8-pallo pyörii louhimiesmäisen raskaasti

8-pallo oli kuvattu Kuopion loskaisissa talvimaisemissa. Tämä samannäköinen maisema on ihan kotinurkilta.

Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Tiesin jo mennessäni katsomaan Louhimiehen uusinta ohjaustyötä mitä tulisin näkemään. Louhimiehellä on todella tunnistettava kädenjälki. Paha maa, Vuosaari ja nyt 8-pallo ovat synkkiä, pahaa oloa ilmentäviä ja myös pahaa oloa aiheuttavia elokuvia.

Teatterista ulos tullessa huomasin, että en kysyttäessä oikein osannut muodostaa mielipidettä näkemästäni. 8-pallo on hyvin tehty: ammattitaitoisesti ohjattu ja kuvattu sekä ennen kaikkea näytelty. Silti se jätti jotenkin kylmäksi, ei tullut ihan iholle, oli jotenkin liian louhimiesmäinen.

Jessica Grabowsky oli menneisyytensä kanssa kamppailevana, vankilasta alle vuoden ikäisen vauvan kanssa vapautuneena ex-narkkarina vakuuttava. Vähemmän kulunut kasvo toi Piken rooliin aivan eri tavalla uskottavuutta, muutenkin Grabowsky onnistui välittämään yksinäisyyden, pelon ja itseensä pettymisen tunteet pienieleisen vahvasti.

Eero Aho tekee Piken exänä hienon roolisuorituksen. Aho saa huumepomo Lalliin luotua sellaista uhkaa ja vastenmielisyyttä, että tätä on isolta ruudulta vaikea katsoa.

Pirkka-Pekka Petelius on myös Piken perään katsovana poliisina hyvä, häntä katselee draamarooleissa mielellään. Leppilammenkaan näyttelijäsuorituksessa ei ole moitittavaa, käsikirjoitus vaan jätti hänen henkilöhahmonsa jotenkin irralliseksi ja roikkumaan kokonaisuudessa tyhjän päälle. Hänen esittämän Revon menneisyyden traumoja ei avattu tarpeeksi ja yhteys muuhun tarinaan puuttui.

8-pallo käsikirjoitettiin Marko Kilven romaanista nimen omaan henkilötarinaksi, selviytymistarinaksi. Sellaisena se onkin kohtuullisen hyvä, mutta puutteitakin löytyy.

Alussa kuvataan tarkkaan Pikeä ja vauvaa aloittamassa elämää vankilan muurien ulkopuolella, katsoja miettii koko ajan miten nopeasti Pike sortuu taas kamaan. Sitten exä tulee koputtamaan ovelle, eikä kestä kauaakaan kuin neula on upotettu käsivarteen. Kun katsoja tietää koko ajan repsahtamisen tapahtuvan jossain kohtaa, se vie tunnelatausta pois tältä tärkeältä h-hetkeltä. Loppukin on hyvin perinteinen ja moneen kertaan nähty.

Louhimiehen luottonäyttelijä Mikko Kouki on taas saanut osakseen samannäköisen roolin. Ällö nilkki, joka ahmii ruokaa ja kiroilee. Tällä kertaa Koukin esittämän diilerin kohtalona on päätyä pilkottuna kylpyammeeseen. Toivoisi, että jos Louhimies ottaa Koukin mukaan tuleviinkiin elokuviinsa, miehelle annettaisiin vaihteeksi toisentyyppinen rooli. Lallin apureja näyttelevät luontevasti itselleni entuudestaan vieraat näyttelijät.

Louhimiehen näkemykselle, taidoille ja aiheille on eittämättä tilaa kotimaisella elokuvakentällä. Ja on kiistaton tosiasia, että Louhimies on yksi parhaista tämän päivän suomalaisista ohjaajista. Mies tulee varmasti tulevinakin vuosinä pitäytymään raadollisissa, yhteiskunnan varjopuolia kuvaavissa aiheissa. Suotakoon se hänelle. Itselleni kuitenkin nämä ankeat, rankat ja epämiellyttävät elävät kuvat alkavat muodostua vähän luotaantyöntäviksi. LLL 1/2

p.s. Kirjoitin tämän postauksen kuunnellen Minä ja Ville Ahonen -orkesteria, aivan loistava yhtye, jotain valoa tämänkin kirjoituksen ympärille.

Matka

Matka on usein uuden alku. Matkalle ladataan odotuksia, sille asetetaan tavoite. Toisaalta reissuun voi, ja joskus kannattaakin, lähteä täysin spontaanisti.

Viime viikolla tuli matkusteltua laadukkaissa ja vaihtelevissa maisemissa. Käväisin Jyväskylässä, aistin Havaijin ja Intian kauneutta ja väriloistoa, tein järkyttävän ekskursion Vuosaaren raastavaan miljööhön sekä suhailin lähilatuja hiki päässä.
 
Minä ja Mr Clooney reissun päällä

Torstaina Jyväskylässä työreissussa päätin valita illan seuralaiseksi George Clooneyn ja kävin katsomassa havaijilaismaisemiin sijoittuvan Descendentsin. Olisin voinut huonomminkin seurani valita. Clooneyn esittämä arkinen ja epätoivossaan uskottava Matt suuntaa itsekin matkalle.

Kimmoke reissuun syntyy suht spontaanisti, mutta matkalla on silti selkeät tavoitteet. Löytää mies, kenen kanssa hänen koomassa makaavalla vaimollaan on ollut suhde. Ja samalla tutustua kahteen tyttäreen, joihin Matilla on ennen vaimon onnettomuutta ollut etäisen kohteliaat välit. Paljastamatta liikaa voidaan todeta molempien tavoitteiden täyttyvän. Ja matkalta kotiin palatessa jotain uutta, kuten läheisyyttä ja ymmärrystä, on syntynyt.

Perjantaina koitti oman matkani kohokohta. Parin tunnin hiihtolenkki Jyväsjärven jäällä ja sen jälkeen leppoisaa yhdessäoloa työkavereiden kanssa. Olin odottanut ohjelmalta paljon, mutta päivä ylitti täysin odotukseni. Tavoitteena oli jaksaa hiihtää tunti tuntuvassa pakkasessa, mutta sivakoin pää pystyssä kaksi tuntia ja nautin joka sekunnista. Parasta päivässä oli kuitenkin illan seurapelisessio, jonka aikana nauroin enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä.

Junasta junaan

Lauantai meni leppoisan levon ja palautumisen merkeissä. Lihakset hiihdosta hellinä päätin rojahtaa sohvalle ja jatkaa eilisen myöhäisillan junamatkan teemaa katsomalla boksista Darjeeling Limitedin. Siinä kolme veljestä matkaa junassa pitkin Intiaa. Odotuksena viettää laatuaikaa veljesten kesken, tavoitteena löytää samalla äitinsä - ja itsensä. Tässäkin tapauksessa päästiin maaliin.

Rankka loppurutistus

Siinä missä aikaisemmat päivät olivat sujuneet kepeän matkailun merkeissä, sunnuntaille kasautuikin pari rankempaa reissua. Päiväinen visiitti Vuosaaren lähiöihin a´la Aku Louhimies aiheutti aikamoisen tunnevyöryn. Toinen toistaan karummat ihmiskohtalot vyörytetään valkoisen maiseman keskelle armotta, katsojaa säästämättä. On pystyynkuollutta parisuhdetta, itseään pettävää isää, itsetuhon partaalle ajettua koulukiusattua, itsekkään äidinpaskiaisen kiduttamaa poikaa, mitä tahansa kuuluisuuden vuoksi tekevää tyttöä jne.

Vuosaaren ihmiset ovat hekin matkalla. Matkalla eroon, uuteen syliin, uuteen alkuun, toiseen mahdollisuuteen. Osa heistä oli ladannut matkoilleen paljon odotuksia, toiset taas eivät enää osanneet odottaa mitään, kun viimeisetkin toivon riekaleet on viety pois. Kaiken epätoivon keskellä on kuitenkin toivoa ja lopussa tuli tunne, että ehkä näillä matkoilla kuitenkin voi vielä käydä hyvin.

Sunnuntai-iltana halusin keventää pääni Vuosaaren aiheuttamasta ahdistuksesta ja suuntasin Paloheinän laduille. Tavoitteena oli hiihtää viitisen kilometriä alle tuntiin. Luisto ei ollut lumisateen jäljiltä kummoinen, mutta huitaisin reitin reiluun puoleen tuntiin. Koville se otti, mutta olo oli rankan matkan jälkeen sangen tyytyväinen.

Havaijin ja Vuosaaren matkoille molemmille neljä ällää. LLLL