Karismaattisen kaksikon tie pohjoiseen

Meidän määränpää tiellä pohjoiseen.

Perjantaina palasimme juhannukselta alkaneen loman aikaisiin tunnelmiin ja lähdimme tielle pohjoiseen. Loirin ja Edelmanin esittämät isä ja poika matkasivat Keminmaalle, missä levähdimme mekin yhden yön ennen kuin jatkoimme seuraavana päivänä kohti kaunista käsivartta. 

Juhannusaatto, loman ensimmäinen ilta Keminmaalla

Tie pohjoiseen on sympaattinen ja paikoin hersyvän hauska, perinteinen road movie. Ennen kaikkea se on kuitenkin Loirin ja Edelmanin näytöstä. Ilman tämän kaksikon karismaa ja keskinäistä kemiaa elokuva olisi vain varjo nyt nähdystä. 

Lajityypilleen uskollisesti lähdetään tien päälle, tutustutaan matkakumppaniin, useisiin karikatyyrisiin tyyppeihin matkan varrella - ja itseensä. 

Veskun odotettu paluu valkokankaalle ei tuota pettymystä, ainakaan minulle, vannoutuneelle fanille. Loirin näyttelemässä hulttiopapassa on paljon taiteilijaa itseään. Ja rooli onkin hoviräätälöity herralle joitakin kriitikkoja häiritsevällä, liian ilmeisellä tavalla.

Itse katselin kaksikon matkantekoa ja hitaasti kehittyvää kiintymystä lämmöllä. Alun halveksuvan asenteen jälkeen Edelmanin esittämä takakireä konsettipianisti alkaa pikkuhijaa sulaa isäpappansa jutuille. Jonkhaan heitetty kännykkä (=elämä) ja tutustumiset toistaiseksi tuntemattomiin sukulaisiin tuovat tälle tosikolle paljon uusia ulottuvuuksia elämään.

Nekin varmaan ylitti tämän sillan

Isukki on aika epeli. Pappa ilmestyy poikansa ovelle ja houkuttelee tämän heittämään hänet pöllityllä kaaralla susirajalle. Kun käy ilmi, että raja ei ollutkaan kehä kolmonen, isukki onnistuu vielä kääntämään jo taksin tilanneen pojan pään käyttämällä korttina siskoa, jonka olemassaolosta poika ei ollut koskaan kuullutkaan.  

Ensin käydään siskon luona. Tämän jälkeen tavataan liuta muitakin sukulaisia ja sekalaisia eläjiä. Jätetään loput käänteet kuitenkin kertomatta, jotta jotain yllätyksiä jää tienkin päälle. 

Sivuosista on pakko hehkuttaa Peter Franzenin esittämää siskon sosiaalista miestä. Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt siihen, että Franzenin naama on näkynyt jo noin joka toisessa kotimaisessa elokuvassa, mutta pakko myöntää, että on se vaan taitava näyttelijä. Nytkin urpon pätijän ja salaa miehistä tykkäävän hevisauruksen roolissa Franzen onnistuu vaivaannuttamaan varsin tehokkaasti paitsi kylässä olevan isän ja pojan, myös katsomossa istuvat popcorninpurijat.

Elokuva etenee roadmoviemaiseen tyyliin leppoisasti hiukset avoauton kyydissä hulmuten. Tie pohjoiseen ei ole mitenkään erityisen syvällinen tai monikerroksinen tarina. Siinä ajellaan, jutellaan, riidellään, nauretaan, naidaan, dokataan ja lauletaan. Jälkimmäinen olikin tällä kertaa aikamoista mannaa. Loirin ja Edelmanin muutamat yhteiset jammaussessiot ovat todella sävähdyttävää kuultavaa ja katseltavaa.

Loppu ei ollut ehkä paras mahdollinen. Mutta ei kuitenkaan pilannut mieltä lämmittävää kokonaisuutta. Loiri ja Edelman näyttelivät niin hyvin yhteen, että heidän keskinäistä sanailuaan katsoessa tuli tunne, että he voisivat oikeastikin olla isä ja poika. Toivottavasti karismaattinen kaksikko nähdään vielä tämän projektin pr-keikkojen jälkeenkin yhdessä lavalla, jos ei enää valkokankaalla. 

Ja toivottavasti elämänsä kuntoon kohonnut maestro itse nähdään vielä useissa rainoissa tämän jälkeenkin. 

Tie pohjoiseen vei mukanaan neljän ällän edestä. LLLL