Kirkon penkiltä Vihan liekkien keskelle

Viikonloppu pyörähti käyntiin ohjelmantäyteisesti. Kipitimme siskon kanssa suoraan töistä Johanneksen kirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresin joulukonserttia. Sieltä sitten porhalsimme kuohuviinitankkauksen kautta suoraan Nälkäpelin kakkososan, Vihan liekkien pyörteisiin.

En ole aikoihin ollut joulukonsertissa tai kuuntelemassa kuoroa kirkossa. Voisi ajatella, että valkean joulun tunnelmaan on vähän vaikea päästä, kun maassa ei ole vielä lumihiutalettakaan - ja kuka niitä joululauluja nyt vielä kukkeimpaan pikkujouluaikaan jaksaa kuunnella.

Samaan aikaan kun firmojen pikkujouluporukat marssivat pikkumustissaan parijonossa kohti kapakoita, minä ja pikkusisko hiljennyimme Johanneksen kirkon penkillä kauneimpien joululaulujen äärelle.

Täytyy todeta, että rauhoittuminen hektisen viikon jälkeen tuntui todella hyvältä ja yhteislauluna koko täpötäyden yleisön voimin laulettu Maa on niin kaunis herkisti kyllä tämän tytön, vaikka en mikään yhteislaulujen ystävä tai ahkera kirkossakävijä muuten olekaan.

Hiljentymisestä saatuja voimia tarvittiinkin heti kättelyssä, kun marssimme kohti teinejä tursuavaa Kinopalatsia. Jättimäisen irttarisäkin ja liian ison popcorn-setin kuljettelu väenpaljouden ja metelin keskellä meinasi käydä hermon päälle ja sanomattakin selvää, että tuskanhiki virtasi vuolaasti pitkin selkäpiitä. Mutta kannatti käydä kirkossa rauhoittumassa, sillä selvisimme teatterin penkeille hiiltymättä ja kaatamatta popcorneja.

Olipas virkistävää olla pitkästä aikaa katsomassa isoa elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä aika hyvää sellaista. En ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja, joten en tiennyt tästä kakkososastakaan, kuten en ensimmäsestäkään, yhtään mitään etukäteen. Taas kerran, hyvä niin. Olin ajatellut kakkososan olevan ehkä hieman pliisumpi, tasapaksumpi ja synkeämpi kuvaus kapinan noususta.

Seuraa pari pientä paljastusta: yllätys itselleni oli, että tässäkin osassa palattiin Hunger Games -areenalle, tällä kertaa vanhat voittajat laitettiin juhlavuoden kunniaksi kisaamaan toisiaan vastaan. Äkkiseltään voisi ajatella - ja ajattelinkin - että plaah, eikö tämä nähty jo ykkösessä, mutta ei nähty, lopussa odotti mukava käänne.

Sisko goes Katniss 

Vihan liekit pistää edeltäjäänsä vähän paremmaksi. Kamera ei hypi samalla tavalla, henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja loppu on yllätyksellisyydessään mannaa kaikille juonesta tietämättömille. Jennifer Lawrence on kyllä vietävän hyvä ja Stanley Tuccin esittämä show host taas nauruhermoja kutkuttava. Philip Seymour Hoffman toi vinkeän piristysruiskeen henkilögalleriaan.

Jatkoa saa taas odotella vuoden verran, eikä kahteen osaan jaettu trilogian päätös varmaankaan vedä vertoja tälle terhakalle kakkososalle, mutta saapahan vielä palata kahdesti tämän kiehtovan dystopian  ja näiden henkilöhahmojen pariin.

Jännittävän leffan jälkeen piti vielä käydä tasaamassa pulssi punaviiniglögillä, vauhdikkaan päivän ilta päättyi pikkujouludraamojen seuraamiseen.

Vihan liekit lämmittivät Leilaa neljän ällän edestä. LLLL

A Shot at a Silver Lining

Leffan jälkeen nautitussa cappuchinossakin oli kaunis ja romanttinen lining.

Kuten uhosin Oscarien jaon jälkeen, änkesin heti seuraavana päivänä teatteriin katsastamaan Silver Linings Playbookin, suomeksi Unelmien pelikirjan. Ja oikeassa olin, leffa oli loistava.

Pat (Bradley Cooper) vapautuu psykiatrisesta sairaalasta, jonne hän oli joutunut pahoinpideltyään vaimonsa työkaverin. Raivonpurkaus oli aiheutunut siitä, että Pat yllätti vaimon ja äijän yhdessä omasta suihkustaan palattuaan töistä aikaisemmin kotiin. Seuraavaksi käy ilmi, että Pat on taistellut muutenkin elämässään maanis-depressiivisyyden kanssa.

"I hate my illness and I want to control it. This is what I believe to be true: You have to do everything you can and if you stay positive you have a shot at a silver lining."

Pat muuttaa asumaan vanhempiensa luokse vakaana aikeenaan ryhdistäytyä ja valloittaa vaimo takaisin. Sitten hän törmää lenkkipolulla Tiffanyyn, joka on jäänyt leskeksi ja jolla on Patin tavoin kokemusta siitä, kun mieli järkkyy.

Juonesta ei tässä sen enempää, sillä suosittelen lämpimästi marssimista leffateatteriin katsastamaan itse, mitä tämä valloittavilla näyttelijäsuorituksilla sekä nasevalla ja hersyvällä dialogilla varustettu helmi tarjoaa.

Olen aivan täysin ihastunut Jennifer Lawrenciin. Jo Winter's Bonessa ja Nälkäpelissä vakuuttanut nainen on todella raikas tuulahdus Hollywoodin a-luokkaan. Uskottava, persoonallinen ja intensiivinen näyttelijätär vain paranee leffa leffalta. Mitä tältä vasta 22-vuotiaalta neitokaiselta nähdäänkään tulevina vuosina.

Bradley Cooperkin valloitti minut totaalisesti ja odotan innolla miehen seuraavia roolisuorituksia. Tämä esitys varmasti avasi hänelle ovia sekoilukomedioista vakavasti otettavien draamojen puolelle.

Ja sokerina pohjalla, kauan kaivattu ja mieltä lämmittävä sivuosa Robert de Nirolta. Arvokkaasti vanhentunut mestari on tässä todella hyvässä vedossa.

Mikä on miälenvikast?

Tämä on boy meets girl / feel good -elokuva omalla rosoisella reunuksellaan. Sillä erotuksella, että tyttö ja poika eivät ole kiireisiä ja menestyviä uraihmisiä, joilla on sisustuslehtien sivuilta kopioidut asunnot ja villanuttuihin puetut puudelit.

Pat ja Tiffany yrittävät molemmat selvitä arjesta ja jaksaa muita ihmisiä, jotka eivät ihan ymmärrä. He töksäyttelevät totuuksia ilmoille mitään suodattamatta, eivät esitä mitään.

Elokuva herätti miettimään ja kyseenalaistamaan niin sanotun normaalin. Jokaisen ns. normaalin ihmisen pitäisi ottaa oppia Patin ja Tiffanyn teeskentelemättömyydestä. Heidän historiallaan elo pysyy järkevän yksinkertaisena ja kohtuullisena.

Meillä "terveen papereilla" tallaavilla on sellainen tyyppivika, että emme osaa nauttia elämän pienistä asioista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mielummin tavoittelemme kuuta taivaalta ja sitten maailmamme romahtaa, kun mielipuoliset tavoitteet eivät täytykään. Tai sitten ajamme itsemme loppuun, hukumme töihin ja velvollisuuksiin, unohdamme elää välissä. Anteeksi kärjistys.

Jäin myös pohtimaan ja ihailemaan Patin ja Tiffanyn suorasukaisuutta. Kuten Tiffany toteaa Patille: "You say more inappropriate things then appropriate things". Onko tämä välttämättä huono asia?

Välillä hampaaton hymistelykulttuuri, jonka keskellä elämme, ottaa todella aivoon. Pitää tehdä tiettyjä asioita, pitää sanoa niin, ei näin. Pitää mennä vaivaannuttaviin tilaisuuksiin, koska ei kehtaa sanoa, että olen väsynyt eikä voisi vähempää kiinnostaa tulla paikalle. Ketä tällainen toiminta oikeasti hyödyttää? Elämä on liian lyhyt suorittamiseen.

Pat ja Tiffany ovat Tiffanyn siskon luona illallisella. Siskon koti on viimeisen päälle laitettu hengetön lukaali ja sisko ahdasmielinen pingottaja. Ankka on uunissa ja fancy jäätelörakennelma odottaa pääsyä lautaselle kruunaamaan illan. Yhtäkkiä Tiffany nousee pöydästä ja sanoo, että olen väsynyt, lähden kotiin.

Way to go girl, mietin mielessäni. LLLLL



Illalliskohtauksen ja muita teasereitä sekä dialogia voi käydä kurkkaamassa täällä.

Oscarit aamupalaksi ja lähipäivien menu

Kukonlaulun aikaan Oscar-katsomossa oli vielä hyvin tilaa.

Taas on kultaisten ukkojen yö ohi. Tänä vuonna aikataulut eivät sallineet koko spektaakkelin tapittamista, vaan tyydyin hotkimaan tärkeimmät pystijaot aamupalaksi.

Laahustin silmät ristissä ruudun ääreen varttia vaille kuusi. Aamulla harmitti, että viime vuonna alkanut "perinne" valvoa ei toteutunut, mutta nyt kun olen lukenut kanssabloggaajieni ansiokkaita referaatteja yön kulusta, ehkä pystyn elämään asian kanssa.

Parhaat palat punaiselta matolta katsoin äsken neljän minuutin koosteena, viime vuonna menetin totaalisesti hermoni Heikelän juttuihin, joita nyt tarvitsi kuunnella vain pari settiä. Musikaalit eivät ole minun juttu, joten tämän vuoden teemakaan ei olisi oikein puhutellut.

Mitä olisin halunnut nähdä: Seth MacFarlanen juonnot pitkin iltaa, Mark Wahlbergin ilmoittaman tasapelin ja sivuosa-oscareiden puheet. No näitä varmaan luvassa Nelosen koosteessa, joka kaiketi tulee huomenna.

Tässä ahkerien blogisiskojen Outin, Sinin ja Marjan tiivistelmiä yön kulusta. 

Ja seuraavassa sekalaisia huomioitani yhden tunnin aamupalalta:

Mitään räväkkää statementiä tai puhetta ei tuona aikana nähty. Jännittävin tapahtuma taisi olla Jennifer Lawrencen kaatuminen kävellessä lavalle, onneksi sympaattinen ja ihastuttavaan asuun pukeutunut näyttelijätär pääsi siitä nopeasti ja ylväästi pystyyn, eikä antanut tapahtuneen haitata.

Positiivista oli se, että tänä vuonna pääosanäyttelijöiden pystit jaettiin samalla kaavalla kuin muutkin patsaat, eivätkä kollegat kehuneet ehdokkaita vaivaannuttavasti kilpaa rivimuodostelmassa.

Vaikka en olekaan Silver Linings Playbookia vielä nähnytkään, olen todella iloinen, että Jennifer Lawrence pokkasi pystin. Olen varma, että leffa on loistava ja itse asiassa ajattelin testata tämän hypoteesin heti huomenna. 

Miespääosa-Oscarin meno Daniel Day-Lewisille ei yllättänyt, eikä minua sykähdyttänytkään. Hieno näyttelijä, se on sanomattakin selvää, mutta jo kahden voitetun palkinnon jälkeen olisi voinut olla jonkun toisen vuoro, vaikkapa Bradley Cooperin.

Tänä vuonna en tehnyt etukäteen Oscar-arvauksia, koska olen nähnyt yhdeksästä ehdokkaasta vain  puolitoista. Kyllä vaan, Beast of the Southern Wildin ja puolikkaan Argon (pitkä ja hassu tarina, ei tässä siitä sen enempää).

Harmi, ettei Beasts of the Southern Wild saanut yhtään Oscaria. Piristävää, että Tarantino sai. Mukavaa oli myös, että palkinnot jakautuivat tasaisesti usealle elokuvalle.

On aika typerää sanoa näin näkemättä näitä elokuvia, mutta olen todella tyytyväinen, että Lincoln ei voittanut parhaan elokuvan pystiä. Se on juuri sellainen idioottivarma oscarvoittajaleffa, joka ei tosiaan ole ensimmäisenä to watch -listalla.

Argo voitti varmasti, ainakin puolikkaan näkemäni perusteella, täysin ansaitusti parhaan elokuvan Oscarin. Se, että Affleck ei ollut ehdolla ohjauksesta, oli kummallista.

Tässä järjestyksessä ajattelin käydä nämä näkemättömät kandidaatit katsomassa:

1. Silver Linings Playbook
2. Django Unchained
3. Amour
4. Zero Dark Thirty
5. Life of Pi

Argon ajattelin vuokrata, koska toista kertaa sitä ei viitsi yrittää leffateatterissa katsoa, Les Miserablesia ja Lincolnia maltan odotella vielä hyvin, hyvin pitkään.

Täällä vielä virallinen listaus ehdokkaista ja voittajista.

Arkihuolesi kaikki heitä

Harmaata arkea voi paeta peiton alle, elokuvien maailmaan - tai tunturiin.

Hesarin lauantaiesseessä Sirpa Pääkkönen kirjoitti siitä, miten elokuvat vievät meidän psyyken syviin kerroksiin. Erityisesti kirjoituksen loppu kolahti:

"Elo­ku­vat tar­joa­vat vaih­to­eh­toi­sen elä­män, jo­ka kor­vaa yk­si­toik­koi­sen ar­jen. Von Bag­hin mu­kaan kat­so­jas­ta tu­lee to­del­li­suu­den ja haa­veen kak­sois­kan­sa­lai­nen. Fan­ta­sian hoh­don kaut­ta elo­ku­va nä­kee elä­män sel­lai­se­na kuin se voi­si ol­la.

Ta­val­li­suus ka­toaa, kun elo­ku­van tar­joa­ma rin­nak­kais­elä­mä li­sää pers­pek­tii­ve­jä ja ky­seen­alais­taa mah­dol­li­sen ja mah­dot­to­man ra­jan."

Elämäni ei ole yksitoikkoista tai tylsää, mutta aika tavallista se on. Sen takia koenkin elokuvat niin kiehtovina, koska niiden matkassa voi vaeltaa paikkoihin, mitä ei koskaan muuten näkisi, kokea tunteita ja tapahtumia, joita ei omassa elämässä kävisi läpi ja nähdä asioita, jotka eivät todellakaan ole todellisuutta.

Tavallisuudesta pakeneminen leffojen tarjoamien rinnakkaiselämien kautta on todella tervetullutta terapiaa silloin kun arki painaa niskaan, väsyttää eikä jaksa tehdä omassa elämässään mitään jännittävää. Tätä olen viimeisen kuukauden aikana tehnyt; katsonut elokuvia, jotka vievät mahdollisimman tehokkaasti irti arjesta.

Utopistiset, jännittävät ja mukaansatempaavat leffat toimivat tehokkaina nojatuoliraketteina uusiin ulottuvuuksiin. Yleensä suosimani rosoiset, realistiset ja ankeat kuvaukset ikään kuin elävästä elämästä eivät ole viime aikoina houkutelleet.

Tässä pienellä kirjoitustauolla olleen bloggaajan viime aikoina katsottuja rainoja, jotka saivat tehokkaasti unohtamaan arjen kiireet pariksi tunniksi. Nämä kaikki todellisuudesta kaukana olevat seikkailut kannattaa ehdottomasti katsoa teatterissa.

Iron Sky LLL 1/2
Suomalaiset eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet näin huikean näköistä elokuvaa. Kitchin ja tyylikkyyden rajoilla taiteilevan natsispektaakkelin dialogi muistuttaa parhaimmillaan Tarantinon leffoja. Se mitä missataan käsikirjoituksen syvyydessä korvataan upealla visuaalisuudella ja hienon harmaasävyisellä tunnelmalla.

Nälkäpeli  LLLL
Täysiveristä dystopiaa herkullisessa paketissa. Winter's Bonessa vakuuttanut Jennifer Lawrence on kiintoisaa seurattavaa tässäkin elokuvassa, jossa ei juonessa säästellä repertuaaria. Nuoret lähetetään tulevaisuuden tositv:n irvikuvana näyttäytyvään Nälkäpeliin tappamaan toisiaan. No, tämä hyvin typistettynä ja yksinkertaistettuna - enemmän taustoista voi lukea täältä.

Metsässä käsivaralla kuvatut intensiiviset jaksot ja kermakakkumaiset, pastellintäyttämät kaupunkijaksot täydentävät hienosti toisiaan. Varsinainen herkkupala on arkisista rooleista tunnetun Stanley Tuccin virnistely tositv-isäntänä kiiltävine hampaineen ja sähkönsinisine tukkineen. 

Prometheus  LLLL
Ridley Scottin odotettu uutuus ei petä odotuksia. Häikäisevän hienosti toteutettu visuaalisuus korvaa tässäkin Iron Skyn tapaan käsikirjoituksen syvyyden puutetta - mutta tekee sen niin komeasti, että teatterista lähtee kuitenkin varsin tyytyväisenä näkemäänsä - ja totaalisen rentoutuneessa mielentilassa.

3d-lasit eivät kyllä tuo tähän visuaalisuuteen mitään lisäarvoa, luultavimmin päinvastoin. Ainakin useista arvosteluista luin, että ne vievät elokuvasta vain valoa ja että jälki on vaikuttavampi normisti 2-deenä katsottuna. No, siinäpä oiva syy katsoa tämä spektaakkeli uudemman kerran. Ja vinkattakoon, että minulle uusi tuttavuus Michael Fassbander teki vaikutuksen, täytyypä tutkailla tämän kaverin tuotantoa vähän tarkemmin.

Vajaan kahden viikon päästä tämä tyttö lähtee haistelemaan todellista arjen pakoa - oikeesti. Ja se matka ei kestäkään paria tuntia, vaan pari viikkoa. Luulisi käsivarren korkeudessa, keskellä Lapin kesää tuulisessa tunturissa kaiken arkisen rutiinin kaikkoavan mielestä yhtä nopeasti kuin etelän miehen veri pohjoisen hyttysten ravinnoksi. 

Kun rinkka nostetaan selkään erämaan keskellä ja moottorikäyttöiset menopelit jätetään kauas taa, voi varmuudella sanoa, vaikka tätä seikkailua ei ole vielä käsikirjoitettu:

Luvassa on draamaa, komediaa ja jännitystä - arjesta kaukana olevasta, ihan omasta elämästä ammennettuna.

Tärkeimmät hankinnat omaa seikkailua varten on jo tehty: rinkka, makuupussi, kuoripuku ja matkapäiväkirjat hankittu. Näiden vihkojen sivuille kirjoitetaan sitten reissublogia - ihan lyijykynällä. Niitä voi sitten naputella muidenkin luettaviksi pimenevissä syksyn illoissa. Se on sitten uuden blogin paikka.