Oscar-gaala pikakelauksella

Valvojaisten eväinä kahvi ja tumma suklaa.

Viime yönä laitettiin Oscar-pystit jakoon. Katsoin ensimmäistä kertaa koko spektaakkelin suorana, aikaisemmin olen panostanut lähetyksen alkuun ja loppuun. Tässä oma pikakelaukseni illan kulusta niille, jotka katselivat Hollywood-starbojen sijaan mieluummin nukkumattia.

Myös Movie Monday kyseli Oscarien merkityksestä, siitä lopussa lisää.

Pukuloistoa punaisella matolla

Kirkashampaiset ja ylipirteät jenkkijuontajat virnistelevät ruudussa ja saavat välillä punaiselta matolta haaviinsa tähden ja ruotivat haastattelun jälkeen tämän pukua. Jenkkilän mainosten aikana Suomen valvojaisissa muotiasiantuntijat kertovat omat mielipiteensä nähdyistä puvuista. Komeimmat ilmestykset sekä omasta että studiojoukon mielestä olivat Michelle Williams räikyvän punaisessaan ja Gwyneth Paltrow viittamaisessa valkoisessaan. Selvisi myös spanxien salaisuus.

Hillittyä menoa ripeässä tahdissa

Varsinainen pystien jako pärähtää käyntiin, Billy Crystal saa alkuinsertissä pusun George Clooneyltä ja hilluu kaikissa parhaan elokuvan pystistä kamppailevien filkkojen joukossa, aivan kuten 90-luvulla. Show saadaan käyntiin ja palkintoja jaetaan rivakkaan tahtiin, eikä pitkiä puheita pidetä.

Cirque du Soleil akrobatisoi hengästyttävän hienosti, Robert Downey Jr heittää läppää, Will Ferrell tiputtelee rumpulautasia. Pystien jako jatkuu ennätysnopeaan tahtiin, kukaan ei politikoi tai provosoi.

Parhaita leffoja ei pohjusteta syvällisesti omilla inserteillään, vaan ne esitellään lyhyesti yhdessä läjässä. Parhaita näyttelijöitä ei onneksi enää esitellä vaivaannuttavalla ja ylimitoitetulla kaavalla kuten pari vuotta sitten. Colin Firth ja Natalie Portman kehaisevat kivalla, vaivattomalla tavalla ehdokkaat pääosapystien saajiksi.

Octavia Spencer itkee, kiittelee ja pyytää anteeksi. Plummer ja Streep pitävät hauskat, sympaattiset ja napakat puheet. Dejardin äityy jopa yes-huutoon ja hypähdykseen. The Artist pokkaa parhaan leffan ja ohjauksen pystit.

The conclusion

Kokonaisvaikutelmaa gaalasta voi kuvailla samoilla adjektiiveillä kuin parhaiksi elokuviksi nostettuja ja joukosta palkittuja leffojakin. Perinteistä, hillittyä ja suhteellisen yllätyksetöntä menoa.

Sen sijaan varsinaisen yllätyksen tarjosi Nelosen yön isäntänä toiminut Jussi Heikelä, joka käsittämättömän nololla kommentoinnillaan onnistui viemään hohdon kimaltelevista kemuista.

Oscarien jako on itselleni viihdettä, show jota on kiinnostava katsoa. Antoisinta on pukujen arvostelu, näyttelijöiden ilmeiden seuraaminen yleisössä ja tietenkin on kiva aina arvostella sitä, menikö pysti oikeaan osoitteeseen. Joskus puheet ovat myös todella mieleenpainuvia, tänä vuonna eivät niinkään.

Oscarkomitea ei useinkaan valitse parhaita suorituksia valkokankaalla samoin kriteerein, joilla itse määrittelen parhautta. Siitä osoituksena, nytkin parhaan elokuvan mittelöistä uupuivat Drive ja Melancholia, joita olen täällä jo suitsuttanut. Oscarit eivät siis toimi ohjenuorana siitä, mitä seuraavaksi aion katsoa.

Tapahtui Top 3:

Parasta:
1. Michelle Williams, Gwyneth Paltrow ja Rooney Mara punaisella matolla.
2. Ylipitkät kiitoslitaniapuheet olivat jääneet kotiin.
3. Näyttelijöiden nolosta ylipalvonnasta siirrytty kohtuullisempaan ja koskettavampaan tiiviiseen esittelyyn.

Hauskinta:

1. Sasha Baron Cohen heittää tuhkat Ryan Seacrestin päälle "vahingossa".
2. Will Ferrell on aina Will Ferrell!
3. Brad Pitt ja George Clooney maireina naistensa rinnalla.

Huonointa:

1. Nelosen studioraadin isäntä Jussi Heikelä.
2. Driven puuttuminen monesta kategoriasta ja pysti sivu suun äänisarjassa.
3. Silmät ristissä seuraavana päivänä.

Hyvä tiivistelmä illan parhaista paloista Cinefiliaa-blogissa ja kommentissa omaa avautumistani Heikelän studioisännöinnistä.

Kaikki voittajat listattu IMDB:ssä.

Solidaarisuutta & sinisen sävyjä

Tämä merimaisema on kuvattu viime kesänä San Sebastianissa.

Le Havre jäi katsomatta teatterissa. Tiesin, että sen on oltava hyvä, onhan se Kaurismäkeä.

Jotenkin intoa ei kuitenkaan löytynyt lippuluukulle asti. Ehkä jollain tasolla ajattelin, että tiedän jo valmiiksi millainen leffa on.

Olen aina pitänyt Kaurismäen elokuvista, paljon. En tiedä miksi sitten nyt ennen Le Havren katsomista tuntui siltä, että se sama tapa kuvata ja nähdä asioita siinä aina samannäköisessä ympäristössä samojen näyttelijöiden täyttämänä toistaisi liikaa itseään ja alkaisi jo kyllästyttää.

Että eikö Kaurismäenkin pitäisi joskus uusia nahkansa ja tehdä jotain yllättävää, poistua sieltä omasta maailmasta ja mukavuusalueelta.

No ei pidä. Elokuvan ystävien onneksi Kaurismäki jatkaa itsepintaisesti omalla linjallaan, ja Le Havressa tekee sen vielä herkullisemmin ja sympaattisemmin kuin pitkään aikaan.

Le Havre on tarina solidaarisuudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Pohjois-Ranskan rannikokaupungin Le Havren ihmiset auttavat kengänkiillottaja Marcelia auttamaan siirtolaispoika Idrissaa pääsemään Englantiin äitiään tapaamaan. Pikkukaupungin asukit ovat kaikki epäitsekkyyden perikuvia. Le Havre onkin satu siitä, millainen maailma voisi olla. 

Marcel (André Wilms) on tuttu Boheemielämästä. Hänen kypsynyttä charmiaan katselee todella mielellään. Kati Outinen taas on jo liiankin tuttu lähestulkoon kaikista Kaurismäen elokuvista eikä minua jaksa enää säväyttää, vaikka hyvän roolisuorituksen tässä tekeekin. Parasta antia ovat sivuosissa nähtävät kyläläiset, Little-Bob - ja se sininen väri.

Le Havre pursuaa sinistä. Merenrantakaupungin talot, huoneet ja esineet ovat täynnä toinen toistaan herkullisempia sinisen ja turkoosin sävyjä. Koko ajan elokuvaa katsoessani otin mielessäni still-kuvia ja mietin, miten kauniita valokuvia asetelmista saisi. Tämä värikäs, riisuttu vanhan ajan estetiikka on Kaurismäen lavastuksen tavaramerkki.

Kaurismäen elokuvat tarjoavat jännän ristiriidan todellisuuden ja tarunomaisuuden välillä. Aiheet ja ongelmat ovat todellisia, mutta elokuvien juonenkäänteet positiivisessa maailmankatsomuksessaan epärealistisia. Maisemat ovat autenttisia, mutta elämänmeno ja miljööt ovat ajattomia, pysähtyneitä jonnekin menneille vuosikymmennille. Esineistö on kerätty 50-80-luvuilta, kuvissa ei ole tietoakaan tämän vuosituhannen humputuksista.

Esteetikkona Kaurismäen kuvausta ja lavastusta ahmiikin kuin karkkia. Rainan katsominen on mieltä lämmittävää pakoa todellisuudesta, kiireestä ja egoismin täyttämästä oravanpyöräyhteiskunnasta.

On hienoa, että Suomesta löytyy Kaurismäen kaltaisia lahjomattomia oman tiensä kulkijoita. Kaurismäki onnistuu kerta toisensa jälkeen käsittelemään tärkeitä teemoja omaleimaisella ja humoristisella otteella, kansainvälisestikin puhuttelevalla tavalla.

Ajatusleikkinä olisi kiinnostavaa nähdä Kaurismäen ohjaama elokuva, jossa hän ei käyttäisi vakiokuvaajaansa Timo Salmista, luottonäyttelijäänsä Kati Outista tai Elina Saloa ja jossa hän vaihtaisi ihastuttavan vanhan ajan inspiroiman lavastustuksen tämän päivän kulutusyhteiskunnan kirkuvaan rekvisiittaan. Luulen kuitenkin, että tämän konseptin toteuttaminen jää yhtä kauas realismista kuin Le Havre. Ja ehkä hyvä niin.

Sinisen sävyille ja satumaiselle solidaarisuudelle neljä ällää LLLLL


Le Havren hengessä myös omassa kodissa:

Kaunis loppu

Melancholiassa kuvataan kauniisti vehreää luontoa. Eläimillä ja hyönteisillä on myös keskeinen rooli. Tämä sammakko  tuli vastaan viime kesänä mökillä.

Melancholia on hieno elokuva. Se kertoo "vaatimattomasti" mielen järkkymisestä ja maailmanlopusta. Lars von Trier ei petä, vaan kertoo tarinan todella kauniisti, monikerroksisesti ja mieleenpainuvasti. Sävy on kuitenkin hienovaraisempi kuin monissa muissa Trierin elokuvissa.  Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita.

Siskokset

Elokuva on jaettu kahteen siskosten tarinaan. Ensimmäinen tunti kuvataan Kirsten Dunstin esittämän Justinen häitä. Kun alkuun sädehtivä Justine paljastaa hymyn takaa masentuneet kasvonsa, on asetelma aivan uusi ja mielenkiinto kasvaa.

Justine lipuu kuin statistina omissa mahtipontisissa nukkehäissään. Trier on onnistunut tiivistämään näihin hulppeisiin juhliin paljon siitä välinpitämättömyydestä, teennäisyydestä ja paskantärkeydestä, mitä maailma on valitettavan pullollaan.

Toisen osan keskiössä on Justinen isosisko Claire. Justine saapuu syvään masennukseen vaipuneena Clairin perheen asuttamaan linnaan. Nopeasti käy myös ilmi, että Melancholia-niminen planeetta lähestyy maata. Clairin mies (komean paluun 24-sarjasta laatuelokuviin tekevä Kiefer Sutherland) yrittää rauhoitella planeetan olevan vain ohikulkumatkalla. 

Maailmanloppu

Häät ja vieraan planeetan uhkaava lähestyminen kuulostavat absurdeilta ja toisistaan täysin irrallisilta kokonaisuuksilta. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Leffan kantavana teemana on pelko ja pelon suhde toimintakykyyn.

Ensimmäisessä osassa vahvana tukipilarina esiintynyt isosisko romahtaakin täysin lopun lähestyessä. Vastaavasti arjessa lamaantunut ja omissa häissään hukassa oleva Justine nouseekin ainoaksi toimintakykyiseksi ja muita rauhoittavaksi toimijaksi. Masentuneen on helppo hyväksyä vääjäämätön, kun muut sortuvat epätoivoisiin tekoihin ja pakokauhuun.

Kauneudesta ja vahvuudesta

Melancholia on silmiä hivelevän kaunis elokuva. Pelkästään prologi on jo taideteos. Se mitä kauneudessa saavutetaan, menetetään kuitenkin koskettavuudessa. Henkilöhahmojen pään sisään ei kunnolla päästä eikä kohtaloja pohjusteta. Sen takia, kun ihan lopussa Melancholia-planeetta räjähtää päin päähenkilöjen kasvoja, kyyneleet eivät valu silmäkulmasta.

Maailmanlopun meininki jää kuitenkin pyörimään vahvasti päähän. Miten itse reagoisi vastaavassa paikassa? Kuka loppujen lopuksi onkaan vahva? Voiko ihmisiä ylipäätään määritellä vahvoiksi tai heikoiksi? Millaisissa tilanteissa todellinen vahvuus punnitaan? 

 Vesi on myös näkyvä elementti. Nämä linnut kuvattu syksyisellä kävelyllä.

Maailmanlopun kuvaukselle kolme ja puoli ällää. LLLLL

Ihan vihreenä...

...keväästä. Näköjään. Tai sitten uusi matto vain aiheutti lumipalloefektin.

Eli pari viikkoa sitten piti saada uusi matto kulahtaneen ja karvattomaksi äityneen lehmäntaljan tilalle. Noh, Ikeassa oli värivaihtoehtoina luonnonvalkoinen ja vihreä. Liikaa valkoistahan ei voi olla, jottei synny vaikutelmaa hullujenhuoneesta (tosin tämä vaikutelma syntyy ajoittain ihan ilman erityistä sisustustakin). Ja ruskea oli loppu...

Päädyttyäni näennäisen valintatilanteen jälkeen vihreään lohdutin itseäni lukemalla netistä värien merkityksestä sisustuksessa. Ruskea liian laajalti käytettynä luo tunkkaisen vaikutelman, siinä missä vihreä edustaa monia positiivisia asioita (joita en enää muista, haittaakse...) Huh, onneksi en siis sortunut suosittuun ja loppuunmyytyyn tunkkaiseen ruskeaan.

Sitten bongasin eilen vihreät Vallilan verhot. Well, ne nyt vaan sattuivat olemaan kivannäköiset, hauska Helsinki-printti söpöine oravineen ja maailmanpyörineen. Onhan nyt designpääkaupunkivuosi, joten kyllä sitä nyt jotain oheiskrääsää pitää omistaa. Mutta vakavasti, perustelin itselleni tämän tuikitarpeellisen hankinnan (vanhat verhot eivät olleet oikeasti kovin vanhat) sillä, että uusi vihreä matto näytti vähän yksinäiseltä kaiken valkoisen ja ruskean keskellä. Yhdessä verhot ja matto muodostavat tasapainoisen ja tilaa tyylikkäästi sitovan kokonaisuuden... Buhahaa! parkaisisi Innon Marko Paananen.

Tänään aloin joutessani tarkastelemaan tätä maton ja verhojen luomaa vehreää symbioosia ja tajusin, että minullahan on koko kämppä täynnä vihreitä asioita, jotka nyt pääsevät entistä paremmin oikeuksiinsa. Ne ovat suorastaan huutaneet rinnalleen suurempia vihreitä elementtejä.

Nyt sitten vain vartotaan tässä vihreässä maisemassa kevätaurinkoa, joka valaisee kauniisti mattoa ja verhoja luoden raikkaan ja pirteän fiiliksen olohuoneeseen. Sitten seuraavaksi odotellaankin kauhulla kyllästymistä. Ai mihin? No siihen rauhoittavaan, luonnonläheiseen ja ihastuttavaan vihreään.

Green is the new black, or is it...

 

Hypnoottisen hurja Drive

Huh huh! Aikamoista menoa heti perjantai-illan alkuun. Tätä kyytiä ei voi suositella herkkähermoisille tai väkivallasta ahdistuville, mutta kaltaiselleni karaistununeelle ja kylmähermoiselle katsojalle Drive on varsinainen namupala.

Ryan Gosling on jäätävässä vähäeleisyydessään mykistävän viileä ja vakuuttava (+herkku). Drive on ehdottomasti yksi tyylikkäimmistä, cooleimmista ja jännittävimmistä elokuvista pitkään aikaan. Tunnelma on tiivis, tumma ja tajunnan räjäyttävä.

Gosling esittää päivisin leffojen stunttikuskina ja öisin ryöstökeikkojen ajomiehenä työskentelevää erakkoa. Nimettömäksi jäävän nuoren miehen elämä muuttuu, kun hän tutustuu samassa rapussa asustavaan naiseen ja tämän poikaan. Naapurin tyttöä esittää yksi uusista lemppareistani Carey Mulligan.

Odotus ja korostetun hitaat kohtaukset vaihtuvat silmänräpäyksessä räjähtäväksi toiminnaksi. Harvoin näkee näin taidokkaasti toteutettua temmon vaihtelua. Vauhdikkaan alun jälkeen leffa herkistyy kuvaamaan tutustumistarinaa verkkaisesti ja kauniisti.

Tummat sävyt nousevat pintaan kun Irenen (Mulligan) mies vapautuu vankilasta ja Goslingin esittämä nuorukainen tarjoutuu auttamaan tätä velkojen takaisinmaksussa. Samalla tahti kiihtyy ja pumppu hakkaa yllättävän lujaa niin henkilöhahmoilla kuin kotikatsojallakin.

Leffassa on upea soundtrack, mielettömiä takaa-ajoja ja järkyttävän väkivaltaisia kohtauksia. Raakuutta ja herkkyyttä samassa paketissa. Fiilis on jotenkin hypnoottinen ja out of this world, vaikka ollaankin ihan arkisessa LA-ympäristössä.

Gosling nousee kertaheitolla miesnäyttelijöiden kärkikastiin. Kuten Sini leffablogissaan totesi, on huutava vääryys, että Drive loistaa poissaolollaan Oscar-kahinoissa. Miespääosan lisäksi tämän hurjastelun olisi pitänyt olla ehdolla ainakin kuvauksesta, leikkauksesta ja miksei parhaasta elokuvastakin.

Vain pari asiaa jäi pikkuisen tätä perfektionistia harmittamaan. Loppuratkaisuun olisi voinut lisätä pari asiaa, tai ainakin yhden (pidetään kryptisenä niin en pilaa iloa). Ja se, etten nähnyt tätä leffateatterissa. Siellä nämä huikeat kohtaukset olisivat päässeet vielä komeammin oikeuksiinsa.

Puistattavalle ja ihastuttavalle ajelulle neljä ja puoli ällää. LLLLL

p.s. vinkki niille, jotka haluavat tutustua hehkeään Goslingiin vähän rauhallisimmissa merkeissä. Ihanaa romanttista hömppää ja nuorempaa versiota Ryanista tarjoilee The Notebook.

Matka

Matka on usein uuden alku. Matkalle ladataan odotuksia, sille asetetaan tavoite. Toisaalta reissuun voi, ja joskus kannattaakin, lähteä täysin spontaanisti.

Viime viikolla tuli matkusteltua laadukkaissa ja vaihtelevissa maisemissa. Käväisin Jyväskylässä, aistin Havaijin ja Intian kauneutta ja väriloistoa, tein järkyttävän ekskursion Vuosaaren raastavaan miljööhön sekä suhailin lähilatuja hiki päässä.
 
Minä ja Mr Clooney reissun päällä

Torstaina Jyväskylässä työreissussa päätin valita illan seuralaiseksi George Clooneyn ja kävin katsomassa havaijilaismaisemiin sijoittuvan Descendentsin. Olisin voinut huonomminkin seurani valita. Clooneyn esittämä arkinen ja epätoivossaan uskottava Matt suuntaa itsekin matkalle.

Kimmoke reissuun syntyy suht spontaanisti, mutta matkalla on silti selkeät tavoitteet. Löytää mies, kenen kanssa hänen koomassa makaavalla vaimollaan on ollut suhde. Ja samalla tutustua kahteen tyttäreen, joihin Matilla on ennen vaimon onnettomuutta ollut etäisen kohteliaat välit. Paljastamatta liikaa voidaan todeta molempien tavoitteiden täyttyvän. Ja matkalta kotiin palatessa jotain uutta, kuten läheisyyttä ja ymmärrystä, on syntynyt.

Perjantaina koitti oman matkani kohokohta. Parin tunnin hiihtolenkki Jyväsjärven jäällä ja sen jälkeen leppoisaa yhdessäoloa työkavereiden kanssa. Olin odottanut ohjelmalta paljon, mutta päivä ylitti täysin odotukseni. Tavoitteena oli jaksaa hiihtää tunti tuntuvassa pakkasessa, mutta sivakoin pää pystyssä kaksi tuntia ja nautin joka sekunnista. Parasta päivässä oli kuitenkin illan seurapelisessio, jonka aikana nauroin enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä.

Junasta junaan

Lauantai meni leppoisan levon ja palautumisen merkeissä. Lihakset hiihdosta hellinä päätin rojahtaa sohvalle ja jatkaa eilisen myöhäisillan junamatkan teemaa katsomalla boksista Darjeeling Limitedin. Siinä kolme veljestä matkaa junassa pitkin Intiaa. Odotuksena viettää laatuaikaa veljesten kesken, tavoitteena löytää samalla äitinsä - ja itsensä. Tässäkin tapauksessa päästiin maaliin.

Rankka loppurutistus

Siinä missä aikaisemmat päivät olivat sujuneet kepeän matkailun merkeissä, sunnuntaille kasautuikin pari rankempaa reissua. Päiväinen visiitti Vuosaaren lähiöihin a´la Aku Louhimies aiheutti aikamoisen tunnevyöryn. Toinen toistaan karummat ihmiskohtalot vyörytetään valkoisen maiseman keskelle armotta, katsojaa säästämättä. On pystyynkuollutta parisuhdetta, itseään pettävää isää, itsetuhon partaalle ajettua koulukiusattua, itsekkään äidinpaskiaisen kiduttamaa poikaa, mitä tahansa kuuluisuuden vuoksi tekevää tyttöä jne.

Vuosaaren ihmiset ovat hekin matkalla. Matkalla eroon, uuteen syliin, uuteen alkuun, toiseen mahdollisuuteen. Osa heistä oli ladannut matkoilleen paljon odotuksia, toiset taas eivät enää osanneet odottaa mitään, kun viimeisetkin toivon riekaleet on viety pois. Kaiken epätoivon keskellä on kuitenkin toivoa ja lopussa tuli tunne, että ehkä näillä matkoilla kuitenkin voi vielä käydä hyvin.

Sunnuntai-iltana halusin keventää pääni Vuosaaren aiheuttamasta ahdistuksesta ja suuntasin Paloheinän laduille. Tavoitteena oli hiihtää viitisen kilometriä alle tuntiin. Luisto ei ollut lumisateen jäljiltä kummoinen, mutta huitaisin reitin reiluun puoleen tuntiin. Koville se otti, mutta olo oli rankan matkan jälkeen sangen tyytyväinen.

Havaijin ja Vuosaaren matkoille molemmille neljä ällää. LLLL