Onnellinen hiihtäjä

Vihdoin flunssa voitettu ja lähiladut korkattu. Näin alkuun piti ottaa aika iisisti, mutta tästä se lähtee, armoton hiihtoputki.

Täydellisen aamupäivän resepti

Täydellinen aamupäivä: (500) Days of Summer, The Smiths, Pixies, espresso, smoothie, auringonvalo, kehräävät kissat.

Varoitus: tämä on yltiöpositiivinen postaus. Blogin otsikolle uskollisesti tämä on feel good -katsaus elokuvista ja elon iloista.

Rauhallinen aamupäivä, suloisen joutilaisuuden täyttämä hetki, jolloin ei ole kiire yhtään mihinkään. Aurinko pilkistää arasti sisään ikkunoista, olo on viikon flunssan jälkeen vihdoinkin normaali.

Kaivan laatikosta elokuvan (500) Days of Summer, jonka olen nähnyt jo kerran. Mutta se oli niin loistava, että sen uudelleen katsominen sopii tähän hetkeen täydellisesti.

Keho täytyy virkistää mutteripannukahvilla ja smoothiella, jotta mieli on mahdollisimman vastaanottavainen tälle mieltä ylentävälle elokuvakokemukselle.

Puolet kuumaa maitoa ja puolet espressoa, mmm.

2 dl maitoa, 2 dl tuoremehua, 1 dl pakastevadelmia, 3 mandariinia, 3 kiwiä, pellavansiemeniä, sopivasti mysliä.

Sitten ei muuta kun press play. Leffa lähtee käyntiin mainiolla disclaimerilla tapahtumien fiktiivisyydestä ja sen jälkeen yksi kaikkien aikojen parhaita leffasoundtrackeja alkaa vyöryä päälle. Kertojaääni toteaa lakonisesti: "This is a boy meets a girl story. But you should now upfront that this is not a love story." Siinä kaikki, mitä minäkin aion juonesta paljastaa.

Tämä on eittämättä yksi lempielokuvistani. Joseph Gordon-Levitt ja Zooey Dechanel ovat riemastuttava kaksikko, jonka keskinäinen kemia, terävä sanailu ja hulvattomat tempaukset puistossa ja Ikeassa ovat harvinaista herkkua.

Leffan rakenne on kutkuttava ja erilaisuudessaan todella virkistävä. 500 päivää näytetään sekalaisessa järjestyksessä, koko totuus paljastuu pikkuhiljaa. Leffa on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia, jotka eivät tunnu yhtään päälleliimatuilta: kuviin ja juoneen yhdistellään sujuvasti piirrosta, hauskoja tehosteita, joukkotanssikohtaus ja tyypittelyä ruotsalaisista ja ranskalaisesta elokuvakerronnasta.

Ja se musiikki. Ei varmaankaan kolahda kaikille, mutta jos on The Smiths ja Pixies fani, kuten satun olemaan, niin tämä on todellista mannaa. Smithsien lempibiisini There is a light that never goes out siivittää tämänkin leffan tapahtumat lentoon. Yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita, sanon minä. Kuunnelkaa vaikka (ja kappas, niillä on mun rillit päässä): 


Ja tässä Here comes your man orginaalina, leffassa kuullaan tästä melkein yhtä hyvä viinanhuuruinen karaoketulkinta:


Jos joku ei tätä kepeän, raskaan, hulvattoman ja katkeran tunnelman kudosta ole vielä nähnyt, niin en halua spoilata kokemusta ruotimalla juonta tuota alkua pidemmälle. Usein toisella kerralla hyvistä leffoista saa aina lisää irti. Näin kävi tälläkin kertaa. Voin vain lämpimästi kehottaa katsomaan, ja katsomaan myös uudelleen.

Elokuvan loputtua myhäilin tyytyväisenä, hain levyhyllystä The Queen is Dead -cd:n ja iskin soittimeen.

Smithsien tunnelmoidessa taustalla aurinko hiipi yhä kirkkaammin sisään ikkunoista. Kurkotin katseen ikkunan viereisille tuoleille, joilta kuului tasainen hurina. Näytti siltä, että pari muutakin tyyppiä nautti täysin siemauksin tästä aamupäivästä.

Perfect stuff! Siis leffa ja kaikki muukin. LLLLL

Voihan räkä!

Kulutuksessa kuumaa
juomaa ja nessua

Raapustetaanpa tänne elonmerkiksi muutama rivi. Viime postauksesta on jo vierähtänyt tovi jos toinenkin.

Perjantai-iltana minut yllätti kauan kadoksissa ollut "ystäväiseni", viheliäinen Mr Nuha. Tyyppi tuli totaalisesti sotkemaan viikonloppusuunnitelmani, joihin kuului viimein priimakuntoon aurattujen lähihiihtolatujen korkkaus.

No ei kai ne ladut sieltä nyt varsinaisesti ole mihinkään ihan heti karkaamassa. Mutta kyllähän se ottaa räkää täynnä olevaan nuppiin, että ensin sitä odottaa lunta kun pikkulapsi jouluaattoa ja sitten saa nuhasta nenään kun VIHDOIN olisi puitteet parhaimmillaan.

Lauantaina yritin pelotella pöpöt pois korealaisen ravintolan tarjoamalla supertulisella Kimchi-padalla. Pöpöt eivät uskoneet, mutta pata toimi muuten mainiona pakkaspäivän piristyspöperönä.

Kun syömisen äärelle päästiin (en muuta juuri ajattele tällä hetkellä), niin summataanpas hieman viikonlopun lohtusyömistä, sillä kyllähän sitä pikku nuhanenää pitää jollain konstilla lohduttaa.

Perjantaina ja lauantaina survoin suuhuni kilpaa suklaata, suolapähkinöitä ja suolaisia voileipiä katsoessani keskivertoa huonompia tv-elokuvia. Sunnuntaina sitten ylensöin, tekosyynä vaalivalvojaiset. Eikä tämä viikkokaan ole missään järkevissä lautasmalleissa lähtenyt liikkeelle...

Mr Nuha ei ole vieläkään tajunnut, että nyt olisi jo kohteliasta vaihtaa maisemaa. Nokka vuotaa, pää jumittaa ja tekee edelleen koko ajan mieli syödä. Ei tässä auta kuin toivoa pikaista palautumista, niin terveydentilan kuin ulkoisen olemuksenkin osalta. 

Ai niin, olin ajatellut kirjoittaa tänään julkistetuista Oscar-ehdokkuuksista ja listata omat veikkaukset voittajista. Mutta enpäs sitten kirjoittanutkaan, koska a) en ole nähnyt parhaan elokuvan Oscarista mittelevistä leffoista kuin Midnight in Parisin, ja se nyt ei kuitenkaan voita ja b) se olisi ollut aivan liian vaativa kirjoitustehtävä tässä olo- ja mielentilassa.

Että ei muuta kuin takaisin vedenkeittimelle - ja jääkaapille. Palataan hieman rakentavammissa merkeissä kunhan nokka lakkaa vuotamasta. 

My 99 minutes with Marilyn

Leffafriikin kotiin kuuluvat Marilyn-taulut

Herkkä, haavoittuva, henkeäsalpaavan hehkeä, miehet hulluksi tekevä Marilyn on herätetty henkiin ilmiömäisellä taituruudella. Michelle Williams, yksi tämän päivän lempinäyttelijöistäni, puhaltaa henkeä tähän elokuvahistorian rakastetuimpaan ikoniin tavalla, joka lyö heti ensimmäisistä kuvista lähtien ällikällä.

Olen katsonut aika monta Marilynin elokuvaa ja usein miettinyt, millainen hän todellisuudessa oli. My Week with Marilyn antaa tästä yhden, aika uskottavan näkemyksen.

Tapahtumat pohjautuvat Colin Clarkin muistelmiin yhdeltä viikolta vuonna 1957, jolloin Monroe kuvasi Englannissa elokuvaa Prinssi ja revyytyttö. Tarinaa kerrrotaan Clarkin kautta.

Clark onnistui hankkimaan itselleen juoksupojan pestin Prinssin ja revyytytön tuotannossa sinnikkyydellään ja kiinnitti vaatimattomalla ja ystävällisellä asenteellaan myös Marilynin huomion. Päinvastaisista syistä huomiota saa osakseen myös omahyväisyyttä pursuava Marilynin vastanäyttelijä ja elokuvan ohjaaja, siihen aikaan saarivaltiossa palvottu teatterinäyttelijä Sir Lawrence Olivier.

Eddie Redmayne nuoren Clarkin roolissa ja Kenneth Branagh öykkärimäisenä Olivierina suoriutuvat osuuksistaan mainiosti, mutta kalpenevat auttamatta Williamsin valkokankaan täyttävän, pelottavan taitavan tulkinnan rinnalla. Judi Dench tekee myös ilahduttavan sivuosan Marilyniä tukevana kanssanäyttelijänä.

Tarinan intensiteetti tai elokuvan tekninen toteutus eivät itsessään erityisesti räjäytä tajuntaa. Clarkin ja Monroen välinen romanssinpoikanenkaan ei saa ihoa kananlihalle tai tippaa silmäkulmaan. Onkin täysin Williamsin ansiota, että elokuva on niin vaikuttava. Hän ei vain näyttele Marilyniä, vaan hän on Marilyn, jokaista lantionkeinutusta, ilmettä ja huokausta myöten.

Marilyn oli muiden silmissä itsevarma, kuplivan kevyt, hersyvän hauska tähti. Elokuva paljastaa tämän pinnan alta väsyneen ja huonon itsetunnon kanssa painiskelevan ristiriitaisen persoonan. Piirtää tarkan kuvan hauraasta tähdestä, joka on piilottanut itkuiset silmänsä tyylikkäiden aurinkolasien alle, nousee kamppaillen sängystä ylös pillerihuuruisten öiden jälkeen ja takeltelee yksinkertaisissakin vuorosanoissa. Esittelee kaikkien palvoman kaunottaren, joka on pohjimmiltaan todella epävarma omista lahjoistaan.

Monroen kiertäessä Clarkin kanssa Windsorin linnaa he kohtaavat lopuksi joukon toimittajia, jotka odottavat tätä malttamattomana portaiden alapäässä. Marilyn kuiskaa Clarkille jotakin tähän tyyliin: "Näytänkö heille vähän Marilyniä?" Sitten hän nostaa suupielet siihen kaikkien tunnistamaan, maailman valloittavimpaan hymyyn, asettelee itsensä muutamaan hallittuun poseeraukseen ja luo miehiin syvän katseen säkenöivillä silmillään.

Tässä taulussa se kuuluisa hymy

Kannatti käydä kuluttamassa teatterin penkkiä. Williamsin Oscarin arvoiselle roolisuoritukselle ja sen johdosta koko elokuvalle neljä ällää.  LLLL

Vuosia hyllyssä ollut elämänkerta lähtee elokuvan innoittamana lukuun.

Penkit puntarissa

Voittaako kotisohva muut penkit? Ainakin tämän tytön mielestä.

Taas mennään jo uuden viikon keskiviikkoa enkä vieläkään ole päässyt teatterin penkkiä kuluttamaan. Viime viikonloppuna oli hyvä yritys, mutta viime tipassa tutkaillut vaihtoehdot parin keskivertokandidaatin eturiveiltä eivät houkutelleet tarpeeksi. Ja tässäkään kohtaa minä, lapsellisen yli-innokas teatterissakävijä, en olisi vielä lyönyt hanskoja tiskiin, onneksi joku muu oli taas fiksumpi...

Aloinkin pohtimaan, mikä siinä teatterissa oikein kiehtoo, kun vaihtoehtona on oma kotisohva, missä saa olla juuri niin kuin haluaa ja kukaan ei häiriköi. Lähdetäänpäs ruotimaan mitä kaikkea houkuttelevalta kuulostava "Mennääx leffaan tänään?" ehdotus pitääkään sisällään.

Ongelmat alkavat heti kasaantua. Mitä mennään katsomaan, monelta, ehtiikö tässä mitään sitä ennen - saatika sen jälkeen? Siinä menee sitten koko ilta... huoh! Varataanko liput vai ostetaanko, jos varataan niin pitää sitten hengata tuntia ennen tyhjänpanttina teatterin käytävillä. Jos menee vain sopivasti ennen paikan päälle niin ei siellä enää mitään paikkoja ole.

Kun vihdoin suoriudutaan pääkallopaikalle, varsinainen huvi vasta alkaakin. Aloitetaan prosessi jonottamalla loputtoman pitkässä labyrinttimuodostelmassa, sitten käydään äkkiä ryysimässä ylihintaisessa karkkikaupassa, jonotetaan taas -tällä kertaa vessaan. Sitten päivitellään sitä, miksi kaikki suomalaiset menevät pakonomaisesti teatterin ovensuulle jonoon jo hyvissä ajoin ennen kuin lipunskannaaja parkkeeraa edes paikalle. Ihan niin kuin sinne penkkiin ei kerkeäisi ajoissa vartin puuduttavien mainoksien aikana.

No niin, nyt ollaan mukavasti teatterin suojissa. Vai ollaanko?! Vieruskaveri rapistelee karkkipussiaan siihen malliin, että herää kysymys onko pussi edes auki vai mikä siinä sihtaamisessa on niin jumalattoman vaikeaa. Lisäksi vieruskaverin kyynärpää sojottaa ikävästi omalle puolelle ja toppatakkien keskelle on vaikea tehdä koloa, jossa mahtuisi sen parituntisen olemaan. Ja juuri kun olet saanut itsesi pukerrettua asemiin, joku mattimyöhäinen änkeää anteeksipyydellen omalle paikalleen ja sitten noustaan ja aloitetaan asentaminen alusta.

Elokuvan VIHDOIN alettua, käy ilmi, että teatteri on pullollaan ihmisiä, jotka metelöivät keskenään, puhuvat puhelimeen tai ainakin räpelöivät sitä raivostuttavalla intensiteetillä. Edessä istuu joku helvatan metriheikki, jonka takaa ei näe juuri muuta kuin kaverin orastavan kaljun.

Teatteri aiheuttaa myös ruumillisia vammoja edellä mainittujen henkisten lisäksi. Ahtaissa jalkatiloissa muutenkin kulahtaneet polvet huutavat puolen tunnin jälkeen hoosiannaa ja tärykalvot saavat tarpeettoman lujaa kyytiä volyyminuppien ollessa aivan liian kaakossa.

Parin tunnin jälkeen sillipurkki alkaa vihdoin purkautua ja voi lähteä rentoutunein mielin kotimatkalle järkyttävää pissahätää pidätellen.

Silti minua kismitti viime lauantaina vetäytyä tästä pirullisen hauskasta teatterireissusta. Tuntui kompromissilta (tai lähes tappiolta) käydä vain kätevästi lähivuokraamossa ja viettää loppuilta mukavasti kotisohvalla loikoillen. Pettymystä lievensi oivallinen valinta The Way Back. Kertoisin lisää, mutta ehkä sitten toisessa postauksessa. Tämä virtuaalinen elokuvateatterissa käynti imi tältä erää kaikki mehut.

Vuodenvaihteen leffapäiväkirja

Välipäiviä vietettiin muun muassa Kolin huipulla, saapa nähdä mikä leffa tulee nousemaan tämän vuoden huippukokemukseksi.

Vaikka olinkin jo juhlallisesti julistanut elokuvavuoden 2011 päättyneeksi Ilmestyskirjan, Miehuuskokeen ja Epäiltyjen jälkeen niin eihän tämä leffanarkki osannut pysyä poissa elokuvien ääreltä loppuvuotta.

Jouluaatonaaton leipätehtailua piristin teinivuosien übersuosikki Pretty Womanilla. Olen nähnyt tämän prinsessasadun ainakin 10 kertaa, osaan kaikki vuorosanat ulkoa + soundtrakin, mutta merkittävää inflaatiota ei ollut vieläkään tapahtunut. Tai ehkä fiilistely meni joulumielen piikkiin…

Jouluaattona tapitin pala kurkussa kun kaverukset irtosivat maanpinnasta ja lähtivät liitelemään kohti kirkasta yötaivasta Walking in the Airin kajahtaessa komeasti ilmoille. Rouskuttaessani lähes tippa linssissä tätini tekemiä joulupikkuleipiä ja siemaillessani teetä viime hetken velvollisuuksien keskellä mietin iloisena, että onneksi olen löytänyt tämän lumiukkotarinan joulutraditiokseni. No snowman - no xmas.

Tapaninpäivänä maisema oli jo vaihtunut vetisestä Helsingistä myrskyiseen ja lumiseen Koliin. Voidaan olla montaa mieltä siitä, kannattaako telkkaria tuijottaa luonnon helmassa lomaillessaan ja arjesta vierottuessaan. Dilemmaa ei mielestäni ole silloin, jos tuutista tulee Kuin raivo härkä – ja varsinkin jos tätä mestariteosta ei ole tähän ikään mennessä tajunnut aikaisemmin katsoa.

Huikea setti on täynnä raivokasta nyrkkien heiluttelua niin kehässä, kotona kuin kuppiloissakin. De Niro osoitti taas kerran kaapin paikan mitä sekopään näyttelemiseen tulee. Täytyykin pistää to watch -listalle taas uudelleen Taksikuski ja Cape Fear tästä vimmaisuudesta intoutuneena.

Uuden vuoden vieton aiheuttamaa kohmeloa parantelin kevyesti sulateltavalla Tyttö sinä olet tähti –pätkällä. Sen aiheuttamaa hyvää fiilistä piti heti perään uhmata Fincherin ahdistavalla, mutta loistavalla Zodiakilla.Ei heikkohermoisille, mutta tämän paatuneen jännityksenpurijan yöunet eivät tästä onneksi kärsineet ja liskot tulivat kylään vasta seuraavana yönä.

Leffaähkyä joulumässäilyn korvikkeeksi

Tänään alkoi työt ja arki. Arki, johon kuulukoon tänä vuonna työssä kirjoittamisen lisäksi mahdollisimman ahkeraa ja innokasta bloggausta. Siinä yksi uuden vuoden lupauksistani. Tai tavoitteistani, kuten joku tänään radiossa kehoitti asian ilmaisemaan.

Toivottavasti tämä vuosi tuo tullessaan monia kirjoittamiseen inspiroivia elokuvia. Nyt ainakin tuntuu, että filmivuosi on alkamassa varsin vauhdikkaasti. Vilkaisin äsken Finnkinon sivuja parin viikon tauon jälkeen ja huomasin, että siellähän on jo vino pino leffoja (joko jo ohjelmistossa tai tulossa kohta), jotka pitää käydä katsastamassa.

Parempi painonhallinnankin kannalta ahmia näitä kuin suklaata ja muita herkkuja: My week with Marilyn, 50/50, J. Edgar, This must be the place, The Iron Lady, Saapasjalkakissa, Hysteria, New Year’s Eve, Sherlock Holmes, Girl with a Dragon Tattoo. Jos jollakulla on samoja ambitioita alkuvuodelle niin ei muuta kun let’s go!