Hengästyttävää joulun odotusta ja leppoisaa sulattelua

Taas on yksi joulu hurahtanut ohi ja vuosi lähestyy loppuaan. Mitäköhän sitä on tullut joulukuun aikana tehtyä, kun on bloggaaminen jäänyt näin vähälle? Ainakaan täällä ei ole joulusta pahemmin stressattu.

Joulua edeltävänä viikonloppuna monet panikoivat viime tippaan jääneistä jouluostoksista ja rynnivät kaupungilla tuskanhien täyttämissä toppatakeissaan - tai sitten jynssäsivät hammasharjalla kaappejaan puhtaiksi tai painivat lanttujen ja kinkkujen kanssa keittiössä.

Itse olin hoitanut jouluostokset näppärästi netistä ja kuitannut joulusiivouksen tehdyksi kevyellä imuroinnilla. Näin ollen hengästymistä eivät aiheuttaneet joulustressi, viime tippaan jääneet lahjaostokset tai ihmisvilinä kaupungilla. Pääsin lauantaina viettämään laatuaikaa siskon kanssa, kävimme syömässä ja elokuvissa. Hengästynyt olo tulikin yllättäen astuessa ulos Looper-näytöksestä.

Looper LLL

Olin odottanut paljon Looperilta, sillä sitä oli järjestäen hehkutettu arvosteluissa ja kavereiden suusta. Ja kun pääosissa on yksi uudehkoista lemppareistani Joseph Gordon-Levitt ja Bruce, jotka vielä esittävät samaa hemmoa, niin mikäs sen makeampi asetelma.

Tämä aikamatkustusjännäri rynni kuitenkin päälle liian vimmaisella voimalla, metelillä ja säikytysmomentilla. Alusta asti ilmapiiri tuntui todella raskaalta ja teatterin täysillä olevat soundit saivat aikaan sydänpysähdyksiä tasaiseen tahtiin.

En ole mikään heikkohermoinen katselija, kuten aiemmista postauksista on käynyt ilmi. Jäinkin miettimään, oliko syynä hengästymiseen ja ahdistumiseen joulun alla jo saavutettu rento ja stressivapaa sisäinen joulurauha, jota älkööt kukaan rikkoko. Nyt sen kuitenkin tekivät sinänsä hyvin näytelleet hehkeät herrasmiehet sekä koko ajan vaan kiinnostavampi Emily Blunt, joka oli tähän elkkaan kokenut jännnittävän muodonmuutoksen simpsakasta brittimirkusta leveällä jenkkiaksentilla ja haulikolla uhoavaan farmariin.

Gordon-Levittin taitavasti jäljittelemiä Bruce-maneereita oli hauska seurata, samoin kuin liiottelematta luotua kuvaa siitä, miltä kadut ja tekniikka näyttävät vuosikymmenien päästä. Juonikaan ei sortunut pahimpiin mahdollisiin ylilyönteihin, vaan pysyi suht aisoissa. Eikä tässä kikkailtu niin paljon kuin olisi voitu.

Looper oli kuitenkin huomattavasti synkempi elokuva kun olin etukäteen ajatellut. Sen katsomisen jälkeen onkin kinkkua sulateltu huomattavasti leppoisampien rainojen äärellä.

Viiden vuoden kihlaus LLLL

Täydellistä joulun pyhien pyjamapartyihin sopivaa aivot narikkaan -kamaa, jossa on kuitenkin mukana monia fiksuja huomioita parisuhteesta. Viiden vuoden kihlaus pisti silmään nettivuokraamosta sillä, että pääosassa esiintyi, yllätys yllätys Emily Blunt. Parin sulhoa esitti puolestaan aiemmin minulle tuntematon Jason Segel. Ja herkullisesti esittikin.

Elokuva erottui ehdottomasti edukseen romanttisten komedioiden siirappisesta massasta. Hääjärjestelypaineisiin yhdistyvät ambitiot työelämässä ja siitä johtuva muutto vieraalle paikkakunnalle. Tämä kaikki puolestaan ajaa suunnitelmien lykkäämiseen, toisen totaaliseen turhautumiseen, regressoitumiseen ja enpä kerro enempää niille, jotka haluavat tämän parissa viihtyä.

Friends with Kids LLL 1/2

Friends with Kidsiä voi myös suositella keskivertoa parempana ihmissuhdeseikkailuna. Kaksi parasta ystävystä päättää hankkia keskenään lapsen, koska ovat nähneet mitä lapsen saaminen aiheuttaa avioliitossa. Parempi hankkia lapsi vastuulliseksi tietämänsä ihmisen kanssa ilman että on riskiä siitä, että lapsi pilaa romantiikan liitossa. Sitten molemmat voivat löytää oikeat ihmisensä ilman painetta lisääntymisestä. No, kuvio ei tietenkään ole ihan näin yksioikoinen.

Mutta kuten hesarin arvostelussa todettiin, ennalta-arvattavuus ei tässä sinänsä häiritse. Itseäni piristi raikkaat naamat, suora ja hauska dialogi sekä erilainen asetelma.

Tämä oli nyt tällainen loppuvuoden loppurysäys, saa nähdä ehtiikö tämän vuoden puolella katsomaan vielä pari leffaa. Juoppohullun päiväkirjaa oli tarkoitus käydä katsomassa, mutta en tiedä olenko vielä henkisesti valmis uhraamaan tämän välipäivinä saavutetun rennonletkeän olotilan ja vaihtamaan villasukat ja pyjamanhousut kiristäviin farkkuihin ja suuntaamaan teatteriin ihmisten keskelle katsomaan mielipuolien sekoilua.

Mitäs me löhöilijät raitapyjamissa...

Täydellisen aamupäivän resepti

Täydellinen aamupäivä: (500) Days of Summer, The Smiths, Pixies, espresso, smoothie, auringonvalo, kehräävät kissat.

Varoitus: tämä on yltiöpositiivinen postaus. Blogin otsikolle uskollisesti tämä on feel good -katsaus elokuvista ja elon iloista.

Rauhallinen aamupäivä, suloisen joutilaisuuden täyttämä hetki, jolloin ei ole kiire yhtään mihinkään. Aurinko pilkistää arasti sisään ikkunoista, olo on viikon flunssan jälkeen vihdoinkin normaali.

Kaivan laatikosta elokuvan (500) Days of Summer, jonka olen nähnyt jo kerran. Mutta se oli niin loistava, että sen uudelleen katsominen sopii tähän hetkeen täydellisesti.

Keho täytyy virkistää mutteripannukahvilla ja smoothiella, jotta mieli on mahdollisimman vastaanottavainen tälle mieltä ylentävälle elokuvakokemukselle.

Puolet kuumaa maitoa ja puolet espressoa, mmm.

2 dl maitoa, 2 dl tuoremehua, 1 dl pakastevadelmia, 3 mandariinia, 3 kiwiä, pellavansiemeniä, sopivasti mysliä.

Sitten ei muuta kun press play. Leffa lähtee käyntiin mainiolla disclaimerilla tapahtumien fiktiivisyydestä ja sen jälkeen yksi kaikkien aikojen parhaita leffasoundtrackeja alkaa vyöryä päälle. Kertojaääni toteaa lakonisesti: "This is a boy meets a girl story. But you should now upfront that this is not a love story." Siinä kaikki, mitä minäkin aion juonesta paljastaa.

Tämä on eittämättä yksi lempielokuvistani. Joseph Gordon-Levitt ja Zooey Dechanel ovat riemastuttava kaksikko, jonka keskinäinen kemia, terävä sanailu ja hulvattomat tempaukset puistossa ja Ikeassa ovat harvinaista herkkua.

Leffan rakenne on kutkuttava ja erilaisuudessaan todella virkistävä. 500 päivää näytetään sekalaisessa järjestyksessä, koko totuus paljastuu pikkuhiljaa. Leffa on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia, jotka eivät tunnu yhtään päälleliimatuilta: kuviin ja juoneen yhdistellään sujuvasti piirrosta, hauskoja tehosteita, joukkotanssikohtaus ja tyypittelyä ruotsalaisista ja ranskalaisesta elokuvakerronnasta.

Ja se musiikki. Ei varmaankaan kolahda kaikille, mutta jos on The Smiths ja Pixies fani, kuten satun olemaan, niin tämä on todellista mannaa. Smithsien lempibiisini There is a light that never goes out siivittää tämänkin leffan tapahtumat lentoon. Yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita, sanon minä. Kuunnelkaa vaikka (ja kappas, niillä on mun rillit päässä): 


Ja tässä Here comes your man orginaalina, leffassa kuullaan tästä melkein yhtä hyvä viinanhuuruinen karaoketulkinta:


Jos joku ei tätä kepeän, raskaan, hulvattoman ja katkeran tunnelman kudosta ole vielä nähnyt, niin en halua spoilata kokemusta ruotimalla juonta tuota alkua pidemmälle. Usein toisella kerralla hyvistä leffoista saa aina lisää irti. Näin kävi tälläkin kertaa. Voin vain lämpimästi kehottaa katsomaan, ja katsomaan myös uudelleen.

Elokuvan loputtua myhäilin tyytyväisenä, hain levyhyllystä The Queen is Dead -cd:n ja iskin soittimeen.

Smithsien tunnelmoidessa taustalla aurinko hiipi yhä kirkkaammin sisään ikkunoista. Kurkotin katseen ikkunan viereisille tuoleille, joilta kuului tasainen hurina. Näytti siltä, että pari muutakin tyyppiä nautti täysin siemauksin tästä aamupäivästä.

Perfect stuff! Siis leffa ja kaikki muukin. LLLLL