). Nyt ei tullut uni silmään katsellessa loputtoman pitkää potku&lyönti&pumpum-kimaraa, vaan tällä kertaa oikeasti jännitti, ainakin vähän. Jännitystä luotiin draamallisemmin keinoin kuin aikaisemmin, siinä fiilistelyssä nyt antoi anteeksi muutamille "hölmöille" yksityiskohdille.

Tämän enempää ei sovi juonesta tunnollisena tyttönä paljastaa, sillä elokuvan alussa esitettiin pyyntö, että elokuvasta ei tehtäisi juonipaljastuksia, jotta kaikkien elokuvanautinto säilyisi yhtä antoisana. Näin tapahtukoon.

No paljastetaan kuitenkin sen verran, että olihan se Aston Martin sentään kaivettu naftaliinista 50-vuotisjuhlan kunniaksi. 

Bondille, ihanalle pahis-Javierille, maisemille, loistavalle tunnaribiisille ja hienolle alkutekstivisualisoinnille neljä ja puoli ällää.

Rautaisannos brittiangstia

1-vee viikonloppua vietettiin aika synkissä vesissä, Brittein saarilla. Vuokraamosta lähti perjantaina mukaan kolmen leffan setti: Trainspotting, The Kid ja Disco Pigs.

Tarkoitus ei ollut varsinaisesti synkistellä, mutta jostain syystä, lieneekö vuodenajalla osuutta asiaan, hyllyltä huutelivat eniten Kidin ja pigsien raastavat takakansikuvaukset. Sattumalta mukaan lähti täysipainoinen kattaus angstia ja ankeutta tasapuolisesti Englannista, Irlannista ja Skotlannista.

Choose life

Trainspotting oli kiinnostavaa katsoa pitkän ajan jälkeen uudestaan. Hassua, miten vanhalta se näytti. Ja noh, vanhahan se jo onkin (ja minäkin näemmä). Neljänkympin rajapyykin ylittänyt charmantti Ewan McGregor vetelee Edinburghin katuja napapaidassa ja siilitukassa, siinä sitä ajan patinaa konkreettisimmillaan.

Trainspotting oli teattereihin rantauduttuaan kova juttu, ja oikeutetusti. Leffa on toiminut esikuvana monille lajitovereilleen ja onhan se tietynlainen 90-luvun leffaikoni, joka toimi edelleen väkevänä kuvauksena huumeiden hallitsemasta elämästä.

Trainspotting kuvaa heroinistin ylintä juhlaa ja alinta helvettiä uskottavasti. Leffassa poukkoillaan sujuvasti hersyvän huumorin ja kammottavien kuvien välillä. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja sympaattisia, Robert Carlylen esittämää riehukallea lukuunottamatta.

Vakuuttavasti heroiiniriippuvuuden keskellä riutumista on kuvattu myös elokuvissa Requirem for a Dream ja The Basketball Diaries. Molemmat loistavia leffoja.

LLLL

Väkivallan kehässä

The Kid puolestaan paljastaa kotiväkivallan karut kasvot ja sen aiheuttamat seuraukset. Elokuva perustuu tositapahtumiin, tämän tiedostaminen lisää tapahtumien mielenkiintoa entisestään. Ja ahdistusta lisää se, että samankaltaisia tositarinoita on maailma ikävä kyllä pullollaan.

Californicationin sympaattisena Karenina ihastuttanut Natasha McElhone osoittaa tässä monipuolisuutensa, vähän liiankin hyvin. McElhonen roolisuoritus Kevinin äitinä on puistattavin ja brutaalein, jonka muistan nähneeni. Myös ulkoinen muodonmuutos Californicationin hehkeästä daamista on häkellyttävä.

Rupert Friend Kevininä oli kiinnostava tuttavuus ja onnistui välittämään uskottavasti päähenkilön herkkyyttä ja haurautta. Friend on näemmä esiintynyt jo siellä sun täällä, mutta on jostain syystä jäänyt bongaamatta. 

Leffassa kuvataan Kevinin elämää alkoholistivanhempien kaameassa huomassa, lastenkodissa ja sijaisperheessä pienestä pojasta aikuisuuteen. Rahavaikeuksiin joutuessa Kevin päätyy ansaitsemaan lisätienestejä katutappeluissa ja joutuu gansteriporukan kusettamaksi. Ja juuri kun vaikuttaa siltä, että seinä on tullut lopullisesti vastaan eikä hyvää syytä herätä seuraavana päivänä ole, Kevin ottaa elämänsä haltuun täynnä määrätietoisuutta. Loppu hyvin, vaikkakaan ei kaikki hyvin.

LLLL

Käsi kädessä

Trainspottingissa angstia aiheuttivat huumeet, The Kidissa vanhempien laiminlyönti ja fyysinen väkivalta, tässä Irlantiin sijoittuvassa karussa draamassa Disco Pigs puolestaan mustasukkaisuus ja liiallinen riippuvuus toisesta ihmisestä.

Darren ja Sinead, tuttavallisemmin Pig ja Runt, syntyvät pieneen irlantilaissairaalaan vain parin minuutin erolla toisistaan. He kasvavat teineiksi toistensa naapurissa ja tekevät KAIKEN yhdessä. He nukkuvat pitäen toisiaan kädestä viereisten talojen seiniin porattujen reikien läpi.

16 ikävuoden paikkeilla Darren ei enää osaa katsoa kaunista Sineadia pelkkänä ystävänä ja omistushaluisuus karkaa lopulta täysin käsistä kohtalokkain seurauksin.

Synkkää, synkkää ja synkeää, mutta siitä huolimatta tämä kolmikko tarjosi virkistävää vaihtelua uutuuksiin, ja ihanaa skottiärrää, irkkuvääntöä ja lähiöenkkua.

LLL

Off topic

Vaikka viime viikonlopun leffakimara olikin aika karua katsottavaa, tv:n puolelta löytyikin sitten harvinainen valopilkku ja täysin toista ääripäätä edustava kimara. Tämä ei nyt liity aiheeseen, mutta päätetään tämä postaus siihen ytimekkääseen huomioon, että Vain elämää on aivan mahtava televisiosarja.

Katsoin viime viikonloppuna neljä jaksoa putkeen tähän asti ohi menneitä pläjäyksiä. Kerrankin viihdettä, jossa ei tiputeta, arvostella, äänestetä ja tilitetä. "Tutuista" julkimoista paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia ja hurmaavia piirteitä.

Sovitukset olivat monesti alkuperäistä versiota parempia. Mutta parasta oli se lavakonkarien aito liikutus ja jännitys, joka välittyi kotisohvalle asti. Tällaista televisioviihteen pitäisi olla, ilon ja elämysten jakamista kotikatsomoihin, eikä toisten heikkouksilla mässäilyä. 

Rakkautta, anarkiaa ja raakalaisia

Rakkautta ja anarkiaa -ohjelmistosta piti valita sellainen leffa, jota pääsi katsomaan vanhaan lemppariteatteriin. 

Rakkautta ja anarkiaa -festari pyörii vielä pari päivää. Näyttää siltä, että ohjelmistosta tuli tänä vuonna katsastettua vain yksi tapaus. No, viime viikonloppuna tulikin tuijotettua leffoja aika liukuhihnalta, joten pieni hengähdystauko elokuvista muun touhuamisen takia oli ihan tervetullutta.

Laatu korvasi määrän festaripoiminnoissa. Ohjelmistosta viime lauantaina ex tempore napattu Raakalaiset osoittautui varsin nasevaksi makupalaksi. Oliver Stonen nimi nyt on jo jonkinasteinen laatutakuu itsessään, mutta silti ohjaajan uusin yllätti positiivisesti.

Leffa kertoo kahdesta kalifornialaisnuoresta, jotka valmistavat maailman laadukkainta maria. Ben ja Chon jakavat yritystoiminnan lisäksi myös tyttöystävän. Kolmikon aurinkoiseen rantaelämään tulee kuitenkin mutkia matkaan, kun meksikolaiskartelli haluaa päästä poikien laatutuotteesta osingoille.

Raakalaiset piti katsojansa naulittuna tiiviisti Bio Rexin koviin tuoleihin koko reilun parituntisen ajan. Meininki oli rajua eivätkä kuvat säälineet heikkohermoisia katsojia. Tässä olisi pituuden puolesta ollut tilaa Stonelle tyypillisille fiilisteleville ja maalaileville jaksoille, mutta sen sijaan konkariohjaaja täytti tämän 130 minuuttisen tihkuvalla jännityksellä, toiminnalla ja hyvin ajoitetuilla juonenkäänteillä.

Roolitus on tässä varsin mehevä. Pääkolmikko Beniä, Chonia ja heidän armastaan O:ta esittävät tuoreet kasvot Aaron Taylor-Johnson, Taylor Kitsch ja Blake Lively. Mainioita tulokkaita täydentämään on kahmittu konkariosaston kermaa edustavat Benicio del Toro ja John Travolta. Selma Hayek tekee tässä kovana kartellipomottarena mielenkiintoisimman roolin, jonka ainakin itse olen häneltä nähnyt.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei tämä mikään uusia ovia avaava taideteos tai syvällinen pohdinta ihmisyydestä tai elämästä ole. Hyvä se on silti. Leffa aiheutti vähän samanlaisia säväreitä kuin Pulp Fiction aikoinaan. Siinä oli potkua, imua ja sitä katseli innolla. Rexistä ulos tepastellessa piti heti alkaa ruotimaan sitä, kuinka nautinnollinen tämä parituntinen oli.

On harmi, että Bio Rex ei pyöritä enää normiohjelmistoa, vaan toimii ainoastaan tilausteatterina. Heti ovista sisään astuessa tuli ikävä vanhoja hyviä aikoja, kun leffoissa pystyi Helsingissä käymään muuallakin kuin Finnkinokomplekseissa, joiden tiloista puuttuu persoonallinen henki ja sisustus.

Ilmassa ei leijunut popcornin käry, vaan ihana kahvin tuoksu. Kahvikojussa myytiin Dracula-pastilleja. Mennessä sisään lipunrepijä huikkasi perään elämyksellistä elokuvailtaa. Sitä se tosiaan oli.

Älliä fiilikselle ja leffalle: LLLL 1/2

Leffan jälkeisestä Kimchipadastakaan ei potkua puuttunut. 

Ravisuttava puhdistus

Puhdistus on väkevä, ravisuttava ja puistattava elokuva. Se on ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni kotimaisia. Onnistuneen lopputuloksen takaavat vahva Sofi Oksasen luoma tarina, Antti J. Jokisen taitava ohjaus ja kivenkovat näyttelijäsuoritukset.

Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei ole vielä lukenut tätä viime vuosien hehkutetuinta kirjaa Suomessa. Elokuvaelämyksen kannalta se oli kuitenkin vain hyvä asia. Tämän taideteoksen sai katsoa täysin puhtaalta pöydältä ja jännittää tulevia käänteitä. Nyt, vihdoinkin, kirja on luonnollisesti luettava.

Juonta en nyt ala tässä selostamaan, koska se on luultavasti suurimmalle osalle kirjasta tuttu. Sen sijaan muutama sana toteutuksesta ja näyttelijäsuorituksista.

Näin Jokisen haastattelun eilen aamulla televisiossa, siinä hän kertoi, kuinka oli kiinnittänyt erityisen paljon huomiota näyttelijöiden puheeseen. Hän oli pyrkinyt luomaan mahdollisimman aitoa dialogia pyytämällä näyttelijöitä puhumaan hiljaa ja tekemään tahallaan virheitä puhuessaan. Tavoitteena oli näin välttää näyttelijöille ominaista, maneerista puhetyyliä. Harjoitus on tuottanut hyvää tulosta, suomalaiset näyttelijät eivät ole koskaan kuulostaneet niin luontevilta ja dialogi ei missään kohtaa särähtänyt teennäiseltä korvaan, toisin kuin useimmissa suomalaisissa elokuvissa.

On hämmästyttävää, miten taidokkaasti hulppeiden musiikkivideoiden ohjaajana tunnettu Jokinen on onnistunut ohjaamaan näyttelijöitä. Tuntuu, että hän on saanut näistä tutuista kotimaisista tähdistä irti paljon enemmän kuin pitkän linjan ohjaajat. Tässä ollaan todella vereslihalla, lähellä.

Laura Birn, Amanda Pilke, Liisi Tandefelt, Krista Kosonen ja Peter Franzen tekevät kaikki komeaa jälkeä. Mutta kirkkaimpana tähtenä tässä loistaa Laura Birn, joka välittää Aliiden jokaisen tunnetilan, tuskan, kivun, pettymykset ja epätoivon riipaisevan tarkasti ja uskottavasti. Liisi Tandefelt on todella nainen paikallaan vanhan Aliiden roolissa ja välittää painavan menneisyyden taakan vailla haparointia. Birnin ja Tandefeltin suoritukset pelaavat hyvin yhteen.

Franzen tuntuu kuuluvan jokaisen kotimaisen kokopitkän kalustoon. Eihän siinä, kuten todettua jo tuossa Tie Pohjoiseen -postauksessa, niin mies vaan on törkeän lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä kuitenkin, naama alkaa olla omaan makuun liian kulunut. Samoin kuin Tommi Korpelan. Molemmat tekevät moitteetonta näyttelijäntyötä, mutta tuoreilla kasvoilla olisi vielä paremmin päästy karkuun sitä tosiasiaa, että tämä on näyteltyä tarinaa, välillä tunteet välittyvät valkokankaalta niin voimakkaina, että unohtaa katsovansa elokuvaa ja elää joka solulla mukana tapahtumissa.

Siirtymät kahden aikakauden välillä on toteutettu sujuvasti, kuvaus- ja äänimaailmassa ei kikkailla liikaa, mutta toteutuksessa kyllä näkyy Jokisen kansainvälinen kädenjälki. Kuvat ovat komeita, maisemat musiikkivideomaisen tyylikkäästi kuvattuja.

Jokinen on myös ottanut todella suoraviivaisen lähestymistavan, väkivaltaa ja seksuaalista alistamista näytetään vihjaamatta, päin naamaa ja välillä pitää vetää katsomossa kunnolla henkeä ja kääntää katsetta sivummalle.

Kamera kuvaa henkilöitä koko ajan läheltä, mikä lisää henkilökohtaisuuden ja yksityiseen kajoamisen tuntua.

Puhdistus oli itselleni henkeäsalpaava ja tunteita herättänyt elokuva. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämä oli Oksasen ja kuinka paljon Jokisen ansiota. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Oksanen voi olla ylpeä tästä filmatisoinnista, jonka uskoisin tekevän oikeutta kirjalle, vaikkei sitä orjallisesti noudattaisikaan.  Jokinen niin ikään voi olla todella ylpeä itsestään, hän ylitti tässä varmaankin paitsi epäilevien katsojien odotukset, myös omansa. Ja suomalaiset voivat olla ylpeitä siitä, että tässä maassa tehdään tällä hetkellä täysin kansainväliseen tasoon yltäviä elokuvia, tällä pitäisi päästä ensi vuoden ulkomaalaisen elokuvan Oscar-mittelöihin aivan heittämällä.

Ja kaikki ne, jotka eivät ole vielä lukeneet Puhdistusta, varmasti hankkivat kirjan käsiinsä tämän nähtyään samoin tein.

Kokemus ravisutti neljän ja puolen ällän voimalla. LLLL 1/2

Karismaattisen kaksikon tie pohjoiseen

Meidän määränpää tiellä pohjoiseen.

Perjantaina palasimme juhannukselta alkaneen loman aikaisiin tunnelmiin ja lähdimme tielle pohjoiseen. Loirin ja Edelmanin esittämät isä ja poika matkasivat Keminmaalle, missä levähdimme mekin yhden yön ennen kuin jatkoimme seuraavana päivänä kohti kaunista käsivartta. 

Juhannusaatto, loman ensimmäinen ilta Keminmaalla

Tie pohjoiseen on sympaattinen ja paikoin hersyvän hauska, perinteinen road movie. Ennen kaikkea se on kuitenkin Loirin ja Edelmanin näytöstä. Ilman tämän kaksikon karismaa ja keskinäistä kemiaa elokuva olisi vain varjo nyt nähdystä. 

Lajityypilleen uskollisesti lähdetään tien päälle, tutustutaan matkakumppaniin, useisiin karikatyyrisiin tyyppeihin matkan varrella - ja itseensä. 

Veskun odotettu paluu valkokankaalle ei tuota pettymystä, ainakaan minulle, vannoutuneelle fanille. Loirin näyttelemässä hulttiopapassa on paljon taiteilijaa itseään. Ja rooli onkin hoviräätälöity herralle joitakin kriitikkoja häiritsevällä, liian ilmeisellä tavalla.

Itse katselin kaksikon matkantekoa ja hitaasti kehittyvää kiintymystä lämmöllä. Alun halveksuvan asenteen jälkeen Edelmanin esittämä takakireä konsettipianisti alkaa pikkuhijaa sulaa isäpappansa jutuille. Jonkhaan heitetty kännykkä (=elämä) ja tutustumiset toistaiseksi tuntemattomiin sukulaisiin tuovat tälle tosikolle paljon uusia ulottuvuuksia elämään.

Nekin varmaan ylitti tämän sillan

Isukki on aika epeli. Pappa ilmestyy poikansa ovelle ja houkuttelee tämän heittämään hänet pöllityllä kaaralla susirajalle. Kun käy ilmi, että raja ei ollutkaan kehä kolmonen, isukki onnistuu vielä kääntämään jo taksin tilanneen pojan pään käyttämällä korttina siskoa, jonka olemassaolosta poika ei ollut koskaan kuullutkaan.  

Ensin käydään siskon luona. Tämän jälkeen tavataan liuta muitakin sukulaisia ja sekalaisia eläjiä. Jätetään loput käänteet kuitenkin kertomatta, jotta jotain yllätyksiä jää tienkin päälle. 

Sivuosista on pakko hehkuttaa Peter Franzenin esittämää siskon sosiaalista miestä. Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt siihen, että Franzenin naama on näkynyt jo noin joka toisessa kotimaisessa elokuvassa, mutta pakko myöntää, että on se vaan taitava näyttelijä. Nytkin urpon pätijän ja salaa miehistä tykkäävän hevisauruksen roolissa Franzen onnistuu vaivaannuttamaan varsin tehokkaasti paitsi kylässä olevan isän ja pojan, myös katsomossa istuvat popcorninpurijat.

Elokuva etenee roadmoviemaiseen tyyliin leppoisasti hiukset avoauton kyydissä hulmuten. Tie pohjoiseen ei ole mitenkään erityisen syvällinen tai monikerroksinen tarina. Siinä ajellaan, jutellaan, riidellään, nauretaan, naidaan, dokataan ja lauletaan. Jälkimmäinen olikin tällä kertaa aikamoista mannaa. Loirin ja Edelmanin muutamat yhteiset jammaussessiot ovat todella sävähdyttävää kuultavaa ja katseltavaa.

Loppu ei ollut ehkä paras mahdollinen. Mutta ei kuitenkaan pilannut mieltä lämmittävää kokonaisuutta. Loiri ja Edelman näyttelivät niin hyvin yhteen, että heidän keskinäistä sanailuaan katsoessa tuli tunne, että he voisivat oikeastikin olla isä ja poika. Toivottavasti karismaattinen kaksikko nähdään vielä tämän projektin pr-keikkojen jälkeenkin yhdessä lavalla, jos ei enää valkokankaalla. 

Ja toivottavasti elämänsä kuntoon kohonnut maestro itse nähdään vielä useissa rainoissa tämän jälkeenkin. 

Tie pohjoiseen vei mukanaan neljän ällän edestä. LLLL