Musta marraskuu

Tämä mustanpuhuva maisema on kuvattu liikkuvasta junasta. Tosin ennen marraskuuta.

Harmaa zombie-armeija vaeltaa synkkiä katuja, mieli laahaa maassa, silmäpussit syvenevät eikä oikein naurata. Itse olen vielä toistaiseksi pysynyt kaamosmasennukselle suht koht immuunina. Pimeys ei vielä toistaiseksi ahdista tai väsytä normaalia perusväsymystä enempää.

Palattuani Portugalin auringosta kirjoittelin siitä, miten aurinkoisilla tai muuten vain komeilla maisemilla varustetuilla leffoilla voi antaa itselleen valohoitoa ja piristää pimeyttä kotisohvalta käsin. Olenko itse tehnyt näin...päinvastoin! Tämä leila on näemmä niin valoisalla tuulella, että on varaa synkistellä elokuvavalinnoissa oikein olan takaa...

Viimeisen viikon aikana olen katsonut kolme sellaista elokuvaa, jotka olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa: Skavabölen pojat, Control ja Killer Joe. Yhteistä kolmikolle on se, että kaikki ovat mustanpuhuvia ja masentavia, mutta erittäin hyviä elokuvia kaikki omalla tavallaan.

Skavabölen pojat

Jostain syystä tämä meni minulta ohi silloin 2009. Suomalaisen näyttelijätaivaan kuluneet vakionaamat Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Martti Suosalo eivät itsessään houkutelleet tätä katsomaan ja oikeastaan juonesta en tiennyt mitään. Makuunin seinällä ollut iso leffajuliste kuitenkin muistutti tämän olemassaolosta ja se, että ylen aamutv:n keskustelussa parhaista suomalaisista elokuvista kautta aikojen tämä nostettiin esiin. Kriitikon mukaan tämä olisi ollut listalla, jos olisi ehditty todistaa tämän kestävän aikaa.

Skavabölen pojat on yllättävän koskettava ja vaikuttavasti toteutettu elokuva. Se kertoo mustasta perhehelvetistä pienen ja vanhemmaksi kasvaneen pojan silmin. Koskettavaksi elokuvan tekee se, että elo ei todellakaan ole koko ajan ahdistavaa, vaan mukaan mahtuu iloisia, hersyviä hetkiä, jotka nostattavat tipan linssiin itse asiassa tehokkaammin kuin se ankeampi puoli. Kuvauksessa on käytetty mielenkiintoisia tehokeinoja ja muutenkin kerronta rikkoo perinteisen kotimaisen elokuvan toteutuksen rajoja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Pidin kovasti: LLLL-

Control

Ah, Joy Division! Tämä leffa innosti taas kuuntelemaan tätä loistavaa orkesteria, joka on inspiroinut monia suosikkibändejäni, tai ainakin yhtyeen vaikutus kuuluu läpi Nationalin, Interpolin ja Editorsin musiikista. 


Mustavalkoisena toteutettu leffa kuvaa Joy Divisionin nuorena nukkuneen keulakuvan Ian Curtisin elämää bändin syntyhetkistä Curtisin oman elämän liekin sammumiseen. Curtisia näyttelevä Sam Riley tekee todella uskottavan työn herkkänä ja ihailtuna rokkitähtenä, jonka maailma sortuu menestyksen kukkeimmalla hetkellä. Elokuva on kauttaaltaan kiinnostavaa katsottavaa, hienosti tehty ja pakahduttava kaikessa realistisuudessaan. LLLL

Killer Joe

Jos kaksi edellistä ovat olleet mustia tunnelmaltaan ja sävyiltään niin Killer Joe pimentää huoneen jos toisenkin pikimustalla huumorillaan. Huh huh, mitä settiä! Tätä ei todellakaan voi suositella kaamosmasennuksesta kärsiville tai tosikoille tai herkkähermoisille, tämän katsomiseen vaaditaan ripaus kieroutunutta maailmankatsomusta, tai oikeastaan vain vähän huumorintajua. En tiedä, mitä muut tästä ajattelevat, mutta omasta mielestäni amerikkalaisella tarinankerronnalla persettä pyyhkivä, röyhkeä ja räävitön white trash -kuvaus osui ja upposi - ja nauratti. Ja mikä hienointa, boring unelmavävyrooleissa rypevä Matthew McConaughey pääsi vihdoin näyttämään elokuvakansalle mistä kana pissii. LLLL

Juuri sain yhdeltä lukijalta kiitokset kaamoskalenterista, pitäisiköhän seuraavaksi poiketa tästä synkästä vanasta katsomaan jotain aurinkoista ja valoisaa, ehkä se olisi mielenterveyden kannalta kannatettava ajatus.