The Counselor ei päästä katsojaa helpolla

Ridley Scottin ohjaama, tähtinäyttelijöiden kermalla tarjoiltu The Counselor ei todellakaan ole mikään pala kakkua. Tyylikkäältä näyttävä, huume-elämän raadollisuutta kaikkea muuta kuin silotellusti kuvaava elokuva on jakanut kriitikot kahteen todella kaukana toisistaan olevaan leiriin.

Toiset ovat kehuneet leffaa Ridley Scottin parhaaksi ohjaustyöksi vuosiin ja vakuuttavimmaksi huumekuvaukseksi sitten Traficin. Toiset ovat todenneet kaksituntisen olevan silkkaa ajanhukkaa, jossa on lattea juoni eikä päätä eikä häntää - ja ovat vielä kärsineet kovasta myötähäpeästä mitä näyttelijöiden suorituksiin tulee.

En sano, että leffa oli loistava, mutta ei se missään nimessä huonokaan ollut. Siitä on näin äkkiseltään vaikea olla selkeästi jotain mieltä.

Elokuvan on käsikirjoittanut Cormac McCarthy, joka on kirjoittanut myös Coenin veljesten filmatisoiman Pahan maan. Counselorin käsikirjoitus erottuu massasta, jotkut ovat pitäneet sitä teennäisenä, mutta minuun nämä pitkät dialogit tekivät paikoin vaikutuksen.

Leffa kertoo nimettömäksi jäävästä asianajajasta (Michael Fassbender), joka lähtee mukaan isoon huumediiliin dollarinkuvat ja rakkaansa hemmottelu mielessä. Heti alusta asti on selvää, että homma ei tule menemään kuin Strömsössä ja jonkin aikaa kestävän pohjustelun jälkeen asiat alkavat kusta - ja pahasti.

The Counselor on raaka, synkkä ja lohduton kuvaus siitä, mitä huumebisneksessä tapahtuu ja miten kova hinta ahneudesta maksetaan.

Kuten Kalle Kinnunen totesi blogissaan, the Counselor käsittelee myös katsojan suhdetta näkemäänsä.
Käsikirjoituksessa parissa kohtaa viitataan siihen, miltä tämä kaikki näyttää katsojalle ja miten katsoja näkemäänsä reagoi. Vaikuttavimmin tämä tapahtuu aivan lopussa, ja tuo pari lausetta luo voimakkaamman efektin kuin kuvat, mitä lauseen tilalla olisi voitu näyttää.

Tässä tarinassa ei ole selvitytyjiä tai sankareita. On vain ihmisiä, joille käy huonosti tai joille on käynyt huonosti jo ajat sitten. Yksi jälkimmäisistä on tähän asti mielenkiintoisimman roolityönsä ehdottomasti tekevän Cameron Diazin esittämä Malkina, jonka vanhemmat heitettiin helikopterista tytön ollessa kolmevuotias.

Diaz vetää kylmäkiskoisen roolinsa yllättävällä intensiteetillä ja uskottavasti. Komedienne pääsee näyttämään aivan uudenlaisen puolen näyttelijänlahjoistaan. Tällä elokuvalla yksikään näistä supersuosituista näyttelijöistä ei todellakaan yleisöä kosiskele - toisaalta kellään heistä ei ole siihen enää tarvettakaan.

Mitä tästä kirjaimellisesti paikoin päättömästä murhenäytelmästä sitten jää käteen? Ei ehkä loppupeleissä paljoakaan, tai sitten tätä täytyy ehkä vielä jonkin aikaa sulatella.

Counselorille tipahtaa kolme ja puoli ällää. LLL 1/2

World War Z: pitäkää kiinni popcorneistanne!

Leffassa paettiin helikopterilla tai lentokoneella tuhoutuvista kaupungeista. Joku tarkkasilmäinen katselija oli huomannut, että Helsingin kohdalla oli menetettyjen kaupunkien karttakuvassa kysymysmerkki. Tämä kuva on napattu vähän iloisemmissa tunnelmissa, kun jätimme kesäkuun alussa Helsingin laivalla taaksemme.

Jos et halua tietää World War Z elokuvasta etukäteen yhtään mitään, vaan saada siitä näin ehdottomasti eniten irti, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Minulla on paha tapa lukea leffat puhki etukäteen arvosteluista, mutta tästä olin kuullut vain lyhyen mainoslauseen. Olin siis kerta kaikkisen häkeltynyt, kun tapahtumat alkoivat vyöryä 3D-linsseistä läpi.

Maailmanloppu, zombiet, ärsyttävät 3D-lasit...ei ihan kuulosta tämän Leffaleilan repertuaarilta. Mutta en heti muista, milloin olisin jännittänyt ja viihtynyt teatterissa yhtä makoisasti. Jo heti ensimmäisistä minuuteista lähtien alkaa TAPAHTUA, huomasin puristavani penkin käsinojaa noin viiden minuutin paikkeilla.

Tiedä sitten meneekö kaikki kunnia elokuvalle, vai hitunen myös edellisiltana hankitulle pienelle heikotukselle, mutta sydän pomppasi kurkkuun useita kertoja ja ulos kävellessä tuntui siltä, että ei olisi kunnolla hengittänyt pariin tuntiin. Tämän takia teatterissa käymisestä kannattaa maksaa, sanon ma. Pelkän tunteiden ruodinnan katsominen reilun kymmenen euron hinnalla ei tunnu enää kauhean kohtuulliselta.

Ja kirkastetaan nyt tähän väliin, että kyseessä ei luonnollisestikaan ole mikään mestariteos, älynystyröitä hivelevä trilleri tai henkilöiden motiiveja avaava syvällinen ihmiskuvaus. Sen takia leffan saamat lyttäävät arviot vähän ärsyttävät, se nyt vaan oli jännä, eikö se joskus riitä. Poikkeuksena (ainakin) Nytin Pertti Avolan kirjoitus, jossa on juurikin ymmärretty, mistä tässä on kysymys.

Kritiikeissä on suomittu sitä, miten löyhästi leffa perustuu kirjaan, miten lattea se on zombie-elokuvaksi sekä miten epäuskottavaa ja tylsää on se, että leffassa ei näytetä yhtään verta. No minä joka en ollut kirjasta koskaan kuullutkaan, en ole ikuna katsonut yhtään oikeaa zombie-rainaa enkä näemmä osaa kiinnittää huomiota detaljeihin, en kärsinyt edellä mainituista asioista mitenkään, ignorence is a bliss! Pätee muuten yllättävän moneen asiaan...

Leffassa on useita todella intensiivisiä ja päräyttäviä kohtauksia, parhaita ovat ehdottomasti alun automatkalta alkava vyörytys, Jerusalemin porteilla tapahtuva pieni kuhina sekä "kaappaus" lentokoneessa.

Taidanpa tästä lähtien jättää arvostelujen lukemisen väliin ennen elokuviin menoa. Jälkikäteen on kyllä hauska vertailla mielipiteitä ja laajentaa omaa ymmärrystä lukemalla ammattilaisten ja kanssaharrastajien havaintoja. Ilokseni muuten huomasin Elokuvatirkistelijän ja EdWoodin olevan samoilla linjoilla kanssani ja he inspiroivatkin kirjaamaan myös oman puolustuspuheenvuoron Bradille ja zombieille tänne blogosfääriin.

Eli aivot narikkaan ja ennakkoluulottomasti nauttimaan zombievyörytyksestä! Tämä Leila raapi kynsillä penkkiä neljän ällän edestä. LLLL

Moneyball - roolituksen täysosuma

Moneyball on eittämättä yksi viime vuoden parhaista elokuvista. Ja yksi parhaita näkemiäni leffoja pitkään aikaan.

Se on kiinnostava kuvaus roolituksen merkityksestä ja vallitsevan järjestelmän rohkeasta kyseenalaistamisesta. Baseballista ei tarvitse olla pätkääkään kiinnostunut nauttiakseen tästä.

Tositapahtumiin perustuva leffa lähtee liikkeelle tilanteesta, missä Oakland Athletics -baseball-joukkueen pitäisi valmistautua uuteen kauteen minimaalisella budjetilla ja korvata muihin joukkueisiin karanneet tähtipelaajat toisilla, mutta ilman tarvittavia taaloja.

Omalla baseball-urallaan epäonnistunut ja nykyään joukkueen managerina toimiva Billy Bean (Pitt) tajuaa, että menestyäkseen joukkueen on lähdettävä rakentamaan voittavaa tiimiä muuta kautta kuin nojaamalla tähtiainekseen.

Neuvotellessaan pelaajista Beanin huomio kiinnittyy hiljaiseen, neuvoja vastapuolen korvaan kuiskuttelevaan nuoreen mieheen. Tämä laskentaa Yalessa opiskellut ujo tilastonikkari jakaa Beanin ajatusmaailman siitä, mitkä tekijät vievät joukkueen voittoon. Niinpä Bean pestaa nuoren miehen riveihinsä. Yhdessä kaksikko pistää tuulemaan ja pyyhkii takapuoltaan vanhoilla kykyjenetsijöiden kriteereillä pestata pelaajia.

Rahojen ollessa vähissä voittojoukkueen rakentamisessa täytyy katsoa pintaa syvemmälle. Pilkkoa peliä analyyttisesti osiin ja tarkastella, millä elementeillä pelit voitetaan. Keillä pelaajilla on jokin sellainen ominaisuus, jota tarvitaan toimivan kokonaisuuden kasaamiseen?

Brad Pitt tekee tässä uransa parhaan roolityön. Pitt puhaltaa Beanin hahmoon alussa rehellistä turhautumista ja myöhemmin silmissä kiiluvaa tarmokkuutta. Lisäksi hän onnistuu välittämään vaivattomasti ja harvinaisen uskottavasti Beanin tuntemat paineet. Kohtaukset, missä Bean sättii kaavoihin kangistuneita kykyjenetsijäsetiä tai juonii puhelimessa pelaajavaihtoja, ovat herkullista katsottavaa. Pittin repliikeissä on loistava rytmi ja sarkasmi ja pienet eleet pistävät nauramaan.

Mutta Moneyball ei ole vain Brad Pittin elokuva. Elokuvan roolituksessa on noudatettu samaa ideaa kuin elokuvan esittelemässä, uraauurtavassa tavassa koota baseball-joukkue. Leffassa jokaisella sivuosalla on tärkeä rooli ja yhdessä kaikista mehukkaista sivuosasuorituksista muodostuu todella herkullinen kokonaisuus.

Jonah Hill Beanin luottomiehenä tekee mielettömän sympaattisen ja vähäeleisyydessään paljon puhuvan roolisuorituksen ja Hillin ja Pittin välillä on poikkeuksellisen toimiva kemia. Tällä kertaa Philip Seamour-Hoffman ei varasta showta, vaikka hänkin tekee pieteetillä harvinaisen onnistuneen roolin veemäisenä joukkueenjohtajana. Vanhoista ruttunaamoista koostuva kykyjenetsijäkonklaavi kaikessa jääräpäisyydessään ja vanhakantaisuudessaan edustaa varmasti urheilumaailmassa vieläkin pinnalla olevia asenteita. Pelaajienkin sielunelämää raotetaan keskivertourheiluelokuvia enemmän.

Moneyball ei sorru urheiluelokuville tyypilliseen, ennalta-arvattavaan ja imelään voitoilla mässäilyyn. Tässä mieleenpainuva ja varsin piinaava on hetki, jolloin Bean tavoistaan poiketen saapuu katsomaan tärkeää peliä ja heti hänen astuttuaan areenalle, ilmiömäinen peli alkaa lässähtää. Siinä kohtaa jännitti ja ahdisti aidosti enemmän kuin monissa trillereissä. Koko kaksituntinen pitää kiinnostuksen yllä eikä turhia suvantovaiheita ole. Pelikohtaukset eivät ole liian pitkiä eikä niillä ole liian suurta painoarvoa - pääasiassa peliä pöyritetään takahuoneissa.

Athleticsin lanseeraama tapa koota joukkue yleistyi tuon heidän menestyksekkään kautensa jälkeen. Muutkin baseball-joukkueet oivalsivat, että pelaajien valinnassa kannattaa tuijottaa lihaksia ja pärstäkerrointa pidemmälle, ja tutkia analyyttisemmin helposti varjoon jääviä ominaisuuksia.

Samaa kaavaa kannattaisi noudattaa myös yritysmaailmassa. Rekrytoidessa uusia työntekijöitä ei pitäisi tuijottaa pelkästään CV:ssä komeilevia titteleitä tai luoda ensivaikutelmaa sen perusteella, onko hakijalla päällään Bossin puku vai Dressmanin releet. Työelämässäkään voittajajoukkue ei koostu häikäisevistä, keskenään paremmuudesta kisaavista "huippuyksilöistä", vaan hyvin yhteen pelaavista ihmisistä, joiden erikoisosaamiset täydentävät toisiaan.

Tässä pelissä ei ollut huteja. Viisi ällää LLLLL