Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei ole vielä lukenut tätä viime vuosien hehkutetuinta kirjaa Suomessa. Elokuvaelämyksen kannalta se oli kuitenkin vain hyvä asia. Tämän taideteoksen sai katsoa täysin puhtaalta pöydältä ja jännittää tulevia käänteitä. Nyt, vihdoinkin, kirja on luonnollisesti luettava.
Juonta en nyt ala tässä selostamaan, koska se on luultavasti suurimmalle osalle kirjasta tuttu. Sen sijaan muutama sana toteutuksesta ja näyttelijäsuorituksista.
Näin Jokisen haastattelun eilen aamulla televisiossa, siinä hän kertoi, kuinka oli kiinnittänyt erityisen paljon huomiota näyttelijöiden puheeseen. Hän oli pyrkinyt luomaan mahdollisimman aitoa dialogia pyytämällä näyttelijöitä puhumaan hiljaa ja tekemään tahallaan virheitä puhuessaan. Tavoitteena oli näin välttää näyttelijöille ominaista, maneerista puhetyyliä. Harjoitus on tuottanut hyvää tulosta, suomalaiset näyttelijät eivät ole koskaan kuulostaneet niin luontevilta ja dialogi ei missään kohtaa särähtänyt teennäiseltä korvaan, toisin kuin useimmissa suomalaisissa elokuvissa.
On hämmästyttävää, miten taidokkaasti hulppeiden musiikkivideoiden ohjaajana tunnettu Jokinen on onnistunut ohjaamaan näyttelijöitä. Tuntuu, että hän on saanut näistä tutuista kotimaisista tähdistä irti paljon enemmän kuin pitkän linjan ohjaajat. Tässä ollaan todella vereslihalla, lähellä.
Laura Birn, Amanda Pilke, Liisi Tandefelt, Krista Kosonen ja Peter Franzen tekevät kaikki komeaa jälkeä. Mutta kirkkaimpana tähtenä tässä loistaa Laura Birn, joka välittää Aliiden jokaisen tunnetilan, tuskan, kivun, pettymykset ja epätoivon riipaisevan tarkasti ja uskottavasti. Liisi Tandefelt on todella nainen paikallaan vanhan Aliiden roolissa ja välittää painavan menneisyyden taakan vailla haparointia. Birnin ja Tandefeltin suoritukset pelaavat hyvin yhteen.
Franzen tuntuu kuuluvan jokaisen kotimaisen kokopitkän kalustoon. Eihän siinä, kuten todettua jo tuossa Tie Pohjoiseen -postauksessa, niin mies vaan on törkeän lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä kuitenkin, naama alkaa olla omaan makuun liian kulunut. Samoin kuin Tommi Korpelan. Molemmat tekevät moitteetonta näyttelijäntyötä, mutta tuoreilla kasvoilla olisi vielä paremmin päästy karkuun sitä tosiasiaa, että tämä on näyteltyä tarinaa, välillä tunteet välittyvät valkokankaalta niin voimakkaina, että unohtaa katsovansa elokuvaa ja elää joka solulla mukana tapahtumissa.
Siirtymät kahden aikakauden välillä on toteutettu sujuvasti, kuvaus- ja äänimaailmassa ei kikkailla liikaa, mutta toteutuksessa kyllä näkyy Jokisen kansainvälinen kädenjälki. Kuvat ovat komeita, maisemat musiikkivideomaisen tyylikkäästi kuvattuja.
Jokinen on myös ottanut todella suoraviivaisen lähestymistavan, väkivaltaa ja seksuaalista alistamista näytetään vihjaamatta, päin naamaa ja välillä pitää vetää katsomossa kunnolla henkeä ja kääntää katsetta sivummalle.
Kamera kuvaa henkilöitä koko ajan läheltä, mikä lisää henkilökohtaisuuden ja yksityiseen kajoamisen tuntua.
Puhdistus oli itselleni henkeäsalpaava ja tunteita herättänyt elokuva. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämä oli Oksasen ja kuinka paljon Jokisen ansiota. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Oksanen voi olla ylpeä tästä filmatisoinnista, jonka uskoisin tekevän oikeutta kirjalle, vaikkei sitä orjallisesti noudattaisikaan. Jokinen niin ikään voi olla todella ylpeä itsestään, hän ylitti tässä varmaankin paitsi epäilevien katsojien odotukset, myös omansa. Ja suomalaiset voivat olla ylpeitä siitä, että tässä maassa tehdään tällä hetkellä täysin kansainväliseen tasoon yltäviä elokuvia, tällä pitäisi päästä ensi vuoden ulkomaalaisen elokuvan Oscar-mittelöihin aivan heittämällä.
Ja kaikki ne, jotka eivät ole vielä lukeneet Puhdistusta, varmasti hankkivat kirjan käsiinsä tämän nähtyään samoin tein.
Kokemus ravisutti neljän ja puolen ällän voimalla. LLLL 1/2
Juonta en nyt ala tässä selostamaan, koska se on luultavasti suurimmalle osalle kirjasta tuttu. Sen sijaan muutama sana toteutuksesta ja näyttelijäsuorituksista.
Näin Jokisen haastattelun eilen aamulla televisiossa, siinä hän kertoi, kuinka oli kiinnittänyt erityisen paljon huomiota näyttelijöiden puheeseen. Hän oli pyrkinyt luomaan mahdollisimman aitoa dialogia pyytämällä näyttelijöitä puhumaan hiljaa ja tekemään tahallaan virheitä puhuessaan. Tavoitteena oli näin välttää näyttelijöille ominaista, maneerista puhetyyliä. Harjoitus on tuottanut hyvää tulosta, suomalaiset näyttelijät eivät ole koskaan kuulostaneet niin luontevilta ja dialogi ei missään kohtaa särähtänyt teennäiseltä korvaan, toisin kuin useimmissa suomalaisissa elokuvissa.
On hämmästyttävää, miten taidokkaasti hulppeiden musiikkivideoiden ohjaajana tunnettu Jokinen on onnistunut ohjaamaan näyttelijöitä. Tuntuu, että hän on saanut näistä tutuista kotimaisista tähdistä irti paljon enemmän kuin pitkän linjan ohjaajat. Tässä ollaan todella vereslihalla, lähellä.
Laura Birn, Amanda Pilke, Liisi Tandefelt, Krista Kosonen ja Peter Franzen tekevät kaikki komeaa jälkeä. Mutta kirkkaimpana tähtenä tässä loistaa Laura Birn, joka välittää Aliiden jokaisen tunnetilan, tuskan, kivun, pettymykset ja epätoivon riipaisevan tarkasti ja uskottavasti. Liisi Tandefelt on todella nainen paikallaan vanhan Aliiden roolissa ja välittää painavan menneisyyden taakan vailla haparointia. Birnin ja Tandefeltin suoritukset pelaavat hyvin yhteen.
Franzen tuntuu kuuluvan jokaisen kotimaisen kokopitkän kalustoon. Eihän siinä, kuten todettua jo tuossa Tie Pohjoiseen -postauksessa, niin mies vaan on törkeän lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä kuitenkin, naama alkaa olla omaan makuun liian kulunut. Samoin kuin Tommi Korpelan. Molemmat tekevät moitteetonta näyttelijäntyötä, mutta tuoreilla kasvoilla olisi vielä paremmin päästy karkuun sitä tosiasiaa, että tämä on näyteltyä tarinaa, välillä tunteet välittyvät valkokankaalta niin voimakkaina, että unohtaa katsovansa elokuvaa ja elää joka solulla mukana tapahtumissa.
Siirtymät kahden aikakauden välillä on toteutettu sujuvasti, kuvaus- ja äänimaailmassa ei kikkailla liikaa, mutta toteutuksessa kyllä näkyy Jokisen kansainvälinen kädenjälki. Kuvat ovat komeita, maisemat musiikkivideomaisen tyylikkäästi kuvattuja.
Jokinen on myös ottanut todella suoraviivaisen lähestymistavan, väkivaltaa ja seksuaalista alistamista näytetään vihjaamatta, päin naamaa ja välillä pitää vetää katsomossa kunnolla henkeä ja kääntää katsetta sivummalle.
Kamera kuvaa henkilöitä koko ajan läheltä, mikä lisää henkilökohtaisuuden ja yksityiseen kajoamisen tuntua.
Puhdistus oli itselleni henkeäsalpaava ja tunteita herättänyt elokuva. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämä oli Oksasen ja kuinka paljon Jokisen ansiota. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Oksanen voi olla ylpeä tästä filmatisoinnista, jonka uskoisin tekevän oikeutta kirjalle, vaikkei sitä orjallisesti noudattaisikaan. Jokinen niin ikään voi olla todella ylpeä itsestään, hän ylitti tässä varmaankin paitsi epäilevien katsojien odotukset, myös omansa. Ja suomalaiset voivat olla ylpeitä siitä, että tässä maassa tehdään tällä hetkellä täysin kansainväliseen tasoon yltäviä elokuvia, tällä pitäisi päästä ensi vuoden ulkomaalaisen elokuvan Oscar-mittelöihin aivan heittämällä.
Ja kaikki ne, jotka eivät ole vielä lukeneet Puhdistusta, varmasti hankkivat kirjan käsiinsä tämän nähtyään samoin tein.
Kokemus ravisutti neljän ja puolen ällän voimalla. LLLL 1/2
Birn ja Pilke palkattu riisuutumaan ja näyttämään tissit.
VastaaPoista