Kaikkiruokaista rainankatselua

Tältä sohvalta katsellaan kotona leffoja tämän seuraneidin kanssa muun muassa.

Leffaystävien haasteblogi Movie Monday kyseli seuraavaa:

Mitkä ovat sinulle ne ihanneolosuhteet leffojen katsomiseen? Yksin vai yhdessä, kotona vai leffateatterissa, käpertyneenä nojatuoliin vai sängyssä maaten, eväillä vai ilman, pimeinä syysiltoina vai säällä kuin säällä? #58 Olosuhteet

Luettuani muiden analyysejä katselutottumuksista, inspiroiduin itsekin vielä ruotimaan omaa käyttäytymistä.

Huomaan olevani aika kaikkiruokainen. Pidän leffojen katselusta yksin, kaksin, porukassa, kotona, teatterissa, festareilla, ulkoilmassa.

Ehkä kuitenkin antoisinta on katsoa leffoja yksin tai kaksin. Kuten jotkut tähän vastanneet kirjoittajat jo totesivatkin, puhuminen leffojen aikana on ärsyttävää. Tässä olen samaa mieltä, hyvät laatuleffat vaativat hiljaisen keskittyneen atmosfäärin, porukalla voi sitten katsoa jotain b-luokan komediaa, syödä ja heittää läppää samalla.

Leffojen porukalla katsominen kuuluu kyllä tänä päivänä jo sangen harvinaisiin tapahtumin. Teinivuosilta niin tuttu perinne olisi hauskaa herätellä vielä henkiin, mutta harmittavasti muilla yli kolmekymppisillä tuntuu olevan jo aika paljon muuta tekemistä, kuin kokoontua jonnekin katsomaan leffoja, ei minulla vaan.

Kotona katson leffoja 32 tuumaisesta telkusta sohvalta. Katsomossa useimmiten itseni lisäksi mies ja kaksi kissaa. Leffojen katselu kuuluu viikonloppurutiineihin. Jos ei ole menoa, niin perjantaina suunnataan vuokraamoon, haetaan katselueväät ja laitetaan maraton käyntiin.

Jos taas olen yksin kotona, silloinkin tulee useimmiten käytyä hakemassa vuokraamosta jotain ja syötyä herkkuja. Tässä pari postausta, joissa kuvattu home alone -fiilistelyä:
Täydellisen aamupäivän resepti
Sinä päivänä (ja iltana)

Useimmiten leffoja tulee katsottua illalla, mutta hauskoja ovat myös aamunavaukset ja heräämiset kahvin ja hyvän leffan parissa. Pimeää ei tarvitse kotona olla, että näkee syödäkin.

Pidän myös teatterissa käymisestä, vaikka siihen liittyykin omat kommervenkkinsä. Vaikka kodin rauha onkin miellyttävä, suuri screen ja kunnon äänet yleensä kuitenkin tekevät katselukokemuksesta voimakkaamman.
Leffaan en tarvitse kaveria, mutta irtokarkkeja ja juotavaa kyllä, ja joskus popparitkin vielä kainaloon.

Tylsää on kuitenkin se, että teatterissa käyminen on tänä päivänä melkein yhtä kuin Finnkinossa käyminen. Engelin kaltaisia helmiä soisi putkahtelevan ydinkeskustan ulkopuolellekin. Olisi mahtavaa, jos tänne Flamingon kulmille saataisiin myös pieni, kotoisa teatteri, joka näyttäisi muutakin kuin blockbustereita ja lasten leffoja.

Ja mitä säihin tulee, niin rainoja tulee ahmittua säällä kuin säällä. Kauniin aurinkoisen päivänkin voi uhrata hyvälle leffalle, mutta eniten fiilistä on katsoa leffoja sateisena päivänä, jolloin ropina kuuluu sisälle asti. Parhaita tunnelman kannalta ovat syksyn pimenevät illat, peitto, pari kynttilää ja teekuppi kaverina.

Eli summa summarum, konstit on monet ja täällä ei katselun suhteen hirveästi nirsoilla. 

Oscar-gaala pikakelauksella

Valvojaisten eväinä kahvi ja tumma suklaa.

Viime yönä laitettiin Oscar-pystit jakoon. Katsoin ensimmäistä kertaa koko spektaakkelin suorana, aikaisemmin olen panostanut lähetyksen alkuun ja loppuun. Tässä oma pikakelaukseni illan kulusta niille, jotka katselivat Hollywood-starbojen sijaan mieluummin nukkumattia.

Myös Movie Monday kyseli Oscarien merkityksestä, siitä lopussa lisää.

Pukuloistoa punaisella matolla

Kirkashampaiset ja ylipirteät jenkkijuontajat virnistelevät ruudussa ja saavat välillä punaiselta matolta haaviinsa tähden ja ruotivat haastattelun jälkeen tämän pukua. Jenkkilän mainosten aikana Suomen valvojaisissa muotiasiantuntijat kertovat omat mielipiteensä nähdyistä puvuista. Komeimmat ilmestykset sekä omasta että studiojoukon mielestä olivat Michelle Williams räikyvän punaisessaan ja Gwyneth Paltrow viittamaisessa valkoisessaan. Selvisi myös spanxien salaisuus.

Hillittyä menoa ripeässä tahdissa

Varsinainen pystien jako pärähtää käyntiin, Billy Crystal saa alkuinsertissä pusun George Clooneyltä ja hilluu kaikissa parhaan elokuvan pystistä kamppailevien filkkojen joukossa, aivan kuten 90-luvulla. Show saadaan käyntiin ja palkintoja jaetaan rivakkaan tahtiin, eikä pitkiä puheita pidetä.

Cirque du Soleil akrobatisoi hengästyttävän hienosti, Robert Downey Jr heittää läppää, Will Ferrell tiputtelee rumpulautasia. Pystien jako jatkuu ennätysnopeaan tahtiin, kukaan ei politikoi tai provosoi.

Parhaita leffoja ei pohjusteta syvällisesti omilla inserteillään, vaan ne esitellään lyhyesti yhdessä läjässä. Parhaita näyttelijöitä ei onneksi enää esitellä vaivaannuttavalla ja ylimitoitetulla kaavalla kuten pari vuotta sitten. Colin Firth ja Natalie Portman kehaisevat kivalla, vaivattomalla tavalla ehdokkaat pääosapystien saajiksi.

Octavia Spencer itkee, kiittelee ja pyytää anteeksi. Plummer ja Streep pitävät hauskat, sympaattiset ja napakat puheet. Dejardin äityy jopa yes-huutoon ja hypähdykseen. The Artist pokkaa parhaan leffan ja ohjauksen pystit.

The conclusion

Kokonaisvaikutelmaa gaalasta voi kuvailla samoilla adjektiiveillä kuin parhaiksi elokuviksi nostettuja ja joukosta palkittuja leffojakin. Perinteistä, hillittyä ja suhteellisen yllätyksetöntä menoa.

Sen sijaan varsinaisen yllätyksen tarjosi Nelosen yön isäntänä toiminut Jussi Heikelä, joka käsittämättömän nololla kommentoinnillaan onnistui viemään hohdon kimaltelevista kemuista.

Oscarien jako on itselleni viihdettä, show jota on kiinnostava katsoa. Antoisinta on pukujen arvostelu, näyttelijöiden ilmeiden seuraaminen yleisössä ja tietenkin on kiva aina arvostella sitä, menikö pysti oikeaan osoitteeseen. Joskus puheet ovat myös todella mieleenpainuvia, tänä vuonna eivät niinkään.

Oscarkomitea ei useinkaan valitse parhaita suorituksia valkokankaalla samoin kriteerein, joilla itse määrittelen parhautta. Siitä osoituksena, nytkin parhaan elokuvan mittelöistä uupuivat Drive ja Melancholia, joita olen täällä jo suitsuttanut. Oscarit eivät siis toimi ohjenuorana siitä, mitä seuraavaksi aion katsoa.

Tapahtui Top 3:

Parasta:
1. Michelle Williams, Gwyneth Paltrow ja Rooney Mara punaisella matolla.
2. Ylipitkät kiitoslitaniapuheet olivat jääneet kotiin.
3. Näyttelijöiden nolosta ylipalvonnasta siirrytty kohtuullisempaan ja koskettavampaan tiiviiseen esittelyyn.

Hauskinta:

1. Sasha Baron Cohen heittää tuhkat Ryan Seacrestin päälle "vahingossa".
2. Will Ferrell on aina Will Ferrell!
3. Brad Pitt ja George Clooney maireina naistensa rinnalla.

Huonointa:

1. Nelosen studioraadin isäntä Jussi Heikelä.
2. Driven puuttuminen monesta kategoriasta ja pysti sivu suun äänisarjassa.
3. Silmät ristissä seuraavana päivänä.

Hyvä tiivistelmä illan parhaista paloista Cinefiliaa-blogissa ja kommentissa omaa avautumistani Heikelän studioisännöinnistä.

Kaikki voittajat listattu IMDB:ssä.

Todellinen vaellus - Movie Monday #27 True Story

Tällä viikolla Movie Monday -haasteblogi kyselee parhaiden tositarinoiden perään. Hyviä, tositarinoihin pohjautuvia elokuvia onkin yllättävän paljon. Oma suosikkini ei kerro suurmiehestä, historiaan itsensä terroriteoilla kirjoittaneesta, poliitikosta, taiteilijasta tai sodan uhrista.

Ehdottomasti sykähdyttävin todellisesta henkilöstä kertova elokuva kertoo yhdysvaltalaisesta vaeltajasta Christopher McCandlessista. Into the Wild (Erämaan armoille) on Sean Pennin ohjaustyö vuodelta 2007. Siinä Emile Hirsch ja Alaskan luonto asukkeineen näyttelevät pääosaa - ja ravisuttavasti näyttelevätkin.

Leffa on mieletön matka silmää hiveleviin maisemiin ja nuoren miehen villiin vapauden kaipuuseen, totaaliseen irtiottoon. Suosittelen lämpimästi lähtemään mukaan tälle kauniille ja koskettavalle vaellukselle.

Tässä vielä listaus muita hyviä based on a true story/person –rainoja:

Goodfellas, The Untouchables, Alive, Schindler´s list, Donnie Brasco, Catch me if you can, Munich, Walk the line, The diving bell and the butterfly, The Baader Meinhoof komplex, The Hours, The Pianist, Ray, Frost/Nixon, Milk, The King’s Speech.

Ja sitten vaan odottelemaan The Iron Ladya ja Week with Marilyniä.

Movie Monday 25# Helmiä, jotka pitäisi vielä löytää

Haasteblogi Movie Monday pyysi tällä viikolla listaamaan leffoja, jotka olisi tähän päivään mennessä jo pitänyt nähdä. Aloinkin heti kuumeisesti kelaamaan läpi klassikoita tai oletusarvoisesti loistavia leffoja, joita en ”häpeäkseni” ole vielä saanut katsottua.

Olen kyllä sitä mieltä, että mistään katsomattomista klassikoista ei todellakaan tarvitse häpeää tuntea. Olen viettänyt pelottavan suuren osan vapaa-ajastani leffoja tuijotellen ja tunnustaudun edelleen erittäin pahasti addiktoituneeksi elokuvien ahmijaksi, mutta en kuitenkaan ole koskaan ollut mikään elokuvahifisti. En soimaa itseäni tai katso kieroon muita taidemuotoon hurahtaneita jos listalta nyt sattuu puuttumaan klassikko jos toinenkin.

Kuriositeettinä näitä on kyllä hauska miettiä. Minäkään en ole nähnyt 2001: Avaruusseikkailua, Palmuja tai Hyviä, pahoja ja rumia. Mutta nämä eivät hirveästi ole minua rassanneet.

Ajattelin poimia tähän sellaisia, jotka haluaisin tosissani nähdä, mutta jotka jostain syystä vielä odottavat vuoroaan. Sellaisia, mistä itsellä on huono omatunto:

Kuin raivo härkä
Amores Perros
Nykyaika

No tämän kolmen koplan aiheuttama puutostila on nopeasti korjattu, tietääpähän mitä nappaa seuraavaksi vuokraamon hyllyltä matkaan.