A Shot at a Silver Lining

Leffan jälkeen nautitussa cappuchinossakin oli kaunis ja romanttinen lining.

Kuten uhosin Oscarien jaon jälkeen, änkesin heti seuraavana päivänä teatteriin katsastamaan Silver Linings Playbookin, suomeksi Unelmien pelikirjan. Ja oikeassa olin, leffa oli loistava.

Pat (Bradley Cooper) vapautuu psykiatrisesta sairaalasta, jonne hän oli joutunut pahoinpideltyään vaimonsa työkaverin. Raivonpurkaus oli aiheutunut siitä, että Pat yllätti vaimon ja äijän yhdessä omasta suihkustaan palattuaan töistä aikaisemmin kotiin. Seuraavaksi käy ilmi, että Pat on taistellut muutenkin elämässään maanis-depressiivisyyden kanssa.

"I hate my illness and I want to control it. This is what I believe to be true: You have to do everything you can and if you stay positive you have a shot at a silver lining."

Pat muuttaa asumaan vanhempiensa luokse vakaana aikeenaan ryhdistäytyä ja valloittaa vaimo takaisin. Sitten hän törmää lenkkipolulla Tiffanyyn, joka on jäänyt leskeksi ja jolla on Patin tavoin kokemusta siitä, kun mieli järkkyy.

Juonesta ei tässä sen enempää, sillä suosittelen lämpimästi marssimista leffateatteriin katsastamaan itse, mitä tämä valloittavilla näyttelijäsuorituksilla sekä nasevalla ja hersyvällä dialogilla varustettu helmi tarjoaa.

Olen aivan täysin ihastunut Jennifer Lawrenciin. Jo Winter's Bonessa ja Nälkäpelissä vakuuttanut nainen on todella raikas tuulahdus Hollywoodin a-luokkaan. Uskottava, persoonallinen ja intensiivinen näyttelijätär vain paranee leffa leffalta. Mitä tältä vasta 22-vuotiaalta neitokaiselta nähdäänkään tulevina vuosina.

Bradley Cooperkin valloitti minut totaalisesti ja odotan innolla miehen seuraavia roolisuorituksia. Tämä esitys varmasti avasi hänelle ovia sekoilukomedioista vakavasti otettavien draamojen puolelle.

Ja sokerina pohjalla, kauan kaivattu ja mieltä lämmittävä sivuosa Robert de Nirolta. Arvokkaasti vanhentunut mestari on tässä todella hyvässä vedossa.

Mikä on miälenvikast?

Tämä on boy meets girl / feel good -elokuva omalla rosoisella reunuksellaan. Sillä erotuksella, että tyttö ja poika eivät ole kiireisiä ja menestyviä uraihmisiä, joilla on sisustuslehtien sivuilta kopioidut asunnot ja villanuttuihin puetut puudelit.

Pat ja Tiffany yrittävät molemmat selvitä arjesta ja jaksaa muita ihmisiä, jotka eivät ihan ymmärrä. He töksäyttelevät totuuksia ilmoille mitään suodattamatta, eivät esitä mitään.

Elokuva herätti miettimään ja kyseenalaistamaan niin sanotun normaalin. Jokaisen ns. normaalin ihmisen pitäisi ottaa oppia Patin ja Tiffanyn teeskentelemättömyydestä. Heidän historiallaan elo pysyy järkevän yksinkertaisena ja kohtuullisena.

Meillä "terveen papereilla" tallaavilla on sellainen tyyppivika, että emme osaa nauttia elämän pienistä asioista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mielummin tavoittelemme kuuta taivaalta ja sitten maailmamme romahtaa, kun mielipuoliset tavoitteet eivät täytykään. Tai sitten ajamme itsemme loppuun, hukumme töihin ja velvollisuuksiin, unohdamme elää välissä. Anteeksi kärjistys.

Jäin myös pohtimaan ja ihailemaan Patin ja Tiffanyn suorasukaisuutta. Kuten Tiffany toteaa Patille: "You say more inappropriate things then appropriate things". Onko tämä välttämättä huono asia?

Välillä hampaaton hymistelykulttuuri, jonka keskellä elämme, ottaa todella aivoon. Pitää tehdä tiettyjä asioita, pitää sanoa niin, ei näin. Pitää mennä vaivaannuttaviin tilaisuuksiin, koska ei kehtaa sanoa, että olen väsynyt eikä voisi vähempää kiinnostaa tulla paikalle. Ketä tällainen toiminta oikeasti hyödyttää? Elämä on liian lyhyt suorittamiseen.

Pat ja Tiffany ovat Tiffanyn siskon luona illallisella. Siskon koti on viimeisen päälle laitettu hengetön lukaali ja sisko ahdasmielinen pingottaja. Ankka on uunissa ja fancy jäätelörakennelma odottaa pääsyä lautaselle kruunaamaan illan. Yhtäkkiä Tiffany nousee pöydästä ja sanoo, että olen väsynyt, lähden kotiin.

Way to go girl, mietin mielessäni. LLLLL



Illalliskohtauksen ja muita teasereitä sekä dialogia voi käydä kurkkaamassa täällä.