Askelia

Hieno ilma houkutteli ottamaan tämän vuoden ensimmäiset juoksuaskeleet luonnon helmassa. Siinä kipittäessäni aloin miettimään viime aikoina otettuja askeleita vähän siellä sun täällä.

Kevät on ottanut pikkuisia askeleita eteenpäin. Vaikka öisin on vielä järkyttävän kylmä, päivisin aurinko jo oikeasti lämmittää. Tänään oli ehdottomasti tämän vuoden lämpimin päivä. Ja valo, sitähän riittää jo aivan ruhtinaallisesti aikaisesta aamusta pitkälle iltaan.

Oma kunto on ottanut vähän isompia askeleita. Juoksu tuntui mukavan keveältä. Hapenottokyky on parantunut huomattavasti ja vatsoja ynnä muita lihasliikkeitä jaksaa tehdä ihan eri tavalla kuin vuoden alussa.

Vatsoja raittiissa ilmassa.

Tällä viikolla otin viimeiset askeleet thainyrkkeilyn alkeiskurssilla. Nyt on sitten napanuora katkaistu ja seuraavaksi on suunnattava omatoimisesti treeneihin niin usein kuin vain jaksaa ja kohdattava myös edistyneemmät treenikaverit. 

Jatkoryhmiin on marssittava päättäväisesti ensi viikolla, ettei kynnystä ehdi muodostua. Tamineet on valmiina, joten ei muuta kun tulta päin!

Ensi viikolla otan myös ihka ensimmäiset askeleet pilkille. Tärkeimmät hankinnat tehty: kivat kumpparit ja karvahattu. Joku muu hoitaa sitten varmaan ne kairat ja naskalit vai mitä ne ny oli.

Tällä viikolla astelin pitkästä aikaa koulun penkille, avoimen yliopiston kurssille. Mieli lepäsi, annoin luennoitsijan kaataa päälleni teoriaa, historiaa ja uusia katsontakantoja myös eläviin kuviin ja ympäristön tarkkailuun ylipäätään, samalla raapustellen pari lausetta ylös ruutuvihkooni, aivan mahtavaa.

Kaiken kaikkiaan nämä viime aikoina otetut ajatuksia herättävät, itseä haastavat ja oloa kohentavat askeleet pitävät mielen kevyempänä kiireisemmänkin ajanjakson keskellä. Tästä on hyvä tepastella kohti kesää.

Turistina Helsingissä, Barcelonassa ja Oviedossa

Mikäköhän siinä on, että kotikaupunkiaan pitää jotenkin itsestään selvänä. Sitä vain painelee kaduilla laput silmillä, käy usein samoissa paikoissa kahvilla ja syömässä, ei jaksa koluta museoita, käydä gallerioissa, istahtaa penkille katsomaan ohi käveleviä ihmisiä. Eilinen oli pieni poikkeus tästä, tunsin oloni turistiksi aurinkoisessa Helsingissä.

Kävin ensin lounastamassa ystävieni kanssa Hakaniemessä. Tämän jälkeen päätin jäädä nauttimaan kauniista talvipäivästä ja suuntasin katsastamaan remontin jälkeen uudelleen avatun Hietalahden kauppahallin.





Jätettyäni kauppahallin ihmisvilinän, höyryävät currypadat ja tuoreen kalan tuoksun taakseni pyörin kaupungilla katsellen Helsinkiä uteliain silmin, kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Maleksin kaduilla, jäin ihailemaan näyteikkunoihin ripustettuja kalliita muotiluomuksia, kuvasin lumen täyttämää Ruttopuistoa.



Lopuksi vietin vielä pari tuntia ostoskeskuksen kaupoissa hypistellen vaatteita, koruja, krääsää ja ihaillen houkuttelevan näköisiä leivonnaisia vitriineissä. Omaksi yllätyksekseni ostamatta mitään.

Kun väsynyt päiväretkeläinen sitten saapui iltasella kotiin ei turistin viittaa tarvinnut vieläkään heivata pois päältä. Ei muuta kun lasi hyvää punaviiniä käteen, mukava asento ja matkalle kohti Barcelonaa ja Oviedoa Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonan matkassa.

Ennen elokuvaa Yle Teemalta tuli toinen osa Woody Allen -dokumentista. Dokkari kertoi kiinnostavasti Allenin suhtautumisesta elokuvantekoon. Allen ei ole koskaan suhtautunut tekemisiinsä turhan vakavasti eikä ole pelännyt epäonnistumista. Hän on tehtaillut leffoja liukuhihnalta kerran vuodessa. Ja kuten ohjaaja itsekin totesi, aina välillä jokin onnistuu.

Myöhemmän tuotannon ehdottomia valopilkkuja ovat itselleni olleet loistava Match Point sekä Midnight in Paris. Ja eilisen jälkeen suosikkeihini kuuluu nyt myös toisella katsomiskerralla kolahtanut Vicky Cristina Barcelona.

Dokumentissa näytettiin katkelmia leffasta ja mietin, että miksiköhän tämä ei oikein napannut silloin vuosia sitten. Kun dokkari päättyi niin leffa tuli kuin tilauksesta heti perään ja pääsin nauttimaan Javier Bardemin, Scarlett Johansonin ja Penelope Cruzin seurasta.

En tiedä, oliko punaviinillä osuutta asiaan, mutta toisella katsomiskerralla VCB imaisi täysin mukaansa. Leffaa katsoessa tuli verestettyä myös omia matkamuistoja parin kesän takaa. Bardemin vastustamattomasti esittämä Juan Antonio houkuttelee amerikkalaiset neitokaiset suorasukaisesti lähtemään mukaansa Oviedoon. Samaisesta kaupungista aloitimme kaverini kanssa Pohjois-Espanjan kiertämisen toissa kesänä.

Näkymä bussista matkalla Oviedoon.

Vicky Cristina Barcelona on viehättävä kombinaatio allenmaista neuroottisuutta (jota ei mielestäni tässä kuitenkaan ylikorostettu), espanjalaista elämänmenoa ja ihmissuhteiden solmujen kuvaamista.

Dialogi on allenille tuttuun tyyliin hersyvää ja tässä lisämaustetta sekaan heittävät Bardem ja Cruz sanaillessaan kiihkeästi espanjaksi. Allen totesi dokumentissa ettei ymmärtänyt sanaakaan mitä nämä otoissa puhuivat, mutta luotti näyttelijöiden hoitavan homman. Osoitus siitä, että Allen ei todellakaan ole mikään kontrollifriikki vaan antaa näyttelijöille paljon vapauksia. Luontevuus välittyykin läpi tässä hyvin. Ja näyttelijöiden kemiat osuivat hyvin yksiin, siitä todisteena Bardemin ja Cruzin kuvauksista alkanut suhde.

Hyvää ruodintaa leffasta ja tarkemmin henkilöhahmoista ja juonesta Elokuvahömppää-blogissa.

Suosittelen lämpimästi nauttimaan täyteläisen punaviinin kera. LLLL

8-pallo pyörii louhimiesmäisen raskaasti

8-pallo oli kuvattu Kuopion loskaisissa talvimaisemissa. Tämä samannäköinen maisema on ihan kotinurkilta.

Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Tiesin jo mennessäni katsomaan Louhimiehen uusinta ohjaustyötä mitä tulisin näkemään. Louhimiehellä on todella tunnistettava kädenjälki. Paha maa, Vuosaari ja nyt 8-pallo ovat synkkiä, pahaa oloa ilmentäviä ja myös pahaa oloa aiheuttavia elokuvia.

Teatterista ulos tullessa huomasin, että en kysyttäessä oikein osannut muodostaa mielipidettä näkemästäni. 8-pallo on hyvin tehty: ammattitaitoisesti ohjattu ja kuvattu sekä ennen kaikkea näytelty. Silti se jätti jotenkin kylmäksi, ei tullut ihan iholle, oli jotenkin liian louhimiesmäinen.

Jessica Grabowsky oli menneisyytensä kanssa kamppailevana, vankilasta alle vuoden ikäisen vauvan kanssa vapautuneena ex-narkkarina vakuuttava. Vähemmän kulunut kasvo toi Piken rooliin aivan eri tavalla uskottavuutta, muutenkin Grabowsky onnistui välittämään yksinäisyyden, pelon ja itseensä pettymisen tunteet pienieleisen vahvasti.

Eero Aho tekee Piken exänä hienon roolisuorituksen. Aho saa huumepomo Lalliin luotua sellaista uhkaa ja vastenmielisyyttä, että tätä on isolta ruudulta vaikea katsoa.

Pirkka-Pekka Petelius on myös Piken perään katsovana poliisina hyvä, häntä katselee draamarooleissa mielellään. Leppilammenkaan näyttelijäsuorituksessa ei ole moitittavaa, käsikirjoitus vaan jätti hänen henkilöhahmonsa jotenkin irralliseksi ja roikkumaan kokonaisuudessa tyhjän päälle. Hänen esittämän Revon menneisyyden traumoja ei avattu tarpeeksi ja yhteys muuhun tarinaan puuttui.

8-pallo käsikirjoitettiin Marko Kilven romaanista nimen omaan henkilötarinaksi, selviytymistarinaksi. Sellaisena se onkin kohtuullisen hyvä, mutta puutteitakin löytyy.

Alussa kuvataan tarkkaan Pikeä ja vauvaa aloittamassa elämää vankilan muurien ulkopuolella, katsoja miettii koko ajan miten nopeasti Pike sortuu taas kamaan. Sitten exä tulee koputtamaan ovelle, eikä kestä kauaakaan kuin neula on upotettu käsivarteen. Kun katsoja tietää koko ajan repsahtamisen tapahtuvan jossain kohtaa, se vie tunnelatausta pois tältä tärkeältä h-hetkeltä. Loppukin on hyvin perinteinen ja moneen kertaan nähty.

Louhimiehen luottonäyttelijä Mikko Kouki on taas saanut osakseen samannäköisen roolin. Ällö nilkki, joka ahmii ruokaa ja kiroilee. Tällä kertaa Koukin esittämän diilerin kohtalona on päätyä pilkottuna kylpyammeeseen. Toivoisi, että jos Louhimies ottaa Koukin mukaan tuleviinkiin elokuviinsa, miehelle annettaisiin vaihteeksi toisentyyppinen rooli. Lallin apureja näyttelevät luontevasti itselleni entuudestaan vieraat näyttelijät.

Louhimiehen näkemykselle, taidoille ja aiheille on eittämättä tilaa kotimaisella elokuvakentällä. Ja on kiistaton tosiasia, että Louhimies on yksi parhaista tämän päivän suomalaisista ohjaajista. Mies tulee varmasti tulevinakin vuosinä pitäytymään raadollisissa, yhteiskunnan varjopuolia kuvaavissa aiheissa. Suotakoon se hänelle. Itselleni kuitenkin nämä ankeat, rankat ja epämiellyttävät elävät kuvat alkavat muodostua vähän luotaantyöntäviksi. LLL 1/2

p.s. Kirjoitin tämän postauksen kuunnellen Minä ja Ville Ahonen -orkesteria, aivan loistava yhtye, jotain valoa tämänkin kirjoituksen ympärille.

A Shot at a Silver Lining

Leffan jälkeen nautitussa cappuchinossakin oli kaunis ja romanttinen lining.

Kuten uhosin Oscarien jaon jälkeen, änkesin heti seuraavana päivänä teatteriin katsastamaan Silver Linings Playbookin, suomeksi Unelmien pelikirjan. Ja oikeassa olin, leffa oli loistava.

Pat (Bradley Cooper) vapautuu psykiatrisesta sairaalasta, jonne hän oli joutunut pahoinpideltyään vaimonsa työkaverin. Raivonpurkaus oli aiheutunut siitä, että Pat yllätti vaimon ja äijän yhdessä omasta suihkustaan palattuaan töistä aikaisemmin kotiin. Seuraavaksi käy ilmi, että Pat on taistellut muutenkin elämässään maanis-depressiivisyyden kanssa.

"I hate my illness and I want to control it. This is what I believe to be true: You have to do everything you can and if you stay positive you have a shot at a silver lining."

Pat muuttaa asumaan vanhempiensa luokse vakaana aikeenaan ryhdistäytyä ja valloittaa vaimo takaisin. Sitten hän törmää lenkkipolulla Tiffanyyn, joka on jäänyt leskeksi ja jolla on Patin tavoin kokemusta siitä, kun mieli järkkyy.

Juonesta ei tässä sen enempää, sillä suosittelen lämpimästi marssimista leffateatteriin katsastamaan itse, mitä tämä valloittavilla näyttelijäsuorituksilla sekä nasevalla ja hersyvällä dialogilla varustettu helmi tarjoaa.

Olen aivan täysin ihastunut Jennifer Lawrenciin. Jo Winter's Bonessa ja Nälkäpelissä vakuuttanut nainen on todella raikas tuulahdus Hollywoodin a-luokkaan. Uskottava, persoonallinen ja intensiivinen näyttelijätär vain paranee leffa leffalta. Mitä tältä vasta 22-vuotiaalta neitokaiselta nähdäänkään tulevina vuosina.

Bradley Cooperkin valloitti minut totaalisesti ja odotan innolla miehen seuraavia roolisuorituksia. Tämä esitys varmasti avasi hänelle ovia sekoilukomedioista vakavasti otettavien draamojen puolelle.

Ja sokerina pohjalla, kauan kaivattu ja mieltä lämmittävä sivuosa Robert de Nirolta. Arvokkaasti vanhentunut mestari on tässä todella hyvässä vedossa.

Mikä on miälenvikast?

Tämä on boy meets girl / feel good -elokuva omalla rosoisella reunuksellaan. Sillä erotuksella, että tyttö ja poika eivät ole kiireisiä ja menestyviä uraihmisiä, joilla on sisustuslehtien sivuilta kopioidut asunnot ja villanuttuihin puetut puudelit.

Pat ja Tiffany yrittävät molemmat selvitä arjesta ja jaksaa muita ihmisiä, jotka eivät ihan ymmärrä. He töksäyttelevät totuuksia ilmoille mitään suodattamatta, eivät esitä mitään.

Elokuva herätti miettimään ja kyseenalaistamaan niin sanotun normaalin. Jokaisen ns. normaalin ihmisen pitäisi ottaa oppia Patin ja Tiffanyn teeskentelemättömyydestä. Heidän historiallaan elo pysyy järkevän yksinkertaisena ja kohtuullisena.

Meillä "terveen papereilla" tallaavilla on sellainen tyyppivika, että emme osaa nauttia elämän pienistä asioista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mielummin tavoittelemme kuuta taivaalta ja sitten maailmamme romahtaa, kun mielipuoliset tavoitteet eivät täytykään. Tai sitten ajamme itsemme loppuun, hukumme töihin ja velvollisuuksiin, unohdamme elää välissä. Anteeksi kärjistys.

Jäin myös pohtimaan ja ihailemaan Patin ja Tiffanyn suorasukaisuutta. Kuten Tiffany toteaa Patille: "You say more inappropriate things then appropriate things". Onko tämä välttämättä huono asia?

Välillä hampaaton hymistelykulttuuri, jonka keskellä elämme, ottaa todella aivoon. Pitää tehdä tiettyjä asioita, pitää sanoa niin, ei näin. Pitää mennä vaivaannuttaviin tilaisuuksiin, koska ei kehtaa sanoa, että olen väsynyt eikä voisi vähempää kiinnostaa tulla paikalle. Ketä tällainen toiminta oikeasti hyödyttää? Elämä on liian lyhyt suorittamiseen.

Pat ja Tiffany ovat Tiffanyn siskon luona illallisella. Siskon koti on viimeisen päälle laitettu hengetön lukaali ja sisko ahdasmielinen pingottaja. Ankka on uunissa ja fancy jäätelörakennelma odottaa pääsyä lautaselle kruunaamaan illan. Yhtäkkiä Tiffany nousee pöydästä ja sanoo, että olen väsynyt, lähden kotiin.

Way to go girl, mietin mielessäni. LLLLL



Illalliskohtauksen ja muita teasereitä sekä dialogia voi käydä kurkkaamassa täällä.