Komeasti kesätauolle Lumikin matkassa

Lumikki jäi kiinni oksiin metsässä, nämä on napattu kuviin ihan täältä kaupungista.

Viime sunnuntaisen kaatosateen innoittamana ja pakkausrumbasta lievästi ahdistuneena päätin paeta velvollisuuksia synkkään metsään. Ja halusin myös treffata siskoa, joka oli kohkannut Lumikista ja metsästäjästä jo talvella.

Joten tapasimme, tosin ehdimme vaihtaa kuulumiset pikapikaa ja sen jälkeen istuimme kaksi ja puoli tuntia turpa kiinni pimeässä teatterissa, hedelmällistä kanssakäymistä... no molemmilla oli mukavaa.

Jos koukutuin Twilight-saagaankin puolivahingossa, tämän oli oltava trailerista päätellen jo todellista mannaa. Ja niinhän se olikin, ainakin visuaalisesti.

Tämä leffa jatkaa täydellisesti tätä arjen pako -sarjaa, josta viimeksi kirjoittelin. Jos oli Prometheus komeaa ja uljasta katsottavaa, niin oli tämäkin.

Myönnettäköön, että tarina ja syvyys taas laahasivat komeiden kuvien perässä, mutta se nyt kait näissä pläjäyksissä kuuluu asiaankin. Harvassa ovat ne tarinat, jossa todella diippi tarinankerronta nivoutuu näin näyttävään pakettiin.

Twiligh-bööna (ja siksi iäksi noiduttu) Kristen Stewart tuijotteli vuoroin pelokkaana ja vuoroin pelottomana bambin silmillään, mutta tästä maneerisuudesta ja vampyyrihabituksen taakasta huolimatta suoriutui Lumikin roolista ihan mukiinmenevällä tavalla.

Tosin Kristenille kävi samoin kuin Naomi Rapacelle Prometheuksessa: tuli kylmän viileä Charlize Theron ja pyyhki näillä mimmeillä lattiaa.

Tässä tämä pyyhkiminen tosin äityi vielä paikoin aikamoiseksi liiskaamiseksi, sen verran voimaa ja mustanpuhuvaa poweria tämän ikääntymistä kaikin keinoin kaihtavan ilkeän äitipuolen otteissa oli.

Kuvat, missä ilkeä äitipuoli imee itseensä henkeä nuorista naisista, uittaa itseään nuorentavissa maidoissa, muuntautuu takaisin muotoonsa varpusparvesta jne jne ovat kertakaikkisen kovaa silmäkarkkia.

Ja sitten se metsästäjä. Aussimies Chris Hemsworth muistuttaa pitkässä piiskassaan nuorta Brad Pittiä ja on kyllä aika herkku kaikessa jurossa huvittavuudessaan. Ja shown varastavat lopullisesti ne kääpiöt, tai kääpiöiksi typistetyt brittikonkarit, jotka mekastavat kuvissa vähän liian vähän.

Oli miten oli syvyyden kanssa, tämä leffa toi uusia ulottuvuuksia tarinaan Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, ainakin itselleni, joka en ole Grimmin satua lukenut. Ehkä kesällä.... Keijujen maailma kontra synkeä metsä olivat tehty niin taiten, että harvoin näkee. Mieleen tulivat sormustarut (tosin potenssiin muutama taso). Se on sitten eri asia, olivatko nämä juonen kannalta tarpeellista tavaraa vai itsetarkoituksellista kuorrutusta, mutta en nyt jaksa olla niin kriittinen.

Ehkä taas kun syksy koittaa ja takana on rentouttava kesäloma ja aivot ovat levänneet, mieli on taas vastaanottavainen raskaammalle ja haastavammalle leffa-arsenaalille. Mutta nyt nämä vauhtia, vaarallisia tilanteita ja komeita kuvia vyöryvät blocbusterit ovat olleet mitä parhainta viihdettä.

Tähän on hyvä päättää tämä kevätkausi. Tämä bloggaaja palaa tälle astialle sitten joskus elokuun lämpiminä iltoina ja tunnelmoi silloin luultavasti joidenkin raastavien romanttisten rakkaustarinoiden äärellä. Tavoitteena olisi myös perinteitä kunnioittaen suunnata Espoo Cineen.

Mutta, Ylen aamutv:n elokuvakriitikko Esko Rautakorpea lainatakseni: Sillä välin koittakaapa ehtiä käymään elokuvissa.  

Arkihuolesi kaikki heitä

Harmaata arkea voi paeta peiton alle, elokuvien maailmaan - tai tunturiin.

Hesarin lauantaiesseessä Sirpa Pääkkönen kirjoitti siitä, miten elokuvat vievät meidän psyyken syviin kerroksiin. Erityisesti kirjoituksen loppu kolahti:

"Elo­ku­vat tar­joa­vat vaih­to­eh­toi­sen elä­män, jo­ka kor­vaa yk­si­toik­koi­sen ar­jen. Von Bag­hin mu­kaan kat­so­jas­ta tu­lee to­del­li­suu­den ja haa­veen kak­sois­kan­sa­lai­nen. Fan­ta­sian hoh­don kaut­ta elo­ku­va nä­kee elä­män sel­lai­se­na kuin se voi­si ol­la.

Ta­val­li­suus ka­toaa, kun elo­ku­van tar­joa­ma rin­nak­kais­elä­mä li­sää pers­pek­tii­ve­jä ja ky­seen­alais­taa mah­dol­li­sen ja mah­dot­to­man ra­jan."

Elämäni ei ole yksitoikkoista tai tylsää, mutta aika tavallista se on. Sen takia koenkin elokuvat niin kiehtovina, koska niiden matkassa voi vaeltaa paikkoihin, mitä ei koskaan muuten näkisi, kokea tunteita ja tapahtumia, joita ei omassa elämässä kävisi läpi ja nähdä asioita, jotka eivät todellakaan ole todellisuutta.

Tavallisuudesta pakeneminen leffojen tarjoamien rinnakkaiselämien kautta on todella tervetullutta terapiaa silloin kun arki painaa niskaan, väsyttää eikä jaksa tehdä omassa elämässään mitään jännittävää. Tätä olen viimeisen kuukauden aikana tehnyt; katsonut elokuvia, jotka vievät mahdollisimman tehokkaasti irti arjesta.

Utopistiset, jännittävät ja mukaansatempaavat leffat toimivat tehokkaina nojatuoliraketteina uusiin ulottuvuuksiin. Yleensä suosimani rosoiset, realistiset ja ankeat kuvaukset ikään kuin elävästä elämästä eivät ole viime aikoina houkutelleet.

Tässä pienellä kirjoitustauolla olleen bloggaajan viime aikoina katsottuja rainoja, jotka saivat tehokkaasti unohtamaan arjen kiireet pariksi tunniksi. Nämä kaikki todellisuudesta kaukana olevat seikkailut kannattaa ehdottomasti katsoa teatterissa.

Iron Sky LLL 1/2
Suomalaiset eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet näin huikean näköistä elokuvaa. Kitchin ja tyylikkyyden rajoilla taiteilevan natsispektaakkelin dialogi muistuttaa parhaimmillaan Tarantinon leffoja. Se mitä missataan käsikirjoituksen syvyydessä korvataan upealla visuaalisuudella ja hienon harmaasävyisellä tunnelmalla.

Nälkäpeli  LLLL
Täysiveristä dystopiaa herkullisessa paketissa. Winter's Bonessa vakuuttanut Jennifer Lawrence on kiintoisaa seurattavaa tässäkin elokuvassa, jossa ei juonessa säästellä repertuaaria. Nuoret lähetetään tulevaisuuden tositv:n irvikuvana näyttäytyvään Nälkäpeliin tappamaan toisiaan. No, tämä hyvin typistettynä ja yksinkertaistettuna - enemmän taustoista voi lukea täältä.

Metsässä käsivaralla kuvatut intensiiviset jaksot ja kermakakkumaiset, pastellintäyttämät kaupunkijaksot täydentävät hienosti toisiaan. Varsinainen herkkupala on arkisista rooleista tunnetun Stanley Tuccin virnistely tositv-isäntänä kiiltävine hampaineen ja sähkönsinisine tukkineen. 

Prometheus  LLLL
Ridley Scottin odotettu uutuus ei petä odotuksia. Häikäisevän hienosti toteutettu visuaalisuus korvaa tässäkin Iron Skyn tapaan käsikirjoituksen syvyyden puutetta - mutta tekee sen niin komeasti, että teatterista lähtee kuitenkin varsin tyytyväisenä näkemäänsä - ja totaalisen rentoutuneessa mielentilassa.

3d-lasit eivät kyllä tuo tähän visuaalisuuteen mitään lisäarvoa, luultavimmin päinvastoin. Ainakin useista arvosteluista luin, että ne vievät elokuvasta vain valoa ja että jälki on vaikuttavampi normisti 2-deenä katsottuna. No, siinäpä oiva syy katsoa tämä spektaakkeli uudemman kerran. Ja vinkattakoon, että minulle uusi tuttavuus Michael Fassbander teki vaikutuksen, täytyypä tutkailla tämän kaverin tuotantoa vähän tarkemmin.

Vajaan kahden viikon päästä tämä tyttö lähtee haistelemaan todellista arjen pakoa - oikeesti. Ja se matka ei kestäkään paria tuntia, vaan pari viikkoa. Luulisi käsivarren korkeudessa, keskellä Lapin kesää tuulisessa tunturissa kaiken arkisen rutiinin kaikkoavan mielestä yhtä nopeasti kuin etelän miehen veri pohjoisen hyttysten ravinnoksi. 

Kun rinkka nostetaan selkään erämaan keskellä ja moottorikäyttöiset menopelit jätetään kauas taa, voi varmuudella sanoa, vaikka tätä seikkailua ei ole vielä käsikirjoitettu:

Luvassa on draamaa, komediaa ja jännitystä - arjesta kaukana olevasta, ihan omasta elämästä ammennettuna.

Tärkeimmät hankinnat omaa seikkailua varten on jo tehty: rinkka, makuupussi, kuoripuku ja matkapäiväkirjat hankittu. Näiden vihkojen sivuille kirjoitetaan sitten reissublogia - ihan lyijykynällä. Niitä voi sitten naputella muidenkin luettaviksi pimenevissä syksyn illoissa. Se on sitten uuden blogin paikka.