Oscarit aamupalaksi ja lähipäivien menu

Kukonlaulun aikaan Oscar-katsomossa oli vielä hyvin tilaa.

Taas on kultaisten ukkojen yö ohi. Tänä vuonna aikataulut eivät sallineet koko spektaakkelin tapittamista, vaan tyydyin hotkimaan tärkeimmät pystijaot aamupalaksi.

Laahustin silmät ristissä ruudun ääreen varttia vaille kuusi. Aamulla harmitti, että viime vuonna alkanut "perinne" valvoa ei toteutunut, mutta nyt kun olen lukenut kanssabloggaajieni ansiokkaita referaatteja yön kulusta, ehkä pystyn elämään asian kanssa.

Parhaat palat punaiselta matolta katsoin äsken neljän minuutin koosteena, viime vuonna menetin totaalisesti hermoni Heikelän juttuihin, joita nyt tarvitsi kuunnella vain pari settiä. Musikaalit eivät ole minun juttu, joten tämän vuoden teemakaan ei olisi oikein puhutellut.

Mitä olisin halunnut nähdä: Seth MacFarlanen juonnot pitkin iltaa, Mark Wahlbergin ilmoittaman tasapelin ja sivuosa-oscareiden puheet. No näitä varmaan luvassa Nelosen koosteessa, joka kaiketi tulee huomenna.

Tässä ahkerien blogisiskojen Outin, Sinin ja Marjan tiivistelmiä yön kulusta. 

Ja seuraavassa sekalaisia huomioitani yhden tunnin aamupalalta:

Mitään räväkkää statementiä tai puhetta ei tuona aikana nähty. Jännittävin tapahtuma taisi olla Jennifer Lawrencen kaatuminen kävellessä lavalle, onneksi sympaattinen ja ihastuttavaan asuun pukeutunut näyttelijätär pääsi siitä nopeasti ja ylväästi pystyyn, eikä antanut tapahtuneen haitata.

Positiivista oli se, että tänä vuonna pääosanäyttelijöiden pystit jaettiin samalla kaavalla kuin muutkin patsaat, eivätkä kollegat kehuneet ehdokkaita vaivaannuttavasti kilpaa rivimuodostelmassa.

Vaikka en olekaan Silver Linings Playbookia vielä nähnytkään, olen todella iloinen, että Jennifer Lawrence pokkasi pystin. Olen varma, että leffa on loistava ja itse asiassa ajattelin testata tämän hypoteesin heti huomenna. 

Miespääosa-Oscarin meno Daniel Day-Lewisille ei yllättänyt, eikä minua sykähdyttänytkään. Hieno näyttelijä, se on sanomattakin selvää, mutta jo kahden voitetun palkinnon jälkeen olisi voinut olla jonkun toisen vuoro, vaikkapa Bradley Cooperin.

Tänä vuonna en tehnyt etukäteen Oscar-arvauksia, koska olen nähnyt yhdeksästä ehdokkaasta vain  puolitoista. Kyllä vaan, Beast of the Southern Wildin ja puolikkaan Argon (pitkä ja hassu tarina, ei tässä siitä sen enempää).

Harmi, ettei Beasts of the Southern Wild saanut yhtään Oscaria. Piristävää, että Tarantino sai. Mukavaa oli myös, että palkinnot jakautuivat tasaisesti usealle elokuvalle.

On aika typerää sanoa näin näkemättä näitä elokuvia, mutta olen todella tyytyväinen, että Lincoln ei voittanut parhaan elokuvan pystiä. Se on juuri sellainen idioottivarma oscarvoittajaleffa, joka ei tosiaan ole ensimmäisenä to watch -listalla.

Argo voitti varmasti, ainakin puolikkaan näkemäni perusteella, täysin ansaitusti parhaan elokuvan Oscarin. Se, että Affleck ei ollut ehdolla ohjauksesta, oli kummallista.

Tässä järjestyksessä ajattelin käydä nämä näkemättömät kandidaatit katsomassa:

1. Silver Linings Playbook
2. Django Unchained
3. Amour
4. Zero Dark Thirty
5. Life of Pi

Argon ajattelin vuokrata, koska toista kertaa sitä ei viitsi yrittää leffateatterissa katsoa, Les Miserablesia ja Lincolnia maltan odotella vielä hyvin, hyvin pitkään.

Täällä vielä virallinen listaus ehdokkaista ja voittajista.

Piiat pistävät pöydän koreaksi

Piikojen innoittamana äidyin kokkaamaan pestokanaa ja bataattia. Kuva ei tee oikeutta makuelämykselle.

Kiinnitin Piiat-elokuvaan huomiota katsoessani Oscareita. Ellen olisi katsonut gaalaa, koko elokuva olisi saattanut mennä minulta ohi. Piiat onkin tyypillinen Oscareita kahmiva leffa. Tai ei, se on parempi. Se ei ole liian kliseinen, imelä tai teennäinen, mitä Oscar-pätkät harmittavan usein ovat.

Se on tärkeästä aiheesta kertova, lämmöllä ja huumorilla höystetty, vahvoja henkilöhahmoja pursuava ajankuva, ja sellaisena erittäin hyvä. Toisaalta, se on suhteellisen sovinnainen ja riskitön - eli siinäkin suhteessa akatemian mieleen ja täydellistä pystiainesta.

Piiat sijoittuu 1960-luvun Missisipiin. Osavaltioon, jossa mustiin suhtauduttiin ehkä kaikista ennokkoluuloisimmin. Jokaisessa keskiluokkaisessa valkoisessa perheessä palveli musta piika. Piika kiillotti hopeat, valmisti ateriat, söi itse piilossa keittiön nurkassa - ja niin, oli äiti perheen lapsille.

Ne biologiset mammat puolestaan huutelivat piioille ohjeita päät punaisina, nostivat lapsen malliksi syliin pikaisesti kerran päivässä ja puhuivat piioista halveksuvasti, vaikka he olivat samassa huoneessa.

Elokuvan päähenkilö on reilu parikymppinen naimaton Skeeter (Emma Stone), joka palaa kotikaupunkiinsa yliopistosta eikä allekirjoita hienohelmaisten perheenäitiystäviensä ylimielistä ja ennakkoluuloista suhtautumista mustaan palvelusväkeen. Skeeter haluaa päinvastoin tuoda piikoihin kohdistuvan käytöksen päivänvaloon kirjoittamalla kirjan piikojen kokemuksista.

Apua hän saa pääosin ystävänsä piialta Aibileeniltä ja tämän räiskyvältä ystävättäreltä Minnyltä, jotka suostuvat avaamaan sanaisen arkkunsa emännistään. Sympaattisia ja leffan sieluna toimivia piikoja esittävät loistavat Viola Davis ja Octavia Spencer. Spencer sai roolistaan täysin ansaitusti sivuosa-Oscarin.

Skeeterin ystävistä on mainittava ahdasmielisyyden ruumiillistuma Hilly, joka rakennuttaa värillisille omat vessat, koska he kantavat niitä tautejaan eikä heitä voi päästää saastuttamaan valkoisten kermaperseiden posliinipyttyjä.

Hillyn kohtalosta voi sanoa hyvin yleisellä tasolla, että paha saa palkkansa. Tosin, aika paljon keskimääräistä karummalla, kekseliäämmällä ja suunnatonta riemua aiheuttavalla tavalla. Enempää ei pidä mennä paljastamaan, sillä tämä kosto on leffan todellinen herkkupala.

Hersyvä henkilöhahmo on myös monipuolisen Jessica Chastainin esittämä Celia. Celia on naiivin iloinen ja sydämellinen whitetrash-täti, joka palkkaa Minnyn salaa mieheltään auttamaan ruuanlaitossa. Minnyn kokkauksien jälkeen alkaa tehdä hillittömästi mieli uppopaistettua kanaa.

Elokuva kuvaa koskettavasti välinpitämättömien vanhempien hylkäämien lapsien kiintymystä piikoihinsa ja välitöntä rakkautta näiden lapsien ja piikojen välillä. Samalla se on kaunis kuvaus ystävyydestä Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn välillä sekä Minnyn ja Celian välillä.

Piiat on myös riipaiseva kertomus siitä, miten ihmiselämiä riepotellaan ennakkoluulojen ja ahdasmielisyyden sumentamina. Ensimmäinen ajatus on se, että onneksi näistä ajoista on jäljellä enää muisto vain. Miten tällainen kohtelu on voinut olla joskus mahdollista? Sitten ei tarvitse kuin ajatella uudestaan. Onko näistä ajoista sittenkään tultu vielä kovinkaan pitkälle?

Piiat putsaavat pöydän neljän ällän edestä LLLLL