The Counselor ei päästä katsojaa helpolla

Ridley Scottin ohjaama, tähtinäyttelijöiden kermalla tarjoiltu The Counselor ei todellakaan ole mikään pala kakkua. Tyylikkäältä näyttävä, huume-elämän raadollisuutta kaikkea muuta kuin silotellusti kuvaava elokuva on jakanut kriitikot kahteen todella kaukana toisistaan olevaan leiriin.

Toiset ovat kehuneet leffaa Ridley Scottin parhaaksi ohjaustyöksi vuosiin ja vakuuttavimmaksi huumekuvaukseksi sitten Traficin. Toiset ovat todenneet kaksituntisen olevan silkkaa ajanhukkaa, jossa on lattea juoni eikä päätä eikä häntää - ja ovat vielä kärsineet kovasta myötähäpeästä mitä näyttelijöiden suorituksiin tulee.

En sano, että leffa oli loistava, mutta ei se missään nimessä huonokaan ollut. Siitä on näin äkkiseltään vaikea olla selkeästi jotain mieltä.

Elokuvan on käsikirjoittanut Cormac McCarthy, joka on kirjoittanut myös Coenin veljesten filmatisoiman Pahan maan. Counselorin käsikirjoitus erottuu massasta, jotkut ovat pitäneet sitä teennäisenä, mutta minuun nämä pitkät dialogit tekivät paikoin vaikutuksen.

Leffa kertoo nimettömäksi jäävästä asianajajasta (Michael Fassbender), joka lähtee mukaan isoon huumediiliin dollarinkuvat ja rakkaansa hemmottelu mielessä. Heti alusta asti on selvää, että homma ei tule menemään kuin Strömsössä ja jonkin aikaa kestävän pohjustelun jälkeen asiat alkavat kusta - ja pahasti.

The Counselor on raaka, synkkä ja lohduton kuvaus siitä, mitä huumebisneksessä tapahtuu ja miten kova hinta ahneudesta maksetaan.

Kuten Kalle Kinnunen totesi blogissaan, the Counselor käsittelee myös katsojan suhdetta näkemäänsä.
Käsikirjoituksessa parissa kohtaa viitataan siihen, miltä tämä kaikki näyttää katsojalle ja miten katsoja näkemäänsä reagoi. Vaikuttavimmin tämä tapahtuu aivan lopussa, ja tuo pari lausetta luo voimakkaamman efektin kuin kuvat, mitä lauseen tilalla olisi voitu näyttää.

Tässä tarinassa ei ole selvitytyjiä tai sankareita. On vain ihmisiä, joille käy huonosti tai joille on käynyt huonosti jo ajat sitten. Yksi jälkimmäisistä on tähän asti mielenkiintoisimman roolityönsä ehdottomasti tekevän Cameron Diazin esittämä Malkina, jonka vanhemmat heitettiin helikopterista tytön ollessa kolmevuotias.

Diaz vetää kylmäkiskoisen roolinsa yllättävällä intensiteetillä ja uskottavasti. Komedienne pääsee näyttämään aivan uudenlaisen puolen näyttelijänlahjoistaan. Tällä elokuvalla yksikään näistä supersuosituista näyttelijöistä ei todellakaan yleisöä kosiskele - toisaalta kellään heistä ei ole siihen enää tarvettakaan.

Mitä tästä kirjaimellisesti paikoin päättömästä murhenäytelmästä sitten jää käteen? Ei ehkä loppupeleissä paljoakaan, tai sitten tätä täytyy ehkä vielä jonkin aikaa sulatella.

Counselorille tipahtaa kolme ja puoli ällää. LLL 1/2

Kirkon penkiltä Vihan liekkien keskelle

Viikonloppu pyörähti käyntiin ohjelmantäyteisesti. Kipitimme siskon kanssa suoraan töistä Johanneksen kirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresin joulukonserttia. Sieltä sitten porhalsimme kuohuviinitankkauksen kautta suoraan Nälkäpelin kakkososan, Vihan liekkien pyörteisiin.

En ole aikoihin ollut joulukonsertissa tai kuuntelemassa kuoroa kirkossa. Voisi ajatella, että valkean joulun tunnelmaan on vähän vaikea päästä, kun maassa ei ole vielä lumihiutalettakaan - ja kuka niitä joululauluja nyt vielä kukkeimpaan pikkujouluaikaan jaksaa kuunnella.

Samaan aikaan kun firmojen pikkujouluporukat marssivat pikkumustissaan parijonossa kohti kapakoita, minä ja pikkusisko hiljennyimme Johanneksen kirkon penkillä kauneimpien joululaulujen äärelle.

Täytyy todeta, että rauhoittuminen hektisen viikon jälkeen tuntui todella hyvältä ja yhteislauluna koko täpötäyden yleisön voimin laulettu Maa on niin kaunis herkisti kyllä tämän tytön, vaikka en mikään yhteislaulujen ystävä tai ahkera kirkossakävijä muuten olekaan.

Hiljentymisestä saatuja voimia tarvittiinkin heti kättelyssä, kun marssimme kohti teinejä tursuavaa Kinopalatsia. Jättimäisen irttarisäkin ja liian ison popcorn-setin kuljettelu väenpaljouden ja metelin keskellä meinasi käydä hermon päälle ja sanomattakin selvää, että tuskanhiki virtasi vuolaasti pitkin selkäpiitä. Mutta kannatti käydä kirkossa rauhoittumassa, sillä selvisimme teatterin penkeille hiiltymättä ja kaatamatta popcorneja.

Olipas virkistävää olla pitkästä aikaa katsomassa isoa elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä aika hyvää sellaista. En ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja, joten en tiennyt tästä kakkososastakaan, kuten en ensimmäsestäkään, yhtään mitään etukäteen. Taas kerran, hyvä niin. Olin ajatellut kakkososan olevan ehkä hieman pliisumpi, tasapaksumpi ja synkeämpi kuvaus kapinan noususta.

Seuraa pari pientä paljastusta: yllätys itselleni oli, että tässäkin osassa palattiin Hunger Games -areenalle, tällä kertaa vanhat voittajat laitettiin juhlavuoden kunniaksi kisaamaan toisiaan vastaan. Äkkiseltään voisi ajatella - ja ajattelinkin - että plaah, eikö tämä nähty jo ykkösessä, mutta ei nähty, lopussa odotti mukava käänne.

Sisko goes Katniss 

Vihan liekit pistää edeltäjäänsä vähän paremmaksi. Kamera ei hypi samalla tavalla, henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja loppu on yllätyksellisyydessään mannaa kaikille juonesta tietämättömille. Jennifer Lawrence on kyllä vietävän hyvä ja Stanley Tuccin esittämä show host taas nauruhermoja kutkuttava. Philip Seymour Hoffman toi vinkeän piristysruiskeen henkilögalleriaan.

Jatkoa saa taas odotella vuoden verran, eikä kahteen osaan jaettu trilogian päätös varmaankaan vedä vertoja tälle terhakalle kakkososalle, mutta saapahan vielä palata kahdesti tämän kiehtovan dystopian  ja näiden henkilöhahmojen pariin.

Jännittävän leffan jälkeen piti vielä käydä tasaamassa pulssi punaviiniglögillä, vauhdikkaan päivän ilta päättyi pikkujouludraamojen seuraamiseen.

Vihan liekit lämmittivät Leilaa neljän ällän edestä. LLLL

Junat ja leffat

Terveisiä junasta. Istuskelen hipihiljaisessa vaunussa, mikä on muuten silkkaa luksusta. Ei kovaan ääneen elämästään kännykkään kailottavia ihmisiä, ei keskenään höpöttäviä kanssamatkustajia, vaan tasaista junan jytkettä ja vaihtuvia maisemia. Ja herkkuleivos, tietty.

Junamatkailun hengessä ajattelin aikani kuluksi vinkata muutamista hyvistä elokuvista, joissa juna on näkyvässä roolissa.

Ensimmäisenä mieleen tulee Rakkautta ennen aamua, josta lyhyesti mainitsinkin aiemmin. Jessen ja Celinen junasta alkunsa saamansa rakkaustarina kannattaa ehdottomasti katsastaa, ja saman tien koko trilogia, optimaalisesti vielä samaan putkeen.

Darjeeling Limited kertoo kolme veljestä, jotka matkaavat junassa pitkin Intiaa. Wes Andersonin värikäs leffa pitäisi katsastaa uudelleen, vaikka viime kerrasta ei niin kauaa olekaan.

Source Codea tähdittää yksi lempinäyttelijöistäni, Jake Gyllenhaal. Päiväni murmelina goes scifitoiminta -tyylinen leffa sykkii junassa muistaakseni lähes koko ajan.

Transsiberian on karu jännäri, jossa ollaan suuri osa junan kyydissä. Piinaava tunnelma pitää otteessaan alusta loppuun.

Ja jottei menisi liian synkeäksi niin sokerina pohjalla vielä aivan mainio Piukat Paikat, jonka olen nähnyt ties kuinka monta kertaa, mutta viime kerrasta on jo ehdottomasti liian kauan aikaa. Hykerryttävä hyvän mielen leffa, jonka loppukaneetti on vertaansa vailla.

Eilen aamulla lähtiessä reissuun oli pilkkopimeää. Nyt paluumatkan loppupuolella hämärtää taas. Ja niin, se hiljaisuuden autuus, mistä tämän postauksen alussa hehkutin, on sekin jo tärvelty takanani istuvien tätien toimesta. Mutta ei sen niin väliä, tämä matka meni joutuisasti kirjoitellessa. Kohta kotiin järjestelemään paikkoja - ja ehkä katsomaan jokin elokuva. 

Syksyn värikästä satoa

Tätä syksyä ei voi verrata mitäänsanomattomaan, moneen kertaan nähtyyn, samaa kaavaa toistavaan ja kohta unohdettuun b-luokan leffaan. Tätä syksyä kuvaa paremmin järisyttävä, ikimuistoinen, tunteiden ääripäästä toiseen vievä ja vahvat jäljet jättävä draama.

Tänä syksynä minulle on tapahtunut enemmän asioita, kuin tänä vuonna katsomissani elokuvissa yhteensä - tai siltä ainakin nyt tuntuu.

Olo on ollut välillä kuin liiskaantuneella, ylikasvaneella nurmella, josta ei ole oikein ehtinyt pitää kunnolla huolta. Mutta kohta sataa lumi ja keväällä sama nurmi kasvaa uutta alkua entistä vahvempana.

Elokuville ei ole ollut tässä tosielämän pyörityksessä juurikaan tilaa. Ja jos jonkin leffan silloin tällöin onkin saanut katsottua, niin ei niistä ole jaksanut tai ehtinyt kaikkien elon ilojen ja surujen keskellä kirjoittaa tai pitää kirjaa.

Mutta vielä on syksyä jäljellä. Huomasin, että aloittelin tämän blogin parissa aika tarkalleen tähän aikaan pari vuotta sitten. Vaikka tätä bloggaajaa onkin viime kuukaudet viety ihan muualle kuin elokuvien maailmaan, toissa viikonloppuna mökillä lehtiä haravoidessa tuli sellainen olo, että pitää hihkaista, että täällä ollaan - ja täältä tullaan taas. En ole jättämässä tätä blogia taakseni.

Tuntuu siltä, että asiat alkavat seestymään. Muutimme juuri uuteen kotiin, maisemanvaihdos ja kauan kaivatun lisätilan tuoma mielenrauha tekevät hyvää ja piristävät muuten harmaata ja väsyttävää vuodenaikaa.

Hektisen ja jaksamista koettelevan syksyn jäljiltä tuntuu houkuttelevalta ja innostavalta majoittautua olohuoneen sohvalle ja pistää hyvä elokuva pyörimään. Nyt on aikaa katsoa elokuvia - ja elämääkin - ihan uudesta vinkkelistä.

Rakkautta ennen keskiyötä

Rakkautta ennen keskiyötä on kolmas osa Jessen ja Celinen tarinaan, joka on edennyt reaaliajassa tapaamisesta junassa vuonna 1995 tähän päivään. Rakkautta ennen aamua (1995) ja Rakkautta ennen auringonlaskua (2004) olivat keskenään hyvin erisävyisiä elokuvia. Kolmas osa ei ole tästä poikkeus, siinä tunnelma on räikeimmin erilainen.

Kun reilut parikymppiset Jesse ja Celine kohtasivat ja viettivät yön Wienissä, ilmassa oli odotusta, välitöntä ihastusta ja sähköä. Kun kolmekymppiset kohtasivat uudelleen Pariisissa, sävy oli kyynisempi, paljon oli tapahtunut. En ruodi näitä edeltäviä osia tässä tarkemmin, koska muistikuvani niistä eivät ole aivan kirkkaat, täytyy ottaa nämä piakkoin uusintakatseluun. Espoo Cine tarjoaa tähän loistavan tilaisuuden ensi torstaina 22.8. klo 22 Weegee-talolla.

Rakkautta ennen keskiyötä vie meidät taas kymmenen vuoden päähän. Nyt Jesse ja Celine ovat kaksostyttöjen vanhempia, tapahtumapaikkana Kreikan saaristo. Kaikille osille on yhteistä se, että niissä Celine ja Jesse kävelevät kaupungilla ja puhuvat paljon. En muista, miten pitkiä yksittäiset kohtaukset olivat kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta tässä kolmannessa yhdellä otolla kuvatut, ja tarkasti käsikirjoituksen mukaan etenevät keskustelut ovat häkellyttävän pitkiä - ja mestarillisia taidonnäytteitä Ethan Hawkelta ja Julie Delpyltä. Molemmat ovat käsikirjoittaneet elokuvat yhdessä ohjaaja Richard Linklaterin kanssa, mielikuvituksen varaan jää miten paljon kaksikko on omaa elämäänsä mukaan kirjoittanut.

Tässä kolmannessa osassa mukaan on otettu myös muita henkilöitä. Ensimmäinen puolisko on kepeämpää jutustelua - jälkimmäinen puolisko, loistelias sellainen, raadollista ruodintaa pitkän parisuhteen anatomiasta.

Alkupuoliskon aikana mielessä kävi ajatuksia: miksi kolmas osa on pitänyt tehdä, miksi avoimet loput ja oman mielikuvituksen varaan jäänyt kaksikon kohtalo on pitänyt vesittää arkisella perhematkalla, miksi mukana on muitakin henkilöitä, miksi sanailu on vähän teennäistä ja ärsyttävän nokkelaa?

Kun Celine ja Jesse sitten saavat vihdoin omaa aikaa ja sulkeutuvat romanttiseen hotellihuoneeseen kuhertelemaan, kaikki alkupuoliskon kysymykset häviävät ja ovatkin täysin perusteltuja ratkaisuja. Kuhertelu katkeaa lyhyeen, pieni nahistelu kerää kierroksia ja äityy kahden toisiaan pitkään katselleiden ihmisten armottomaan tykitykseen toistensa vajavaisuuksista. Tässä on aito pari aidon kriisin keskellä, yhtäkkiä, varoittamatta ja tunti tuntuu minuuteilta.

Elokuvan nähtyä romantiikan nälkäiset voivat kysyä miksi kaikki kahdessa ensimmäisessä osassa ja 20 vuodessa rakennettu ikuisen rakkauden potentiaali on pitänyt tärvätä maton alta vetävään riitaan hotellihuoneessa. Minäkin mietin tätä hetken, mutta ei voi mitään, elämän realismi vei voiton romantiikan ihannoinnista.

Täytyy nostaa hattua Hawkelle ja Delpylle, he eivät näyttele - vaan ovat - Jesse ja Celine. Ilokseni voin todeta, että nuoruuden ihastukseni ja Reality Bites -leffassa tämän tytön täysin sekaisin saanut Hawke ei ole "vanhoilla päivillään" menettänyt pätkääkään charmistaan, ja useista unohdettavista rooleistaan huolimatta mies palauttaa itsensä taas heittämällä Hollywoodin kärkikaartiin.

Hotellihuoneen välienselvittely on järisyttävää katsottavaa, sillä kyse on yhdestä kohtauksesta siinäkin. Mikään repliikki ei tunnu kirjoitetulta, vaan juuri sellaisilta tarkkanäköisiltä, katkeruuden kalvamilta kommenteilta, joilla pariskunnat toisiaan viiltävät.

Miten tarina sitten päättyy? Tuleeko kymmenen vuoden jälkeen Rakkautta ennen aamuyötä? Toivottavasti - Hawkeen ja Delpyyn on tämän jälkeen niin kova luotto, että se mahdollinen neljäskään osa ei voisi olla pettymys.

Celinelle ja Jesselle lähtee heittämällä viisi ällää. LLLLL

Kuvat on otettu ennen keskiyötä tänä juhannuksena.

World War Z: pitäkää kiinni popcorneistanne!

Leffassa paettiin helikopterilla tai lentokoneella tuhoutuvista kaupungeista. Joku tarkkasilmäinen katselija oli huomannut, että Helsingin kohdalla oli menetettyjen kaupunkien karttakuvassa kysymysmerkki. Tämä kuva on napattu vähän iloisemmissa tunnelmissa, kun jätimme kesäkuun alussa Helsingin laivalla taaksemme.

Jos et halua tietää World War Z elokuvasta etukäteen yhtään mitään, vaan saada siitä näin ehdottomasti eniten irti, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Minulla on paha tapa lukea leffat puhki etukäteen arvosteluista, mutta tästä olin kuullut vain lyhyen mainoslauseen. Olin siis kerta kaikkisen häkeltynyt, kun tapahtumat alkoivat vyöryä 3D-linsseistä läpi.

Maailmanloppu, zombiet, ärsyttävät 3D-lasit...ei ihan kuulosta tämän Leffaleilan repertuaarilta. Mutta en heti muista, milloin olisin jännittänyt ja viihtynyt teatterissa yhtä makoisasti. Jo heti ensimmäisistä minuuteista lähtien alkaa TAPAHTUA, huomasin puristavani penkin käsinojaa noin viiden minuutin paikkeilla.

Tiedä sitten meneekö kaikki kunnia elokuvalle, vai hitunen myös edellisiltana hankitulle pienelle heikotukselle, mutta sydän pomppasi kurkkuun useita kertoja ja ulos kävellessä tuntui siltä, että ei olisi kunnolla hengittänyt pariin tuntiin. Tämän takia teatterissa käymisestä kannattaa maksaa, sanon ma. Pelkän tunteiden ruodinnan katsominen reilun kymmenen euron hinnalla ei tunnu enää kauhean kohtuulliselta.

Ja kirkastetaan nyt tähän väliin, että kyseessä ei luonnollisestikaan ole mikään mestariteos, älynystyröitä hivelevä trilleri tai henkilöiden motiiveja avaava syvällinen ihmiskuvaus. Sen takia leffan saamat lyttäävät arviot vähän ärsyttävät, se nyt vaan oli jännä, eikö se joskus riitä. Poikkeuksena (ainakin) Nytin Pertti Avolan kirjoitus, jossa on juurikin ymmärretty, mistä tässä on kysymys.

Kritiikeissä on suomittu sitä, miten löyhästi leffa perustuu kirjaan, miten lattea se on zombie-elokuvaksi sekä miten epäuskottavaa ja tylsää on se, että leffassa ei näytetä yhtään verta. No minä joka en ollut kirjasta koskaan kuullutkaan, en ole ikuna katsonut yhtään oikeaa zombie-rainaa enkä näemmä osaa kiinnittää huomiota detaljeihin, en kärsinyt edellä mainituista asioista mitenkään, ignorence is a bliss! Pätee muuten yllättävän moneen asiaan...

Leffassa on useita todella intensiivisiä ja päräyttäviä kohtauksia, parhaita ovat ehdottomasti alun automatkalta alkava vyörytys, Jerusalemin porteilla tapahtuva pieni kuhina sekä "kaappaus" lentokoneessa.

Taidanpa tästä lähtien jättää arvostelujen lukemisen väliin ennen elokuviin menoa. Jälkikäteen on kyllä hauska vertailla mielipiteitä ja laajentaa omaa ymmärrystä lukemalla ammattilaisten ja kanssaharrastajien havaintoja. Ilokseni muuten huomasin Elokuvatirkistelijän ja EdWoodin olevan samoilla linjoilla kanssani ja he inspiroivatkin kirjaamaan myös oman puolustuspuheenvuoron Bradille ja zombieille tänne blogosfääriin.

Eli aivot narikkaan ja ennakkoluulottomasti nauttimaan zombievyörytyksestä! Tämä Leila raapi kynsillä penkkiä neljän ällän edestä. LLLL

Shake it baby!

Tähän aikaan kesäperjantaita monien laseissa lienee vähän kuplivampaa tai muuten vaan väkevämpää drinksua, mutta sen verran hyvä sekoitus tuli päräytettyä, että laitetaas ylös ja vinkiksi muillekin:

- loraus maitoa, tuoremehua ja mansikkakeittoa
- luonnonjugurttia
- banaani
- mustaviinimarjoja
- jäitä
- kookoshiutaleita
- vehnäleseitä

Huomenna pääsee ensimmäisen arkiviikon jälkeen taas mökille: ruohonleikkuri laulamaan ja pulahdus jonkhaan!

Eipä muuta kun pirteää viikonloppua, jonka voi avata katsomalla subilta tänään yhdeksältä Dan Akroydin ja John Candyn tähdittämän kasarikomedian Terve menoa! Leffassa sekoillaan mökkimaisemissa ja trailerin perusteella luvassa on varsin toimivaa aivot narikkaan -kesämateriaalia.

Mökkimaisemien inspiroimia kesävinkkejä

Kauniita, rauhoittavia maisemia. Hiljainen hyönteisten ja lintujen rytmittämä suloinen soundtrack. Kiireettömyys, ihmettely ja samanlaiset päivät.

Katselin lomalla viikon putkeen niitä kaikista parhaita eläviä kuvia, kun Suomen luonto ja kesä pistivät parastaan.

Tämä viikko on ollut vähän riipaisevaakin totuttelua arkeen, pikkuhiljaa ja varovasti. Ajattelin vielä palata fiilistelemään näihin lomalla napsittuihin mökkimaisemiin ja samalla vinkata muutamaa leffaa, jotka tulivat näistä kuvista mieleen.

 The Place Beyond the Pines. Tässä tapauksessa mäntyjen takaa pilkistää järvi, jossa tuli uiskenneltua joka päivä, suoraan saunasta tietenkin. Elokuva oli mielettömän hyvä, yllättävä, intensiivinen ja rankka kokemus. Ryan Gosling ja Bradley Cooper eivät todellakaan jätä kylmäksi.

 The Cabin in the Woods. Tämä ei ole meidän mökki, vaan metsän keskeltä löytynyt hylätty talo, joka sopisi hyvin kauhuelokuvien kuvauspaikaksi. Tuota cabin-kauhua en ole itse vielä katsonut, mutta on lähdössä pian siskon kanssa kehiin. Arvosteluissa kehaistu yllättäväksi, hmm odotan mielenkiinnolla.

My Blueberry Nights. Mustikoita poimiessa ei todellakaan vierähtänyt iltoja, ei edes tuntia, sillä hyttysparvet imivät mehut muuten innokkaista poimijoista. Leffan olen nähnyt jo muutamia vuosia sitten eikä suoraan sanoen ihan selviä muistikuvia, muuta kuin viipyilevä tunnelma, kahvila, Norah Jones ja Jude Law. Ehkä ihan sopivaa katseltavaa pikkuhiljaa pimeneviin iltoihin.

Paluu pohjoismaisissa tunnelmissa

Kesäkuun alussa tehdyn Ruotsi-Tanska Road Tripin aikana tuli piipahdettua myös Köpiksessä, valitettavasti päiväreissulla aika ei riittänyt Borgenin kuvauspaikoilla käymiseen.

Viime postauksesta on kulunut kaksi kuukautta. Mitäs tässä välissä on tapahtunut, kun en ole katsonut juurikaan leffoja enkä mistään tarinoinut? Kuitataan vain lyhyesti ja lakonisesti, että elämää, ei sen enempää.

Viimeksi leffassa on tullut käytyä huhtikuussa,ja ensimmäiset vuokraleffat pitkään aikaan katsoin nyt tällä viikolla. Sen sijaan olen viime kuukaudet tapittanut silmä kovana kahta sarjaa, jotka nyt molemmat loppuivat ja jättivät jälkeensä niin ison tyhjiön, kuin nyt televisiosarjat voivat ylipäätään jättää. Toinen oli aivan loistava tanskalainen poliitikan kiemuroista kertova Borgen ja toinen nerokas ja oikeasti jännittävä Isänmaan puolesta.

Pysytään otsikon teemassa ja keskitytään tässä Borgeniin, CIA agentti Carrien seikkailuista enemmän seuraavassa postauksessa. Jos nyt joku ei vielä tiedä mikä Borgen eli suomeksi Vallan linnake on, niin äkkiä katsomaan. Aiheeseen voi virittäytyä Ylen aamutv:n keskustelun parissa.

Borgenin keskiössä on Tanskan pääministeriksi nouseva Birgitte Nyborg, jota esittää hurmaava Sidse Babett Knudsen.

Sarja kertoo politiikasta uskottavasti, vaikkakin tietysti vähän extravauhtia sisältäen. Henkilökavalkadi on aivan loistava pienintäkin sivuosaa myöten. Sarjassa kuvataan myös kiinnostavasti, tosin vähän ylikorostetusti, poliitikkojen ja median välistä suhdetta. Toisessa pääroolissa on uutistoimittaja Katrine. Kolmannella tuotantokaudella Birgitte ei ole enää pääministeri eikä Katrine toimittaja. Henkilöistä saa irti paljon, heitä ei kuvata pelkästään työnsä kautta, vaan käsikirjoitus antaa tilaa myös työn ulkopuoliselle elämälle ja työn ja yksityiselämän yhteensovittamisen haasteille.

Tuotantokausia tehtiin kaikkiaan kolme. Alun perin sarja päätettiin toiseen kauteen, mutta suuren suosion takia käsikirjoitettiin vielä kolmaskin kausi. Eikä se todellakaan tuntunut yhtään väkisin väännetyltä. Itse asiassa tämä kolmas tuotantokausi oli ainoa, josta katsoin joka ikisen jakson, kahdesta ensimmäisestä jäi muutama välistä. Nyt täytyykin hankkia nämä ensimmäiset kaudet boksina kaupasta ja aloittaa alusta.

Knudsen kiitteli BBC:n haastattelussa, että The Killing -sarja viitoitti tietä myös Borgenin kansainväliseen menestykseen.Täytyi tietysti heti selvittää, mistä tässä alkuperäisnimeltään Förbrydelsenissä on kysymys. Tämä on saatava boksina heti käsittelyyn. Sarja on Borgenin tuottajien käsialaa ja kertoo Köpenhaminan poliisilaitoksesta, rooleissa muun muassa Borgenin televisiokanavan pomoa Torbenia esittänyt Soren Malling.

Ja kun nyt poliisimaailmaan päästiin, hakusessa olisi myös löytää uusia pohjoismaisia dekkarisarjoja. FST:llä taisi vilahtaa mainos jostakin uudesta tanskalaisesta sarjasta, jonka nimi taisi liittyä jotenkin siltaan. Samaisen sarjan dvd:tä hypistelin ruokakaupassa tanskassa, mutta jätin sen sitten kuitenkin ostamatta, ja nyt harmittaa. Wallanderit ja Beckit on kaikki jo nähty. Itse asiasssa uusin Wallander Rauhaton mies oli juuri yksi viime viikolla vuokratuista leffoista ja toteutukselta kyllä aikamoisen pliisu. Harmaantunut ja entisestään pöhöttynyt Kurt herätti lähinnä hilpeyttä lasittuneella katseellaan ja suu auki ammottavalla pällistelyllään. Iltalehden arvostelusta päätellen tarina on kirjana kuitenkin paljon enemmän.

Itse olen aina pitänyt Beckeistä Wallandereja enemmän, joten toivottavasti Beckejä tulisi vielä joskus lisää, yhden katsoin telkkarista viime viikolla ja olihan se ihan viihdyttävää katsottavaa silti, vaikka muistinkin heti kuka järningsmannen oli.

Pohjoismaalaiset dekkarit ovat myös olleet lukuarsenaalissa viime aikoina. Kyllästytin itseni jo Merenneito-kirjalla vakuuttaneeseen Läckbergiin, sarjan muut teokset eivät ole yltäneet läheskään samalle tasolle. Nyt luvussa on aivan loistavalta vaikuttava, muun muassa Wallandereja käsikirjoittaneiden Hjorth & Rosenfeldt -aisaparin kirja Mies, joka ei ollut murhaaja. Kiitos vaan ystävälleni, joka varusti minut kunnon kesälukemistolla. Seuraavat suositellut murhamysteerit odottavat jo kärsimättömänä hyllyssä.

Jännityksen ja suklaan ahmintaa.

Eli kaikki hyvät vinkit pohjoismaisista dekkarikirjoista tai -sarjoista otetaan innolla vastaan. Ensi viikolla onkin sateista keliä luvassa, joten päiviin taitaa mahtua auringonpalvonnan sijaan aimo annos jännitystä niin sivujen kääntelyn kun ruudun tapittelunkin muodossa.

Köpiksessä satoi, muuten matka taittui enimmäkseen aurinkoisessa säässä. 

Always Look on the Bright Side of Life

Pyhä kolminaisuus: Life of Brian, banaanijäätelö ja letut.

Tänä sunnuntaina sitten vähän nukutti. Yhteen asti. Ja ei, en ollut missään hunningolla, vaan menin kiltisti kahdeltatoista nukkumaan. Taisin olla vain yksinkertaisesti erittäin väsynyt.

Sitähän voisi äkkiseltään ajatella, että päivä on pilalla.

Mutta... tunnin päästä heräämisestä keittiön pöydällä komeili houkutteleva sunnuntaibrunssi ja eteeni oli kannettu kaupasta paremmat eväät kuin useina sunnuntaiaamuina. Tämän nautiskelijan kirjanpidossa myöhäinen herätys oli sillä jo kompensoitu. Ja mikä parasta, olo oli virkeä. Pitkästä aikaa.

Siinä mussuttaessa paahtoleipää ja juodessa "aamukahvia" puoli kolmen aikaan iltapäivästä päässä alkoi soimaan tilanteeseen sopiva Monty Pythonin Always Look on the Bright Side of Life", loistavan Life of Brian elokuvan loppukappale. Tämä kätevästi hyllyssä pölyttyvä piece of art oli pakko ottaa illalla (eli parin tunnin päästä) katseluun jo, tai oikeastaan vasta toistamiseen.

Leffatykin ansiokkaassa arvostelussa todetaan, että suuri osa vitseistä menee ohi ensimmäisillä katselukerroilla. Ja että kymmenenkin kerran jälkeen elokuvasta löytää uusia juttuja, joita ei ole aikaisemmin huomannut. 

Totta. Nyt toisella katsomiskerralla useissa kohdissa nauratti, mutta mukana oli myös paljon kohtauksia, joiden uskon aukeavan sitten niillä seuraavilla katsomiskerroilla.

Monty Python ryhmän komiikka on vuosikymmenien jälkeenkin täysin omaa luokkaansa ja aikaa kestävää. Heidän kritiikkinsä kohdistuu tasapuolisesti yhteiskunnan eri tahoille, mitään yksittäistä asiaa ei oteta silmätikuksi. Taito sekin.

Lyhyen päivän herkuttelu ei jäänyt brunssiin, vaan jatkui leffanautinnon kruunaneilla banaanijäätelöllä ja letuilla. Eli leffan ja kappaleen hengessä kiteytettäköön päivän mietelause seuraavasti: Ei väliä sillä monelta nouset, vaan sillä miten päiväsi vietät.

Askelia

Hieno ilma houkutteli ottamaan tämän vuoden ensimmäiset juoksuaskeleet luonnon helmassa. Siinä kipittäessäni aloin miettimään viime aikoina otettuja askeleita vähän siellä sun täällä.

Kevät on ottanut pikkuisia askeleita eteenpäin. Vaikka öisin on vielä järkyttävän kylmä, päivisin aurinko jo oikeasti lämmittää. Tänään oli ehdottomasti tämän vuoden lämpimin päivä. Ja valo, sitähän riittää jo aivan ruhtinaallisesti aikaisesta aamusta pitkälle iltaan.

Oma kunto on ottanut vähän isompia askeleita. Juoksu tuntui mukavan keveältä. Hapenottokyky on parantunut huomattavasti ja vatsoja ynnä muita lihasliikkeitä jaksaa tehdä ihan eri tavalla kuin vuoden alussa.

Vatsoja raittiissa ilmassa.

Tällä viikolla otin viimeiset askeleet thainyrkkeilyn alkeiskurssilla. Nyt on sitten napanuora katkaistu ja seuraavaksi on suunnattava omatoimisesti treeneihin niin usein kuin vain jaksaa ja kohdattava myös edistyneemmät treenikaverit. 

Jatkoryhmiin on marssittava päättäväisesti ensi viikolla, ettei kynnystä ehdi muodostua. Tamineet on valmiina, joten ei muuta kun tulta päin!

Ensi viikolla otan myös ihka ensimmäiset askeleet pilkille. Tärkeimmät hankinnat tehty: kivat kumpparit ja karvahattu. Joku muu hoitaa sitten varmaan ne kairat ja naskalit vai mitä ne ny oli.

Tällä viikolla astelin pitkästä aikaa koulun penkille, avoimen yliopiston kurssille. Mieli lepäsi, annoin luennoitsijan kaataa päälleni teoriaa, historiaa ja uusia katsontakantoja myös eläviin kuviin ja ympäristön tarkkailuun ylipäätään, samalla raapustellen pari lausetta ylös ruutuvihkooni, aivan mahtavaa.

Kaiken kaikkiaan nämä viime aikoina otetut ajatuksia herättävät, itseä haastavat ja oloa kohentavat askeleet pitävät mielen kevyempänä kiireisemmänkin ajanjakson keskellä. Tästä on hyvä tepastella kohti kesää.

Turistina Helsingissä, Barcelonassa ja Oviedossa

Mikäköhän siinä on, että kotikaupunkiaan pitää jotenkin itsestään selvänä. Sitä vain painelee kaduilla laput silmillä, käy usein samoissa paikoissa kahvilla ja syömässä, ei jaksa koluta museoita, käydä gallerioissa, istahtaa penkille katsomaan ohi käveleviä ihmisiä. Eilinen oli pieni poikkeus tästä, tunsin oloni turistiksi aurinkoisessa Helsingissä.

Kävin ensin lounastamassa ystävieni kanssa Hakaniemessä. Tämän jälkeen päätin jäädä nauttimaan kauniista talvipäivästä ja suuntasin katsastamaan remontin jälkeen uudelleen avatun Hietalahden kauppahallin.





Jätettyäni kauppahallin ihmisvilinän, höyryävät currypadat ja tuoreen kalan tuoksun taakseni pyörin kaupungilla katsellen Helsinkiä uteliain silmin, kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Maleksin kaduilla, jäin ihailemaan näyteikkunoihin ripustettuja kalliita muotiluomuksia, kuvasin lumen täyttämää Ruttopuistoa.



Lopuksi vietin vielä pari tuntia ostoskeskuksen kaupoissa hypistellen vaatteita, koruja, krääsää ja ihaillen houkuttelevan näköisiä leivonnaisia vitriineissä. Omaksi yllätyksekseni ostamatta mitään.

Kun väsynyt päiväretkeläinen sitten saapui iltasella kotiin ei turistin viittaa tarvinnut vieläkään heivata pois päältä. Ei muuta kun lasi hyvää punaviiniä käteen, mukava asento ja matkalle kohti Barcelonaa ja Oviedoa Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonan matkassa.

Ennen elokuvaa Yle Teemalta tuli toinen osa Woody Allen -dokumentista. Dokkari kertoi kiinnostavasti Allenin suhtautumisesta elokuvantekoon. Allen ei ole koskaan suhtautunut tekemisiinsä turhan vakavasti eikä ole pelännyt epäonnistumista. Hän on tehtaillut leffoja liukuhihnalta kerran vuodessa. Ja kuten ohjaaja itsekin totesi, aina välillä jokin onnistuu.

Myöhemmän tuotannon ehdottomia valopilkkuja ovat itselleni olleet loistava Match Point sekä Midnight in Paris. Ja eilisen jälkeen suosikkeihini kuuluu nyt myös toisella katsomiskerralla kolahtanut Vicky Cristina Barcelona.

Dokumentissa näytettiin katkelmia leffasta ja mietin, että miksiköhän tämä ei oikein napannut silloin vuosia sitten. Kun dokkari päättyi niin leffa tuli kuin tilauksesta heti perään ja pääsin nauttimaan Javier Bardemin, Scarlett Johansonin ja Penelope Cruzin seurasta.

En tiedä, oliko punaviinillä osuutta asiaan, mutta toisella katsomiskerralla VCB imaisi täysin mukaansa. Leffaa katsoessa tuli verestettyä myös omia matkamuistoja parin kesän takaa. Bardemin vastustamattomasti esittämä Juan Antonio houkuttelee amerikkalaiset neitokaiset suorasukaisesti lähtemään mukaansa Oviedoon. Samaisesta kaupungista aloitimme kaverini kanssa Pohjois-Espanjan kiertämisen toissa kesänä.

Näkymä bussista matkalla Oviedoon.

Vicky Cristina Barcelona on viehättävä kombinaatio allenmaista neuroottisuutta (jota ei mielestäni tässä kuitenkaan ylikorostettu), espanjalaista elämänmenoa ja ihmissuhteiden solmujen kuvaamista.

Dialogi on allenille tuttuun tyyliin hersyvää ja tässä lisämaustetta sekaan heittävät Bardem ja Cruz sanaillessaan kiihkeästi espanjaksi. Allen totesi dokumentissa ettei ymmärtänyt sanaakaan mitä nämä otoissa puhuivat, mutta luotti näyttelijöiden hoitavan homman. Osoitus siitä, että Allen ei todellakaan ole mikään kontrollifriikki vaan antaa näyttelijöille paljon vapauksia. Luontevuus välittyykin läpi tässä hyvin. Ja näyttelijöiden kemiat osuivat hyvin yksiin, siitä todisteena Bardemin ja Cruzin kuvauksista alkanut suhde.

Hyvää ruodintaa leffasta ja tarkemmin henkilöhahmoista ja juonesta Elokuvahömppää-blogissa.

Suosittelen lämpimästi nauttimaan täyteläisen punaviinin kera. LLLL

8-pallo pyörii louhimiesmäisen raskaasti

8-pallo oli kuvattu Kuopion loskaisissa talvimaisemissa. Tämä samannäköinen maisema on ihan kotinurkilta.

Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Tiesin jo mennessäni katsomaan Louhimiehen uusinta ohjaustyötä mitä tulisin näkemään. Louhimiehellä on todella tunnistettava kädenjälki. Paha maa, Vuosaari ja nyt 8-pallo ovat synkkiä, pahaa oloa ilmentäviä ja myös pahaa oloa aiheuttavia elokuvia.

Teatterista ulos tullessa huomasin, että en kysyttäessä oikein osannut muodostaa mielipidettä näkemästäni. 8-pallo on hyvin tehty: ammattitaitoisesti ohjattu ja kuvattu sekä ennen kaikkea näytelty. Silti se jätti jotenkin kylmäksi, ei tullut ihan iholle, oli jotenkin liian louhimiesmäinen.

Jessica Grabowsky oli menneisyytensä kanssa kamppailevana, vankilasta alle vuoden ikäisen vauvan kanssa vapautuneena ex-narkkarina vakuuttava. Vähemmän kulunut kasvo toi Piken rooliin aivan eri tavalla uskottavuutta, muutenkin Grabowsky onnistui välittämään yksinäisyyden, pelon ja itseensä pettymisen tunteet pienieleisen vahvasti.

Eero Aho tekee Piken exänä hienon roolisuorituksen. Aho saa huumepomo Lalliin luotua sellaista uhkaa ja vastenmielisyyttä, että tätä on isolta ruudulta vaikea katsoa.

Pirkka-Pekka Petelius on myös Piken perään katsovana poliisina hyvä, häntä katselee draamarooleissa mielellään. Leppilammenkaan näyttelijäsuorituksessa ei ole moitittavaa, käsikirjoitus vaan jätti hänen henkilöhahmonsa jotenkin irralliseksi ja roikkumaan kokonaisuudessa tyhjän päälle. Hänen esittämän Revon menneisyyden traumoja ei avattu tarpeeksi ja yhteys muuhun tarinaan puuttui.

8-pallo käsikirjoitettiin Marko Kilven romaanista nimen omaan henkilötarinaksi, selviytymistarinaksi. Sellaisena se onkin kohtuullisen hyvä, mutta puutteitakin löytyy.

Alussa kuvataan tarkkaan Pikeä ja vauvaa aloittamassa elämää vankilan muurien ulkopuolella, katsoja miettii koko ajan miten nopeasti Pike sortuu taas kamaan. Sitten exä tulee koputtamaan ovelle, eikä kestä kauaakaan kuin neula on upotettu käsivarteen. Kun katsoja tietää koko ajan repsahtamisen tapahtuvan jossain kohtaa, se vie tunnelatausta pois tältä tärkeältä h-hetkeltä. Loppukin on hyvin perinteinen ja moneen kertaan nähty.

Louhimiehen luottonäyttelijä Mikko Kouki on taas saanut osakseen samannäköisen roolin. Ällö nilkki, joka ahmii ruokaa ja kiroilee. Tällä kertaa Koukin esittämän diilerin kohtalona on päätyä pilkottuna kylpyammeeseen. Toivoisi, että jos Louhimies ottaa Koukin mukaan tuleviinkiin elokuviinsa, miehelle annettaisiin vaihteeksi toisentyyppinen rooli. Lallin apureja näyttelevät luontevasti itselleni entuudestaan vieraat näyttelijät.

Louhimiehen näkemykselle, taidoille ja aiheille on eittämättä tilaa kotimaisella elokuvakentällä. Ja on kiistaton tosiasia, että Louhimies on yksi parhaista tämän päivän suomalaisista ohjaajista. Mies tulee varmasti tulevinakin vuosinä pitäytymään raadollisissa, yhteiskunnan varjopuolia kuvaavissa aiheissa. Suotakoon se hänelle. Itselleni kuitenkin nämä ankeat, rankat ja epämiellyttävät elävät kuvat alkavat muodostua vähän luotaantyöntäviksi. LLL 1/2

p.s. Kirjoitin tämän postauksen kuunnellen Minä ja Ville Ahonen -orkesteria, aivan loistava yhtye, jotain valoa tämänkin kirjoituksen ympärille.

A Shot at a Silver Lining

Leffan jälkeen nautitussa cappuchinossakin oli kaunis ja romanttinen lining.

Kuten uhosin Oscarien jaon jälkeen, änkesin heti seuraavana päivänä teatteriin katsastamaan Silver Linings Playbookin, suomeksi Unelmien pelikirjan. Ja oikeassa olin, leffa oli loistava.

Pat (Bradley Cooper) vapautuu psykiatrisesta sairaalasta, jonne hän oli joutunut pahoinpideltyään vaimonsa työkaverin. Raivonpurkaus oli aiheutunut siitä, että Pat yllätti vaimon ja äijän yhdessä omasta suihkustaan palattuaan töistä aikaisemmin kotiin. Seuraavaksi käy ilmi, että Pat on taistellut muutenkin elämässään maanis-depressiivisyyden kanssa.

"I hate my illness and I want to control it. This is what I believe to be true: You have to do everything you can and if you stay positive you have a shot at a silver lining."

Pat muuttaa asumaan vanhempiensa luokse vakaana aikeenaan ryhdistäytyä ja valloittaa vaimo takaisin. Sitten hän törmää lenkkipolulla Tiffanyyn, joka on jäänyt leskeksi ja jolla on Patin tavoin kokemusta siitä, kun mieli järkkyy.

Juonesta ei tässä sen enempää, sillä suosittelen lämpimästi marssimista leffateatteriin katsastamaan itse, mitä tämä valloittavilla näyttelijäsuorituksilla sekä nasevalla ja hersyvällä dialogilla varustettu helmi tarjoaa.

Olen aivan täysin ihastunut Jennifer Lawrenciin. Jo Winter's Bonessa ja Nälkäpelissä vakuuttanut nainen on todella raikas tuulahdus Hollywoodin a-luokkaan. Uskottava, persoonallinen ja intensiivinen näyttelijätär vain paranee leffa leffalta. Mitä tältä vasta 22-vuotiaalta neitokaiselta nähdäänkään tulevina vuosina.

Bradley Cooperkin valloitti minut totaalisesti ja odotan innolla miehen seuraavia roolisuorituksia. Tämä esitys varmasti avasi hänelle ovia sekoilukomedioista vakavasti otettavien draamojen puolelle.

Ja sokerina pohjalla, kauan kaivattu ja mieltä lämmittävä sivuosa Robert de Nirolta. Arvokkaasti vanhentunut mestari on tässä todella hyvässä vedossa.

Mikä on miälenvikast?

Tämä on boy meets girl / feel good -elokuva omalla rosoisella reunuksellaan. Sillä erotuksella, että tyttö ja poika eivät ole kiireisiä ja menestyviä uraihmisiä, joilla on sisustuslehtien sivuilta kopioidut asunnot ja villanuttuihin puetut puudelit.

Pat ja Tiffany yrittävät molemmat selvitä arjesta ja jaksaa muita ihmisiä, jotka eivät ihan ymmärrä. He töksäyttelevät totuuksia ilmoille mitään suodattamatta, eivät esitä mitään.

Elokuva herätti miettimään ja kyseenalaistamaan niin sanotun normaalin. Jokaisen ns. normaalin ihmisen pitäisi ottaa oppia Patin ja Tiffanyn teeskentelemättömyydestä. Heidän historiallaan elo pysyy järkevän yksinkertaisena ja kohtuullisena.

Meillä "terveen papereilla" tallaavilla on sellainen tyyppivika, että emme osaa nauttia elämän pienistä asioista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mielummin tavoittelemme kuuta taivaalta ja sitten maailmamme romahtaa, kun mielipuoliset tavoitteet eivät täytykään. Tai sitten ajamme itsemme loppuun, hukumme töihin ja velvollisuuksiin, unohdamme elää välissä. Anteeksi kärjistys.

Jäin myös pohtimaan ja ihailemaan Patin ja Tiffanyn suorasukaisuutta. Kuten Tiffany toteaa Patille: "You say more inappropriate things then appropriate things". Onko tämä välttämättä huono asia?

Välillä hampaaton hymistelykulttuuri, jonka keskellä elämme, ottaa todella aivoon. Pitää tehdä tiettyjä asioita, pitää sanoa niin, ei näin. Pitää mennä vaivaannuttaviin tilaisuuksiin, koska ei kehtaa sanoa, että olen väsynyt eikä voisi vähempää kiinnostaa tulla paikalle. Ketä tällainen toiminta oikeasti hyödyttää? Elämä on liian lyhyt suorittamiseen.

Pat ja Tiffany ovat Tiffanyn siskon luona illallisella. Siskon koti on viimeisen päälle laitettu hengetön lukaali ja sisko ahdasmielinen pingottaja. Ankka on uunissa ja fancy jäätelörakennelma odottaa pääsyä lautaselle kruunaamaan illan. Yhtäkkiä Tiffany nousee pöydästä ja sanoo, että olen väsynyt, lähden kotiin.

Way to go girl, mietin mielessäni. LLLLL



Illalliskohtauksen ja muita teasereitä sekä dialogia voi käydä kurkkaamassa täällä.

Oscarit aamupalaksi ja lähipäivien menu

Kukonlaulun aikaan Oscar-katsomossa oli vielä hyvin tilaa.

Taas on kultaisten ukkojen yö ohi. Tänä vuonna aikataulut eivät sallineet koko spektaakkelin tapittamista, vaan tyydyin hotkimaan tärkeimmät pystijaot aamupalaksi.

Laahustin silmät ristissä ruudun ääreen varttia vaille kuusi. Aamulla harmitti, että viime vuonna alkanut "perinne" valvoa ei toteutunut, mutta nyt kun olen lukenut kanssabloggaajieni ansiokkaita referaatteja yön kulusta, ehkä pystyn elämään asian kanssa.

Parhaat palat punaiselta matolta katsoin äsken neljän minuutin koosteena, viime vuonna menetin totaalisesti hermoni Heikelän juttuihin, joita nyt tarvitsi kuunnella vain pari settiä. Musikaalit eivät ole minun juttu, joten tämän vuoden teemakaan ei olisi oikein puhutellut.

Mitä olisin halunnut nähdä: Seth MacFarlanen juonnot pitkin iltaa, Mark Wahlbergin ilmoittaman tasapelin ja sivuosa-oscareiden puheet. No näitä varmaan luvassa Nelosen koosteessa, joka kaiketi tulee huomenna.

Tässä ahkerien blogisiskojen Outin, Sinin ja Marjan tiivistelmiä yön kulusta. 

Ja seuraavassa sekalaisia huomioitani yhden tunnin aamupalalta:

Mitään räväkkää statementiä tai puhetta ei tuona aikana nähty. Jännittävin tapahtuma taisi olla Jennifer Lawrencen kaatuminen kävellessä lavalle, onneksi sympaattinen ja ihastuttavaan asuun pukeutunut näyttelijätär pääsi siitä nopeasti ja ylväästi pystyyn, eikä antanut tapahtuneen haitata.

Positiivista oli se, että tänä vuonna pääosanäyttelijöiden pystit jaettiin samalla kaavalla kuin muutkin patsaat, eivätkä kollegat kehuneet ehdokkaita vaivaannuttavasti kilpaa rivimuodostelmassa.

Vaikka en olekaan Silver Linings Playbookia vielä nähnytkään, olen todella iloinen, että Jennifer Lawrence pokkasi pystin. Olen varma, että leffa on loistava ja itse asiassa ajattelin testata tämän hypoteesin heti huomenna. 

Miespääosa-Oscarin meno Daniel Day-Lewisille ei yllättänyt, eikä minua sykähdyttänytkään. Hieno näyttelijä, se on sanomattakin selvää, mutta jo kahden voitetun palkinnon jälkeen olisi voinut olla jonkun toisen vuoro, vaikkapa Bradley Cooperin.

Tänä vuonna en tehnyt etukäteen Oscar-arvauksia, koska olen nähnyt yhdeksästä ehdokkaasta vain  puolitoista. Kyllä vaan, Beast of the Southern Wildin ja puolikkaan Argon (pitkä ja hassu tarina, ei tässä siitä sen enempää).

Harmi, ettei Beasts of the Southern Wild saanut yhtään Oscaria. Piristävää, että Tarantino sai. Mukavaa oli myös, että palkinnot jakautuivat tasaisesti usealle elokuvalle.

On aika typerää sanoa näin näkemättä näitä elokuvia, mutta olen todella tyytyväinen, että Lincoln ei voittanut parhaan elokuvan pystiä. Se on juuri sellainen idioottivarma oscarvoittajaleffa, joka ei tosiaan ole ensimmäisenä to watch -listalla.

Argo voitti varmasti, ainakin puolikkaan näkemäni perusteella, täysin ansaitusti parhaan elokuvan Oscarin. Se, että Affleck ei ollut ehdolla ohjauksesta, oli kummallista.

Tässä järjestyksessä ajattelin käydä nämä näkemättömät kandidaatit katsomassa:

1. Silver Linings Playbook
2. Django Unchained
3. Amour
4. Zero Dark Thirty
5. Life of Pi

Argon ajattelin vuokrata, koska toista kertaa sitä ei viitsi yrittää leffateatterissa katsoa, Les Miserablesia ja Lincolnia maltan odotella vielä hyvin, hyvin pitkään.

Täällä vielä virallinen listaus ehdokkaista ja voittajista.

Tajunnanräjäyttävää actionia ja feel good -meininkiä

Puolitoistatuntinen pyörähtää käyntiin oikeaa rytmiä ja vauhtia hakien. Tapahtumien edetessä lisätään vähitellen ja salakavalasti kierroksia. Loppua kohti meno yltyy päätähuimaavaksi tykitykseksi.

Ohjaaja pitää intensiteetin vaivattomasti yllä alusta loppuun ja tekijöiden hyvä fiilis on helppo aistia. 

Kävellessäni ulos tästä näytöksestä olo on epätodellinen. En ollutkaan tällä kertaa salin katsomossa, vaan tapahtumien keskipisteessä.

Tänään suuntaan thainyrkkeilytreeneihin yhdeksännen kerran. Se, että olen päätynyt harrastamaan tätä lajia, on ollut varmasti yllätys ystävilleni ja tutuilleni, mutta ennen kaikkea itselleni.

Sen verran iloa treenit ovat elooni tuoneet, että pakkohan aiheesta oli tässä tunnin alkua odotellessa postata, eikä mene edes off topic -osastolle.

Thaikkuilu on vienyt tämän arkajalan ja kontrollifriikin täysin mukanaan. Mukavuusalueelta poistuminen on ollut mahtava kokemus luonnollisesti fyysisesti, mutta etenkin henkisesti.

Ylivilkas asioiden läpikäyminen ja turha huolehtiminen saavat tässä action-pläjäyksessä kyytiä. Rääkki tuo kehoon levollisen olon, asiat saavat erilaiset mittasuhteet, arki mielekkään rytmin.

On innostavaa huomata, että kyllä se tämäkin koira oppii vielä uusia temppuja. Joka kerta jokin pala loksahtaa paremmin paikoilleen ja välillä tulee jopa niitä muuten kovin harvinaisia heureka-hetkiä.

Illalla laahustan oman elämäni toimintaseikkailusta kotiin kaikkeni antaneena, adrenaliinin ja endorfiinien kyllästämänä ja käsittämättömän hikisenä. Sanoisin, että täysipainoista hyvän olon viihdettä viiden ällän edestä.

Alkeiskurssilainen ei vielä tamineita juurikaan tarvitse; hikipyyhkeellä pärjää pitkälle. Nilkkalämmittimet ja vanha kunnon tiikeribalsami kuuluvat viime viikon jälkeen myös repertuaariin.

Hitchcock raottaa kevyesti verhoa

Tämä leffa löytyy seinältä julisteena, mutta ei vielä katsottujen
elokuvien listoilta. Wikipedian mukaan Marnie sai kuivakan
vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta.

Hitchcock on elokuva jännityksen mestarin elämästä Psykon tekovaiheilla sekä kurkistus Psykon kulisseihin. Se perustuu vain osin tositapahtumiin, se ei mene kovinkaan syvälle ohjaajan persoonaan, eikä ole erityisen oivaltava tai omaperäinen - mutta sangen viihdyttävä se kaikessa kepeydessään on.

Parasta antia on Hopkinsin humoristisia piirteitä saava Hitchcock-tulkinta sekä kohtaukset, joissa tehdään Psykoa studiolla. Hopkins näyttelee Hitchiä korostetun karikatyyrisesti, pakkelit ovat komeat ja artikulaatio överi huulet töröllään.

Joka tapauksessa oli virkistävää ja kiintoisaa nähdä Hopkins myös vähän kevyemmän tulkinnän äärellä, koomikon lahjoja enemmän Hannibalina mieleen piirtyneenä Hopkinsilla selvästi on.

Hitchcock-elokuva ei tavoita, eikä ehkä pyrikään tavoittamaan, ohjaajan syvintä olemusta. Itselleni ohjaajalegenda on aina ollut täysi arvoitus. Mahakas kaljupää, joka tekee cameot. Mitään muuta en ole hänestä oikeastaan tiennytkään. Paitsi tietenkin sen, että herra on tehnyt mahtavia elokuvia, joista olen aika monta nähnytkin.

Mitä sitten tiedän nyt? Hän oli naimisissa älykkään ja elokuvien teosta varsin paljon ymmärtävän Alman kanssa (jota näyttelee taas kerran hienosti Helen Mirren). Hän piti blondeista, joi ja mässäsi vähän holtittomasti, oli egoistinen ja mustasukkainen, lapsellinen ja lujatahtoinen. Haluaisin tietää paljon enemmänkin, mutta tämä leffa ei ollut tarkoitettukaan tyydyttämään tätä tiedonjanoa.

Tiedä sitten, miten paikkansapitäviä Psykon syntyhistorian vaiheet tässä ovat, mutta ainakin suurin piirtein ne kaiketi jäljittelevät tositapahtumia. Kiintoisana poimintana esimerkiksi se, että Psykon kuuluisa suihkukohtaus oli ensin tarkoitus toteuttaa ilman veitseniskuja tehostavaa, nerokkaan toimivaa musiikkia. Ja että Hitchillä oli itselläänkin sormensä pelissä siinä, että suihkukohtauksesta saatiin niin vakuuttava (ainakin tämän version mukaan).

Kokonaisuutena leffa oli herkullisen hyvillä näyttelijäsuorituksilla varustettu viihdyttävä paketti. Ajankuvaa ja elokuvantekoa kulisseissa oli kiintoisaa seurata.Samoin kuin todellisia tai fiktiivisiä käänteitä, joiden kautta Psyko valmistui. Itseä nämä puolet elokuvasta kiinnostivat huomattavasti enemmän kuin kolmiodraama, joka oli ympätty matkaan mukaan. Loppuun oli säästetty myös loistava kohtaus Psykon ensi-illasta sekä liikuttava dialoginpätkä ensi-illan jälkeen toimittajien edessä.

Ajattelin tämän innoittamana ottaa Hitchcockit taas lähempään tarkasteluun. Esimerkiksi Vertigon, Takaikkunan ja Linnut olen nähnyt aika nuorena, nyt niitä osaisi katsoa vähän toisenlaisella silmällä ja niistä saisi varmasti enemmän irti. Myös Psyko on nähtävä uudelleen ja fiilisteltävä pimeässä valaistuksessa ja nupit kaakossa.

Loistava tilaisuus herran hengentuotteiden ahmintaan tarjoutuisi parhaillaan elokuva-arkistossa, jossa viedään viimeisiä alkuvuoden Hitchcock-näytöksiä. Harmi vaan, että parhaat palat ovat jo menneet.

Mestarillisen mysteerimiehen elämään ja tuotantoon voi tutustua perusteellisesti Wikipediassa.

Jännityksen kapelimestarin seuraaminen kiinnosti kolmen ja puolen ällän edestä. LLL 1/2

Jussit nopeasti juostuna - mutta missä oli Hirviniemi?

Menikö eilinen paikka paikoin myötähäpeää aiheuttava ja Putous-tähtiä parijonossa vilisevä Jussi-patsaiden pokkaus sivu suun? Ei sen ni väliä, tässä ylipitkät puheet ja hymistely pikakelauksella:

Koko katselu-urakka meinasi tyssätä ensi minuuteille kun ruudun valtasi laulava ja tanssiva Mikko Leppilampi. Noh, mykistämällä äänet siitä sisääntulosta selvittiin.

Ja sitten asiaan:

Naissivuosa: Liisi Tandefelt, Puhdistus  - ihan ansaitusti.

Lavastus: Ulrika Von Vegesack, Iron Sky - oikea osoite myös.

Käsikirjoitus: Maarit Lalli & Henrik Mäki-Tannila, Kohta 18 - ei osaa sanoa, en ole tuota vielä nähnyt. Täytynee korjata tilanne.

Miessivuosa: Santtu Karvonen, Juoppohullun päiväkirja - en ole nähnyt tätäkään.
Karvonen lennokkaalla juttutuulella: "Mä en oo varma, siinä kohtaa kun mun nimi sanottiin, pääskö mulla pikku paukku....se oli hämärä hetki."

Pukusuunnittelu: Tiina Wilen, Miss Farkkusuomi - mikä ettei, ihan uskottavaa ajankuvaa ja kiva, että farkku sai jonkun pystin.

Äänisuunnittelu: Kirka Sainio, Puhdistus - näin kauan jouduttiin Puhdistus-pöydässä kärvistelemään, ennen kuin tili aukesi.

Maskeeraussuunnittelu (jaettiin 1. kerran): Riiikka Virtanen, Puhdistus
 

Leikkaus: Riitta Pojkselkä, Kovasikajuttu - yes, hyvä!

Pojkselkä: "Mieltä lämmittää, että palkinto parhaasta leikkauksesta myönnetään dokumenttielokuvasta. Dokumentti elää upeaa vaihetta." - tuosta on helppo olla samaa mieltä. Bändi lavalle, yleisö nousee seisomaan, rock! 

Musiikki: Karsten Fundal, Säilöttyjä Unelmia

Yleisön suosikkielokuva: Nightmare - painajainen merellä - jep, jep ja jep.

Paavo Arhinmäki tekee pakollisen ministerinäyttäytymisen:
"Elokuvia on katsottu viime vuonna enemmän kuin koskaan elinaikanani. Nimenomaan teatterissa, missä elokuvat on parhaimmillaan." - No, hyvä juttuhan se kieltämättä on.

Dokumentti: Kovasikajuttu - JEEEEEEEE!  Pertti Kurikan nimipäivä huudattaa yleisöä: "Onko hyvä meininki?" - No, nyt on ainakin!

Betoni-Jussi: Anneli Sauli - Anneli pyytää laskemaan mikkiä, tekniikasta vastaava kiljuu taustalta: "ei saa alemmas, ei saa alemmas". Noh, patenttiratkaisuna mikin pitelijä kallistaa sopivasti ja testaa käsivoimiaan Saulin innostuessa juttelemaan n. 10 minuuttia siitä, miten hänet aikanaan löydettiin näyttelemään.

Kuvaus: Rauno Ronkainen, Puhdistus - kiva, että jakoi kiitoksia myös harvemmin mainituille tärkeille tyypeille: värimäärittelijälle, kuvausassistentille ja valaisijalle.

Naispääosa: Laura Birn, Puhdistus

Ehdolla siis Birn, Tola, Tola. Eikö kaikista viime vuoden elokuvista löytynyt kolmea eri naamaa ehdolle?!?

Suomi on kyllä pieni maa. Muutaman vuoden välein Suomen elokuvataivaalta puhkeaa pari yksilöä kukkaan, jotka sitten kulutetaan puhki parissa vuodessa. Nyt valokeilan kulutuksessa ovat juuri Birn ja Tola - ja Kosonen, vaikkei tässä mukana ollutkaan. 5+ vuotta sitten roolit oli varattu vuorotellen Elina Knihtilälle ja Minna Haapkylälle, jotka jäivät tänä vuonna palkintojenjakajiksi.

Miesten puolella taas Leppilampi kelpaa enää gaalojen juontajaksi ja pääosat lankeavat putousmiehille. Harmi vaan, että vuoden päästä niidenkään naamoja ei jaksa enää katsoa.

Birn puheessan: "Kiitos Antti Jokiselle, että vaadit minulta enemmän kuin mihin tiesin pystyväni." - On kyllä totta, että Birn ja kaikki muutkin Puhdistuksen näyttelijät tekivät todella uskottavaa jälkeä, kiitos Jokisen yllättävän hyvän henkilöohjauksen.

Miespääosa: Eero Ritala, Kulman pojat

Ehdolla Edelman, Loiri sekä Ritala (myös entinen putouslainen). Omat rahat vetämässä 50/50 Edelmanille ja Loirille, mutta pysti menikin....ylläripylläri Ritalalle! Mahtavaa ihan pelkän yllätysmomentin takia, vaikka en Kulman poikia VIELÄ ole nähnytkään.

Ja jäljellä enää paras ohjaus ja paras elokuva = kaksi salettia kipsimiestä Puhdistukselle, mutta väärässä olin ja palkittiinhan pitkä katsominen sentään kunnon tuplayllätyksellä.

Ohjaus: Maarit Lalli, Kohta 18

Lalli nappasi pystin ohi Jokisen ja Louhimiehen, ja Louhimiehen leuka loksahti kyllä Lallin nimen kuullessaan reippaasti auki, eipä siinä, niin minunkin.

Elokuva: Kohta 18.

Ei mennytkään ihan käsikirjoituksen mukaan tänä vuonna ja hyvä niin.

En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin suomalaisilta ei tämä gaalan tekeminen luonnistu. Jakajien spiikit ovat väsyneitä ja tuhanteen kertaan kuultuja - mutta niin on tosin Oscareissakin.

Kiinnostavinta oli katsoa, mitkä retongit mimmit ovat vetäneet päällensä ja miten tukat on laitettu, ja oikeastaan, niin on Oscareissakin.

Muutama kysymys heräsi katsellessa: Eikö juontajiksi löydy tosiaankaan muita kuin Leppilampi ja Pimiä? Onko Suomessa tällä hetkellä muita näyttelijöitä kuin Putous-näyttelijöitä?! Ja missä helvetissä se Hirviniemi oli?!?

Eli summa summarum, palkintojenjakogaalat ovat tylsiä, kaavoihin kangistuneita ja väkinäisiä. Miksi sitten aina katson ne? Kohta tulee Oscarit, varmaan katson taas senkin spektaakkelin, vaikka se tulee keskellä yötä, kestää koko yön, ei tarjoa mitään kunnon yllätyksiä, ei palkitse oikeasti niitä parhaita leffoja.

Mutta toisaalta Oscar-yö tarjoaa mahdollisuuden yöherkutteluun kenenkään huomaamatta, kimallusta keskelle arkea ja mikä tärkeintä, loistavaa materiaalia väsyneeseen ja kaavoihin kangistuneeseen (+ ylipitkään ja ylirönsyilevään) blogikritisointiin.

Enää pari viikkoa ja täältä pesee taas :)

Rämeestä kajahtaa

"I see that I'm a little piece in a big big universe."

En yleensä liitä trailereita postauksiin, mutta tämän kohdalla oli pakko tehdä poikkeus. Menkää katsomaan tämä.

6-vuotias Hushpuppy asuu isänsä kanssa Louisianan liepeillä sijaitsevalla Bathtub-nimisellä rämealueella. Hushpuppy kuuntelee eläinten sydämenlyöntejä ja pohtii pientä rooliaan isossa maailmankaikkeudessa.

Myrsky tulee, hökkelit hautautuvat veden alle, jäävuoret sulavat ja esihistorialliset eläimet ravaavat kiitolaukkaa ohi. Muun muassa näistä tapahtumista on paras pitkään aikaan näkemäni elokuva - Beasts of the Southern Wild tehty.

Tämä pienellä rahalla ja amatöörinäyttelijöiden kanssa rakennettu pieni suuri tarina tarrasi minut täysillä mukaansa. Yhteiskunnasta täysin erillään elävä tiivis ja viinaanmenevä yhteisö yrittää selvitä päivästä toiseen ympäristöstä saatavilla antimilla. Kotkottavat kanat, sätkivät merenelävät ja takkuiset koiranpennut vaihtelevat kuvissa. Isä valmistaa Hushpuppya selviämään maailmasta hänen se jätettyään omalla karkealla tyylillään. 

Hushpupyn filosofiset tulkinnat ympäröivästä maailmasta kiteyttävät pienen ihmisen suulla jotakin suurta. Hänen mielikuvituksensa sekoittuu käsivaralla kuvattuun myrkynvihreään rämeikköön täysin sulavasti.

Quvenzhané Wallis tekee järisyttävän hienon roolisuorituksen, sellaisen jota koko Hollywoodin kerma voi vain kadehtia. Luin jälkikäteen, että isää näyttelevä Dwight Henry on ammatiltaan leipuri, aikamoista.

Tätä kasvutarinaa on kuvattu monessa arviossa maagiseksi realismiksi. Juuri tästä on kysymys. Beasts of the Southern Wild käsittelee luonnonkatastrofeja, yhteiskunnan eriarvoistumista, selviytymistä, yhteisöllisyyttä, kaipuuta ja menettämistä täysin todellisella, mutta silti taianomaisella otteella. Harva elokuva pystyy tähän.

"In a million years, when kids go to school, they will know that once there was a Hushpuppy and she lived with her dad in the Bathtub."

Rämeestä kajahti täyden viiden ällän edestä. LLLLL

Ei niin vangitseva hypnotisoija

No niin, arvostellaanpas välillä elokuviakin kaiken tämän fiilistelyn ja itsetutkiskelun jälkeen.

Tänään aamupalaksi hotkaisin makuunin nettivuokraamosta Hypnotisoijan. Lars Keplerin kohkattuun romaanin pohjautuvan jännärin, jonka on hieman yllättäen ohjannut lämminhenkisistä draamoista tunnettu Lasse Hallström.

En ole lukenut kirjaa, josta ilmeisesti ollaan montaa mieltä, toiset ylistävät ja toiset pitävät täysin laskelmoituna. Odotin kuitenkin tältä leffalta todella paljon, enkä vähiten näyttelijöiden takia.

Pääosassa nähdään meidän oma poika Tobias Zilliakus, joka esittää raakaa perhemurhaa tutkivaa, täysin työlleen omistautuvaa rikospoliisi Joona Linnaa. Perhemurhasta on jäänyt ainoana henkiin perheen poika. Selvittääkseen, mitä oikein on tapahtuntut Linna kutsuu avuksi hypnotisoija Erik Barkin, jota esittää Beck-filmatisoinneista tuttu charmantti harmaahapsi Mikael Persbrandt. Hypnotisoijan vaimoa esittää legendaarinen Lena Olin.

Näyttelijät tekevät uskottavat roolisuoritukset. Murhavyyhdin lisäksi keskiöön nousee hypnotisoijan  avioliitto, jota varjostaa Erikin parin vuoden takainen uskottomuus. Mutta hyvät roolisuoritukset ovatkin sitten tämän kaksituntisen selkeästi vahvin osa.

Lasse Hallströmin avaus kovassa nosteessa olevan skandinaavidekkarin saralla jää kokonaisuutena vaisuksi. Hallström saa kyllä hyvänä henkilöohjaajana paljon irti pääosanäyttelijöistä, mutta kun jännityksen kudonta jää löyhäksi niin tämä ei riitä.

Leffa alkaa varsin räväkästi ja lupaa paljon. Sitten aletaan rönsyillä moneen suuntaan, välillä jo ihan hyvin nostattaen tunnelmaa. Tämäntyyppisille tarinoille tyypillistä yllättävää käännettä, "ai se olikin toi", ei kuitenkaan tarjota. Loppuratkaisu on liian tylsä.

Kun järningsmannen on jo selvillä, kehitetään vielä sinänsä ihan jännittävä loppuhuipennus Ruotsin Lapin komeissa maisemissa, mutta sekään ei riitä kompensoimaan muuten ponnetonta tarinankuljettelua.

Ehkä Hallströmin on parempi pitäytyä elämänmakuisissa ja romanttisissa draamoissa. Pimeän pohjolan synkät murhamysteerit ovat selvästi muiden heiniä.

Hypnotisoija ei saanut tätä leilaa pauloihinsa: LL 1/2

Lämpöä & lepoa pakkasessa

Villasukka & tennissukka

Viikko sitten tuskailin kun flunssan jäljiltä en päässyt liikkeelle, olo oli jumittunut ja turhautunut.

Tänään kunto olisi antanut myöten vaikkapa ulkoiluun tai shoppailuun. Mutta ajatus ihmisvilinän keskelle suuntaamisesta ei tuntunut hyvältä. Sen sijaan teki mieli nauttia kirpakasta pakkaspäivästä kodin lämmössä, kääriytyä filttiin, kaivaa esiin hyvä kirja ja keittää kupposet kuumaa.

Mitäs tässä välissä on sitten tapahtunut, kun jumittaminen kotona tuntui tällä kertaa parhaalta tavalta viettää päivä? No, vaikka mitä.

Päätin viime viikonloppuna, että haluan kehittää itselleni uutta tekemistä. Kaipasin haastetta sekä keholle että mielelle. Koko viikon on ollut todella hyvä fiilis siitä, että nuo tavoitteet eivät jääneet vain ajatuksen tasolle, vaan ryhdyin sanoista tekoihin.

Lisäksi viikolla vietin laatuaikaa siskon seurassa ja paransin maailmaa hyvän ystävän kanssa. Molemmista treffeistä jäi todella paljon käteen. Terapiointia, uusia ideoita, rentoutumista keskellä viikkoa ja hyviä keskusteluja.

Ja niin, en ole ehtinyt katsomaan elokuvia. Vuokralle olisi tullut muutama kiinnostava, teatterissa menisi vaikka kuinka monta katsomisen arvoista rainaa, mutta saas nähdä minkä verran tässä ehtii. :)

Seuraavaksi ajattelin lämmittää saunan ja tehdä sen jälkeen Kauhaa ja rakkautta -blogista bongaamaani linssi-bataatti-kookospataa.

Lämpöistä pakkasviikonlopun jatkoa!

Kahvivaras liikkeellä

Just chilling

Lulu uskaltautui ulos pakkaseen

Lunta, slurps!

Ihana joutilaisuus - ja ikuisuusprojekti esiin

Chaita, piparminttua, mustaherukkaa vai detoxia?