Ei kiitos

Heli rakastaa miestään Mattia. Heli haluaa Mattia. Matti rakastaa Heliä. Mutta Mattia ei oikein huvita, Matti ei ole just nyt asennoitunut. 

Tässä lähtökohta Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -romaanin filmatisoinnille. Pitkäaikaisen avioparin toisistaan täysin poikkeavia seksuaalisia tarpeita käsitellään kepeän komedian keinoin, mutta myös vakavammalla ja tarkkanäköisellä otteella.

Heli on varannut parisuhdematkan, jonka aikana hän toivoo saavansa palautettua suhteeseen kauan kadoksissa olleen intohimon. Matti on kuitenkin matkalla oma pedantti itsensä: altaalle ei voi mennä odottelemaan huoneen valmistumista, koska "mä en pysty orientoitumaan, ennen kun oon päässyt huoneeseen" ja kuvaa Helistä ei voi ottaa kaunista taustaa vasten, koska "tää kompositio ei oo nyt ihan tasapainossa". Helin lukuisista yrityksistä huolimatta ei siitä seksistäkään oikein mitään tule, Mattia kiinnostavat enemmän maisemien kuvaaminen – ja ne surkuhupaisat maapähkinät.

Palattuaan takaisin kotiin Heli päätyy "järkisyrjähyppyyn", jonka pyhänä tarkoituksena on saada avioliitto Matin kanssa pelittämään. Tilaisuuden suunnitelman toteuttamiseen tarjoaa sopivasti Helin opettamalle saksan kurssille kurvannut komearaaminen 28-vuotias Jarno. Kuten arvata saattaa, homma lähtee tietenkin lapasesta ja Heli huomaakin olevansa rakastunut.

Ei kiitos toimi minusta paremmin elokuvana. Härkösen ytimekäs ja nokkela kerronta oli pidemmän päälle rasittavaa, mutta elokuvassa tarina etenee luontevasti Sinisalon ja Virtasen loistavien roolisuoritusten ansiosta.

On ilahduttavaa, että Anu Sinisalo on vihdoin saanut pääroolin - hän kantaa sen todella hyvin: uskottavasti, rennon rosoisesti ja hersyvästi. Ville Virtanen on aivan loistava. Virtanen tekee Matista todellisen, henkilöhahmoa ei vedetä liian överiksi, ja alkupuoliskon trailerista tuttujen letkautusten jälkeen Matista paljastuu enemmänkin kerroksia ja kierroksia. Virtasen koiranpentukatseella varustettu Matti on samaan aikaan hellyyttävä, raivostuttava, säälittävä, huvittava, haavoittuva ja hurmaavakin.

Parasta elokuvassa on juurikin Helin ja Matin roolihahmojen moniulotteisuus. Heli ei ole vain seksiä kinuava, keski-iän kriisissä painiskeleva turhautunut perheenäiti eikä Matti ole ainoastaan kaavoihinsa kangistunut, virtahevoista ja muista eläinvideoista kiinnostunut, kylvyistä ja imuroinnista nauttiva nössö.  Heli haluaa läheisyyttä ja Matti haluaa säilyttää määräysvallan omaan alueeseensa. Sen sijaan Jarno on juurikin vain sitä, mitä päälle päin näkyy: nätti naama ja kiva peppu.

Ei kiitos on keskivertoa parempi kotimainen, draaman ja komedian välillä suhteellisen onnistuneesti tasapainoileva leffa. Se onnistuu siinä, mihin se pyrkiikin ja kuvaa uskottavasti hyväksytyksi tulemisen tarpeen, läheisyyden kaipuun ja torjutuksi tulemisen pelon tunteita. Mieleen kuitenkin tuli, että tämä on oikeasti kiinnostava aihe ja stereotyyppisestä asetelmasta toisin päin käännetty näkökulma olisi antanut eväitä syvällisempäänkin toteutukseen, mutta silloin taas olisi menetetty alkuperäisiä komediallisia aineksia.

Joka tapauksessa oli virkistävää katsella suomalaista leffaa, jonka pääosissa eivät ole elämässään päämäärättömästi haahuilevat ja hedonistista elämää janoavat 20–30 vuotiaat nuoret aikuiset, vaan oikeasti toisistaan välittävä aikuinen aviopari. Ihan mittava määrä draamaa on saatu mahtumaan tähänkin arkiseen asetelmaan.

Helille ja Matille ropisee kolme ja puoli ällää. LLL 1/2