Kirkon penkiltä Vihan liekkien keskelle

Viikonloppu pyörähti käyntiin ohjelmantäyteisesti. Kipitimme siskon kanssa suoraan töistä Johanneksen kirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresin joulukonserttia. Sieltä sitten porhalsimme kuohuviinitankkauksen kautta suoraan Nälkäpelin kakkososan, Vihan liekkien pyörteisiin.

En ole aikoihin ollut joulukonsertissa tai kuuntelemassa kuoroa kirkossa. Voisi ajatella, että valkean joulun tunnelmaan on vähän vaikea päästä, kun maassa ei ole vielä lumihiutalettakaan - ja kuka niitä joululauluja nyt vielä kukkeimpaan pikkujouluaikaan jaksaa kuunnella.

Samaan aikaan kun firmojen pikkujouluporukat marssivat pikkumustissaan parijonossa kohti kapakoita, minä ja pikkusisko hiljennyimme Johanneksen kirkon penkillä kauneimpien joululaulujen äärelle.

Täytyy todeta, että rauhoittuminen hektisen viikon jälkeen tuntui todella hyvältä ja yhteislauluna koko täpötäyden yleisön voimin laulettu Maa on niin kaunis herkisti kyllä tämän tytön, vaikka en mikään yhteislaulujen ystävä tai ahkera kirkossakävijä muuten olekaan.

Hiljentymisestä saatuja voimia tarvittiinkin heti kättelyssä, kun marssimme kohti teinejä tursuavaa Kinopalatsia. Jättimäisen irttarisäkin ja liian ison popcorn-setin kuljettelu väenpaljouden ja metelin keskellä meinasi käydä hermon päälle ja sanomattakin selvää, että tuskanhiki virtasi vuolaasti pitkin selkäpiitä. Mutta kannatti käydä kirkossa rauhoittumassa, sillä selvisimme teatterin penkeille hiiltymättä ja kaatamatta popcorneja.

Olipas virkistävää olla pitkästä aikaa katsomassa isoa elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä aika hyvää sellaista. En ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja, joten en tiennyt tästä kakkososastakaan, kuten en ensimmäsestäkään, yhtään mitään etukäteen. Taas kerran, hyvä niin. Olin ajatellut kakkososan olevan ehkä hieman pliisumpi, tasapaksumpi ja synkeämpi kuvaus kapinan noususta.

Seuraa pari pientä paljastusta: yllätys itselleni oli, että tässäkin osassa palattiin Hunger Games -areenalle, tällä kertaa vanhat voittajat laitettiin juhlavuoden kunniaksi kisaamaan toisiaan vastaan. Äkkiseltään voisi ajatella - ja ajattelinkin - että plaah, eikö tämä nähty jo ykkösessä, mutta ei nähty, lopussa odotti mukava käänne.

Sisko goes Katniss 

Vihan liekit pistää edeltäjäänsä vähän paremmaksi. Kamera ei hypi samalla tavalla, henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja loppu on yllätyksellisyydessään mannaa kaikille juonesta tietämättömille. Jennifer Lawrence on kyllä vietävän hyvä ja Stanley Tuccin esittämä show host taas nauruhermoja kutkuttava. Philip Seymour Hoffman toi vinkeän piristysruiskeen henkilögalleriaan.

Jatkoa saa taas odotella vuoden verran, eikä kahteen osaan jaettu trilogian päätös varmaankaan vedä vertoja tälle terhakalle kakkososalle, mutta saapahan vielä palata kahdesti tämän kiehtovan dystopian  ja näiden henkilöhahmojen pariin.

Jännittävän leffan jälkeen piti vielä käydä tasaamassa pulssi punaviiniglögillä, vauhdikkaan päivän ilta päättyi pikkujouludraamojen seuraamiseen.

Vihan liekit lämmittivät Leilaa neljän ällän edestä. LLLL