Oscarit aamupalaksi ja lähipäivien menu

Kukonlaulun aikaan Oscar-katsomossa oli vielä hyvin tilaa.

Taas on kultaisten ukkojen yö ohi. Tänä vuonna aikataulut eivät sallineet koko spektaakkelin tapittamista, vaan tyydyin hotkimaan tärkeimmät pystijaot aamupalaksi.

Laahustin silmät ristissä ruudun ääreen varttia vaille kuusi. Aamulla harmitti, että viime vuonna alkanut "perinne" valvoa ei toteutunut, mutta nyt kun olen lukenut kanssabloggaajieni ansiokkaita referaatteja yön kulusta, ehkä pystyn elämään asian kanssa.

Parhaat palat punaiselta matolta katsoin äsken neljän minuutin koosteena, viime vuonna menetin totaalisesti hermoni Heikelän juttuihin, joita nyt tarvitsi kuunnella vain pari settiä. Musikaalit eivät ole minun juttu, joten tämän vuoden teemakaan ei olisi oikein puhutellut.

Mitä olisin halunnut nähdä: Seth MacFarlanen juonnot pitkin iltaa, Mark Wahlbergin ilmoittaman tasapelin ja sivuosa-oscareiden puheet. No näitä varmaan luvassa Nelosen koosteessa, joka kaiketi tulee huomenna.

Tässä ahkerien blogisiskojen Outin, Sinin ja Marjan tiivistelmiä yön kulusta. 

Ja seuraavassa sekalaisia huomioitani yhden tunnin aamupalalta:

Mitään räväkkää statementiä tai puhetta ei tuona aikana nähty. Jännittävin tapahtuma taisi olla Jennifer Lawrencen kaatuminen kävellessä lavalle, onneksi sympaattinen ja ihastuttavaan asuun pukeutunut näyttelijätär pääsi siitä nopeasti ja ylväästi pystyyn, eikä antanut tapahtuneen haitata.

Positiivista oli se, että tänä vuonna pääosanäyttelijöiden pystit jaettiin samalla kaavalla kuin muutkin patsaat, eivätkä kollegat kehuneet ehdokkaita vaivaannuttavasti kilpaa rivimuodostelmassa.

Vaikka en olekaan Silver Linings Playbookia vielä nähnytkään, olen todella iloinen, että Jennifer Lawrence pokkasi pystin. Olen varma, että leffa on loistava ja itse asiassa ajattelin testata tämän hypoteesin heti huomenna. 

Miespääosa-Oscarin meno Daniel Day-Lewisille ei yllättänyt, eikä minua sykähdyttänytkään. Hieno näyttelijä, se on sanomattakin selvää, mutta jo kahden voitetun palkinnon jälkeen olisi voinut olla jonkun toisen vuoro, vaikkapa Bradley Cooperin.

Tänä vuonna en tehnyt etukäteen Oscar-arvauksia, koska olen nähnyt yhdeksästä ehdokkaasta vain  puolitoista. Kyllä vaan, Beast of the Southern Wildin ja puolikkaan Argon (pitkä ja hassu tarina, ei tässä siitä sen enempää).

Harmi, ettei Beasts of the Southern Wild saanut yhtään Oscaria. Piristävää, että Tarantino sai. Mukavaa oli myös, että palkinnot jakautuivat tasaisesti usealle elokuvalle.

On aika typerää sanoa näin näkemättä näitä elokuvia, mutta olen todella tyytyväinen, että Lincoln ei voittanut parhaan elokuvan pystiä. Se on juuri sellainen idioottivarma oscarvoittajaleffa, joka ei tosiaan ole ensimmäisenä to watch -listalla.

Argo voitti varmasti, ainakin puolikkaan näkemäni perusteella, täysin ansaitusti parhaan elokuvan Oscarin. Se, että Affleck ei ollut ehdolla ohjauksesta, oli kummallista.

Tässä järjestyksessä ajattelin käydä nämä näkemättömät kandidaatit katsomassa:

1. Silver Linings Playbook
2. Django Unchained
3. Amour
4. Zero Dark Thirty
5. Life of Pi

Argon ajattelin vuokrata, koska toista kertaa sitä ei viitsi yrittää leffateatterissa katsoa, Les Miserablesia ja Lincolnia maltan odotella vielä hyvin, hyvin pitkään.

Täällä vielä virallinen listaus ehdokkaista ja voittajista.

Tajunnanräjäyttävää actionia ja feel good -meininkiä

Puolitoistatuntinen pyörähtää käyntiin oikeaa rytmiä ja vauhtia hakien. Tapahtumien edetessä lisätään vähitellen ja salakavalasti kierroksia. Loppua kohti meno yltyy päätähuimaavaksi tykitykseksi.

Ohjaaja pitää intensiteetin vaivattomasti yllä alusta loppuun ja tekijöiden hyvä fiilis on helppo aistia. 

Kävellessäni ulos tästä näytöksestä olo on epätodellinen. En ollutkaan tällä kertaa salin katsomossa, vaan tapahtumien keskipisteessä.

Tänään suuntaan thainyrkkeilytreeneihin yhdeksännen kerran. Se, että olen päätynyt harrastamaan tätä lajia, on ollut varmasti yllätys ystävilleni ja tutuilleni, mutta ennen kaikkea itselleni.

Sen verran iloa treenit ovat elooni tuoneet, että pakkohan aiheesta oli tässä tunnin alkua odotellessa postata, eikä mene edes off topic -osastolle.

Thaikkuilu on vienyt tämän arkajalan ja kontrollifriikin täysin mukanaan. Mukavuusalueelta poistuminen on ollut mahtava kokemus luonnollisesti fyysisesti, mutta etenkin henkisesti.

Ylivilkas asioiden läpikäyminen ja turha huolehtiminen saavat tässä action-pläjäyksessä kyytiä. Rääkki tuo kehoon levollisen olon, asiat saavat erilaiset mittasuhteet, arki mielekkään rytmin.

On innostavaa huomata, että kyllä se tämäkin koira oppii vielä uusia temppuja. Joka kerta jokin pala loksahtaa paremmin paikoilleen ja välillä tulee jopa niitä muuten kovin harvinaisia heureka-hetkiä.

Illalla laahustan oman elämäni toimintaseikkailusta kotiin kaikkeni antaneena, adrenaliinin ja endorfiinien kyllästämänä ja käsittämättömän hikisenä. Sanoisin, että täysipainoista hyvän olon viihdettä viiden ällän edestä.

Alkeiskurssilainen ei vielä tamineita juurikaan tarvitse; hikipyyhkeellä pärjää pitkälle. Nilkkalämmittimet ja vanha kunnon tiikeribalsami kuuluvat viime viikon jälkeen myös repertuaariin.

Hitchcock raottaa kevyesti verhoa

Tämä leffa löytyy seinältä julisteena, mutta ei vielä katsottujen
elokuvien listoilta. Wikipedian mukaan Marnie sai kuivakan
vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta.

Hitchcock on elokuva jännityksen mestarin elämästä Psykon tekovaiheilla sekä kurkistus Psykon kulisseihin. Se perustuu vain osin tositapahtumiin, se ei mene kovinkaan syvälle ohjaajan persoonaan, eikä ole erityisen oivaltava tai omaperäinen - mutta sangen viihdyttävä se kaikessa kepeydessään on.

Parasta antia on Hopkinsin humoristisia piirteitä saava Hitchcock-tulkinta sekä kohtaukset, joissa tehdään Psykoa studiolla. Hopkins näyttelee Hitchiä korostetun karikatyyrisesti, pakkelit ovat komeat ja artikulaatio överi huulet töröllään.

Joka tapauksessa oli virkistävää ja kiintoisaa nähdä Hopkins myös vähän kevyemmän tulkinnän äärellä, koomikon lahjoja enemmän Hannibalina mieleen piirtyneenä Hopkinsilla selvästi on.

Hitchcock-elokuva ei tavoita, eikä ehkä pyrikään tavoittamaan, ohjaajan syvintä olemusta. Itselleni ohjaajalegenda on aina ollut täysi arvoitus. Mahakas kaljupää, joka tekee cameot. Mitään muuta en ole hänestä oikeastaan tiennytkään. Paitsi tietenkin sen, että herra on tehnyt mahtavia elokuvia, joista olen aika monta nähnytkin.

Mitä sitten tiedän nyt? Hän oli naimisissa älykkään ja elokuvien teosta varsin paljon ymmärtävän Alman kanssa (jota näyttelee taas kerran hienosti Helen Mirren). Hän piti blondeista, joi ja mässäsi vähän holtittomasti, oli egoistinen ja mustasukkainen, lapsellinen ja lujatahtoinen. Haluaisin tietää paljon enemmänkin, mutta tämä leffa ei ollut tarkoitettukaan tyydyttämään tätä tiedonjanoa.

Tiedä sitten, miten paikkansapitäviä Psykon syntyhistorian vaiheet tässä ovat, mutta ainakin suurin piirtein ne kaiketi jäljittelevät tositapahtumia. Kiintoisana poimintana esimerkiksi se, että Psykon kuuluisa suihkukohtaus oli ensin tarkoitus toteuttaa ilman veitseniskuja tehostavaa, nerokkaan toimivaa musiikkia. Ja että Hitchillä oli itselläänkin sormensä pelissä siinä, että suihkukohtauksesta saatiin niin vakuuttava (ainakin tämän version mukaan).

Kokonaisuutena leffa oli herkullisen hyvillä näyttelijäsuorituksilla varustettu viihdyttävä paketti. Ajankuvaa ja elokuvantekoa kulisseissa oli kiintoisaa seurata.Samoin kuin todellisia tai fiktiivisiä käänteitä, joiden kautta Psyko valmistui. Itseä nämä puolet elokuvasta kiinnostivat huomattavasti enemmän kuin kolmiodraama, joka oli ympätty matkaan mukaan. Loppuun oli säästetty myös loistava kohtaus Psykon ensi-illasta sekä liikuttava dialoginpätkä ensi-illan jälkeen toimittajien edessä.

Ajattelin tämän innoittamana ottaa Hitchcockit taas lähempään tarkasteluun. Esimerkiksi Vertigon, Takaikkunan ja Linnut olen nähnyt aika nuorena, nyt niitä osaisi katsoa vähän toisenlaisella silmällä ja niistä saisi varmasti enemmän irti. Myös Psyko on nähtävä uudelleen ja fiilisteltävä pimeässä valaistuksessa ja nupit kaakossa.

Loistava tilaisuus herran hengentuotteiden ahmintaan tarjoutuisi parhaillaan elokuva-arkistossa, jossa viedään viimeisiä alkuvuoden Hitchcock-näytöksiä. Harmi vaan, että parhaat palat ovat jo menneet.

Mestarillisen mysteerimiehen elämään ja tuotantoon voi tutustua perusteellisesti Wikipediassa.

Jännityksen kapelimestarin seuraaminen kiinnosti kolmen ja puolen ällän edestä. LLL 1/2

Jussit nopeasti juostuna - mutta missä oli Hirviniemi?

Menikö eilinen paikka paikoin myötähäpeää aiheuttava ja Putous-tähtiä parijonossa vilisevä Jussi-patsaiden pokkaus sivu suun? Ei sen ni väliä, tässä ylipitkät puheet ja hymistely pikakelauksella:

Koko katselu-urakka meinasi tyssätä ensi minuuteille kun ruudun valtasi laulava ja tanssiva Mikko Leppilampi. Noh, mykistämällä äänet siitä sisääntulosta selvittiin.

Ja sitten asiaan:

Naissivuosa: Liisi Tandefelt, Puhdistus  - ihan ansaitusti.

Lavastus: Ulrika Von Vegesack, Iron Sky - oikea osoite myös.

Käsikirjoitus: Maarit Lalli & Henrik Mäki-Tannila, Kohta 18 - ei osaa sanoa, en ole tuota vielä nähnyt. Täytynee korjata tilanne.

Miessivuosa: Santtu Karvonen, Juoppohullun päiväkirja - en ole nähnyt tätäkään.
Karvonen lennokkaalla juttutuulella: "Mä en oo varma, siinä kohtaa kun mun nimi sanottiin, pääskö mulla pikku paukku....se oli hämärä hetki."

Pukusuunnittelu: Tiina Wilen, Miss Farkkusuomi - mikä ettei, ihan uskottavaa ajankuvaa ja kiva, että farkku sai jonkun pystin.

Äänisuunnittelu: Kirka Sainio, Puhdistus - näin kauan jouduttiin Puhdistus-pöydässä kärvistelemään, ennen kuin tili aukesi.

Maskeeraussuunnittelu (jaettiin 1. kerran): Riiikka Virtanen, Puhdistus
 

Leikkaus: Riitta Pojkselkä, Kovasikajuttu - yes, hyvä!

Pojkselkä: "Mieltä lämmittää, että palkinto parhaasta leikkauksesta myönnetään dokumenttielokuvasta. Dokumentti elää upeaa vaihetta." - tuosta on helppo olla samaa mieltä. Bändi lavalle, yleisö nousee seisomaan, rock! 

Musiikki: Karsten Fundal, Säilöttyjä Unelmia

Yleisön suosikkielokuva: Nightmare - painajainen merellä - jep, jep ja jep.

Paavo Arhinmäki tekee pakollisen ministerinäyttäytymisen:
"Elokuvia on katsottu viime vuonna enemmän kuin koskaan elinaikanani. Nimenomaan teatterissa, missä elokuvat on parhaimmillaan." - No, hyvä juttuhan se kieltämättä on.

Dokumentti: Kovasikajuttu - JEEEEEEEE!  Pertti Kurikan nimipäivä huudattaa yleisöä: "Onko hyvä meininki?" - No, nyt on ainakin!

Betoni-Jussi: Anneli Sauli - Anneli pyytää laskemaan mikkiä, tekniikasta vastaava kiljuu taustalta: "ei saa alemmas, ei saa alemmas". Noh, patenttiratkaisuna mikin pitelijä kallistaa sopivasti ja testaa käsivoimiaan Saulin innostuessa juttelemaan n. 10 minuuttia siitä, miten hänet aikanaan löydettiin näyttelemään.

Kuvaus: Rauno Ronkainen, Puhdistus - kiva, että jakoi kiitoksia myös harvemmin mainituille tärkeille tyypeille: värimäärittelijälle, kuvausassistentille ja valaisijalle.

Naispääosa: Laura Birn, Puhdistus

Ehdolla siis Birn, Tola, Tola. Eikö kaikista viime vuoden elokuvista löytynyt kolmea eri naamaa ehdolle?!?

Suomi on kyllä pieni maa. Muutaman vuoden välein Suomen elokuvataivaalta puhkeaa pari yksilöä kukkaan, jotka sitten kulutetaan puhki parissa vuodessa. Nyt valokeilan kulutuksessa ovat juuri Birn ja Tola - ja Kosonen, vaikkei tässä mukana ollutkaan. 5+ vuotta sitten roolit oli varattu vuorotellen Elina Knihtilälle ja Minna Haapkylälle, jotka jäivät tänä vuonna palkintojenjakajiksi.

Miesten puolella taas Leppilampi kelpaa enää gaalojen juontajaksi ja pääosat lankeavat putousmiehille. Harmi vaan, että vuoden päästä niidenkään naamoja ei jaksa enää katsoa.

Birn puheessan: "Kiitos Antti Jokiselle, että vaadit minulta enemmän kuin mihin tiesin pystyväni." - On kyllä totta, että Birn ja kaikki muutkin Puhdistuksen näyttelijät tekivät todella uskottavaa jälkeä, kiitos Jokisen yllättävän hyvän henkilöohjauksen.

Miespääosa: Eero Ritala, Kulman pojat

Ehdolla Edelman, Loiri sekä Ritala (myös entinen putouslainen). Omat rahat vetämässä 50/50 Edelmanille ja Loirille, mutta pysti menikin....ylläripylläri Ritalalle! Mahtavaa ihan pelkän yllätysmomentin takia, vaikka en Kulman poikia VIELÄ ole nähnytkään.

Ja jäljellä enää paras ohjaus ja paras elokuva = kaksi salettia kipsimiestä Puhdistukselle, mutta väärässä olin ja palkittiinhan pitkä katsominen sentään kunnon tuplayllätyksellä.

Ohjaus: Maarit Lalli, Kohta 18

Lalli nappasi pystin ohi Jokisen ja Louhimiehen, ja Louhimiehen leuka loksahti kyllä Lallin nimen kuullessaan reippaasti auki, eipä siinä, niin minunkin.

Elokuva: Kohta 18.

Ei mennytkään ihan käsikirjoituksen mukaan tänä vuonna ja hyvä niin.

En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin suomalaisilta ei tämä gaalan tekeminen luonnistu. Jakajien spiikit ovat väsyneitä ja tuhanteen kertaan kuultuja - mutta niin on tosin Oscareissakin.

Kiinnostavinta oli katsoa, mitkä retongit mimmit ovat vetäneet päällensä ja miten tukat on laitettu, ja oikeastaan, niin on Oscareissakin.

Muutama kysymys heräsi katsellessa: Eikö juontajiksi löydy tosiaankaan muita kuin Leppilampi ja Pimiä? Onko Suomessa tällä hetkellä muita näyttelijöitä kuin Putous-näyttelijöitä?! Ja missä helvetissä se Hirviniemi oli?!?

Eli summa summarum, palkintojenjakogaalat ovat tylsiä, kaavoihin kangistuneita ja väkinäisiä. Miksi sitten aina katson ne? Kohta tulee Oscarit, varmaan katson taas senkin spektaakkelin, vaikka se tulee keskellä yötä, kestää koko yön, ei tarjoa mitään kunnon yllätyksiä, ei palkitse oikeasti niitä parhaita leffoja.

Mutta toisaalta Oscar-yö tarjoaa mahdollisuuden yöherkutteluun kenenkään huomaamatta, kimallusta keskelle arkea ja mikä tärkeintä, loistavaa materiaalia väsyneeseen ja kaavoihin kangistuneeseen (+ ylipitkään ja ylirönsyilevään) blogikritisointiin.

Enää pari viikkoa ja täältä pesee taas :)

Rämeestä kajahtaa

"I see that I'm a little piece in a big big universe."

En yleensä liitä trailereita postauksiin, mutta tämän kohdalla oli pakko tehdä poikkeus. Menkää katsomaan tämä.

6-vuotias Hushpuppy asuu isänsä kanssa Louisianan liepeillä sijaitsevalla Bathtub-nimisellä rämealueella. Hushpuppy kuuntelee eläinten sydämenlyöntejä ja pohtii pientä rooliaan isossa maailmankaikkeudessa.

Myrsky tulee, hökkelit hautautuvat veden alle, jäävuoret sulavat ja esihistorialliset eläimet ravaavat kiitolaukkaa ohi. Muun muassa näistä tapahtumista on paras pitkään aikaan näkemäni elokuva - Beasts of the Southern Wild tehty.

Tämä pienellä rahalla ja amatöörinäyttelijöiden kanssa rakennettu pieni suuri tarina tarrasi minut täysillä mukaansa. Yhteiskunnasta täysin erillään elävä tiivis ja viinaanmenevä yhteisö yrittää selvitä päivästä toiseen ympäristöstä saatavilla antimilla. Kotkottavat kanat, sätkivät merenelävät ja takkuiset koiranpennut vaihtelevat kuvissa. Isä valmistaa Hushpuppya selviämään maailmasta hänen se jätettyään omalla karkealla tyylillään. 

Hushpupyn filosofiset tulkinnat ympäröivästä maailmasta kiteyttävät pienen ihmisen suulla jotakin suurta. Hänen mielikuvituksensa sekoittuu käsivaralla kuvattuun myrkynvihreään rämeikköön täysin sulavasti.

Quvenzhané Wallis tekee järisyttävän hienon roolisuorituksen, sellaisen jota koko Hollywoodin kerma voi vain kadehtia. Luin jälkikäteen, että isää näyttelevä Dwight Henry on ammatiltaan leipuri, aikamoista.

Tätä kasvutarinaa on kuvattu monessa arviossa maagiseksi realismiksi. Juuri tästä on kysymys. Beasts of the Southern Wild käsittelee luonnonkatastrofeja, yhteiskunnan eriarvoistumista, selviytymistä, yhteisöllisyyttä, kaipuuta ja menettämistä täysin todellisella, mutta silti taianomaisella otteella. Harva elokuva pystyy tähän.

"In a million years, when kids go to school, they will know that once there was a Hushpuppy and she lived with her dad in the Bathtub."

Rämeestä kajahti täyden viiden ällän edestä. LLLLL