Turistina Helsingissä, Barcelonassa ja Oviedossa

Mikäköhän siinä on, että kotikaupunkiaan pitää jotenkin itsestään selvänä. Sitä vain painelee kaduilla laput silmillä, käy usein samoissa paikoissa kahvilla ja syömässä, ei jaksa koluta museoita, käydä gallerioissa, istahtaa penkille katsomaan ohi käveleviä ihmisiä. Eilinen oli pieni poikkeus tästä, tunsin oloni turistiksi aurinkoisessa Helsingissä.

Kävin ensin lounastamassa ystävieni kanssa Hakaniemessä. Tämän jälkeen päätin jäädä nauttimaan kauniista talvipäivästä ja suuntasin katsastamaan remontin jälkeen uudelleen avatun Hietalahden kauppahallin.





Jätettyäni kauppahallin ihmisvilinän, höyryävät currypadat ja tuoreen kalan tuoksun taakseni pyörin kaupungilla katsellen Helsinkiä uteliain silmin, kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Maleksin kaduilla, jäin ihailemaan näyteikkunoihin ripustettuja kalliita muotiluomuksia, kuvasin lumen täyttämää Ruttopuistoa.



Lopuksi vietin vielä pari tuntia ostoskeskuksen kaupoissa hypistellen vaatteita, koruja, krääsää ja ihaillen houkuttelevan näköisiä leivonnaisia vitriineissä. Omaksi yllätyksekseni ostamatta mitään.

Kun väsynyt päiväretkeläinen sitten saapui iltasella kotiin ei turistin viittaa tarvinnut vieläkään heivata pois päältä. Ei muuta kun lasi hyvää punaviiniä käteen, mukava asento ja matkalle kohti Barcelonaa ja Oviedoa Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonan matkassa.

Ennen elokuvaa Yle Teemalta tuli toinen osa Woody Allen -dokumentista. Dokkari kertoi kiinnostavasti Allenin suhtautumisesta elokuvantekoon. Allen ei ole koskaan suhtautunut tekemisiinsä turhan vakavasti eikä ole pelännyt epäonnistumista. Hän on tehtaillut leffoja liukuhihnalta kerran vuodessa. Ja kuten ohjaaja itsekin totesi, aina välillä jokin onnistuu.

Myöhemmän tuotannon ehdottomia valopilkkuja ovat itselleni olleet loistava Match Point sekä Midnight in Paris. Ja eilisen jälkeen suosikkeihini kuuluu nyt myös toisella katsomiskerralla kolahtanut Vicky Cristina Barcelona.

Dokumentissa näytettiin katkelmia leffasta ja mietin, että miksiköhän tämä ei oikein napannut silloin vuosia sitten. Kun dokkari päättyi niin leffa tuli kuin tilauksesta heti perään ja pääsin nauttimaan Javier Bardemin, Scarlett Johansonin ja Penelope Cruzin seurasta.

En tiedä, oliko punaviinillä osuutta asiaan, mutta toisella katsomiskerralla VCB imaisi täysin mukaansa. Leffaa katsoessa tuli verestettyä myös omia matkamuistoja parin kesän takaa. Bardemin vastustamattomasti esittämä Juan Antonio houkuttelee amerikkalaiset neitokaiset suorasukaisesti lähtemään mukaansa Oviedoon. Samaisesta kaupungista aloitimme kaverini kanssa Pohjois-Espanjan kiertämisen toissa kesänä.

Näkymä bussista matkalla Oviedoon.

Vicky Cristina Barcelona on viehättävä kombinaatio allenmaista neuroottisuutta (jota ei mielestäni tässä kuitenkaan ylikorostettu), espanjalaista elämänmenoa ja ihmissuhteiden solmujen kuvaamista.

Dialogi on allenille tuttuun tyyliin hersyvää ja tässä lisämaustetta sekaan heittävät Bardem ja Cruz sanaillessaan kiihkeästi espanjaksi. Allen totesi dokumentissa ettei ymmärtänyt sanaakaan mitä nämä otoissa puhuivat, mutta luotti näyttelijöiden hoitavan homman. Osoitus siitä, että Allen ei todellakaan ole mikään kontrollifriikki vaan antaa näyttelijöille paljon vapauksia. Luontevuus välittyykin läpi tässä hyvin. Ja näyttelijöiden kemiat osuivat hyvin yksiin, siitä todisteena Bardemin ja Cruzin kuvauksista alkanut suhde.

Hyvää ruodintaa leffasta ja tarkemmin henkilöhahmoista ja juonesta Elokuvahömppää-blogissa.

Suosittelen lämpimästi nauttimaan täyteläisen punaviinin kera. LLLL