Kirkon penkiltä Vihan liekkien keskelle

Viikonloppu pyörähti käyntiin ohjelmantäyteisesti. Kipitimme siskon kanssa suoraan töistä Johanneksen kirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresin joulukonserttia. Sieltä sitten porhalsimme kuohuviinitankkauksen kautta suoraan Nälkäpelin kakkososan, Vihan liekkien pyörteisiin.

En ole aikoihin ollut joulukonsertissa tai kuuntelemassa kuoroa kirkossa. Voisi ajatella, että valkean joulun tunnelmaan on vähän vaikea päästä, kun maassa ei ole vielä lumihiutalettakaan - ja kuka niitä joululauluja nyt vielä kukkeimpaan pikkujouluaikaan jaksaa kuunnella.

Samaan aikaan kun firmojen pikkujouluporukat marssivat pikkumustissaan parijonossa kohti kapakoita, minä ja pikkusisko hiljennyimme Johanneksen kirkon penkillä kauneimpien joululaulujen äärelle.

Täytyy todeta, että rauhoittuminen hektisen viikon jälkeen tuntui todella hyvältä ja yhteislauluna koko täpötäyden yleisön voimin laulettu Maa on niin kaunis herkisti kyllä tämän tytön, vaikka en mikään yhteislaulujen ystävä tai ahkera kirkossakävijä muuten olekaan.

Hiljentymisestä saatuja voimia tarvittiinkin heti kättelyssä, kun marssimme kohti teinejä tursuavaa Kinopalatsia. Jättimäisen irttarisäkin ja liian ison popcorn-setin kuljettelu väenpaljouden ja metelin keskellä meinasi käydä hermon päälle ja sanomattakin selvää, että tuskanhiki virtasi vuolaasti pitkin selkäpiitä. Mutta kannatti käydä kirkossa rauhoittumassa, sillä selvisimme teatterin penkeille hiiltymättä ja kaatamatta popcorneja.

Olipas virkistävää olla pitkästä aikaa katsomassa isoa elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä aika hyvää sellaista. En ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja, joten en tiennyt tästä kakkososastakaan, kuten en ensimmäsestäkään, yhtään mitään etukäteen. Taas kerran, hyvä niin. Olin ajatellut kakkososan olevan ehkä hieman pliisumpi, tasapaksumpi ja synkeämpi kuvaus kapinan noususta.

Seuraa pari pientä paljastusta: yllätys itselleni oli, että tässäkin osassa palattiin Hunger Games -areenalle, tällä kertaa vanhat voittajat laitettiin juhlavuoden kunniaksi kisaamaan toisiaan vastaan. Äkkiseltään voisi ajatella - ja ajattelinkin - että plaah, eikö tämä nähty jo ykkösessä, mutta ei nähty, lopussa odotti mukava käänne.

Sisko goes Katniss 

Vihan liekit pistää edeltäjäänsä vähän paremmaksi. Kamera ei hypi samalla tavalla, henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja loppu on yllätyksellisyydessään mannaa kaikille juonesta tietämättömille. Jennifer Lawrence on kyllä vietävän hyvä ja Stanley Tuccin esittämä show host taas nauruhermoja kutkuttava. Philip Seymour Hoffman toi vinkeän piristysruiskeen henkilögalleriaan.

Jatkoa saa taas odotella vuoden verran, eikä kahteen osaan jaettu trilogian päätös varmaankaan vedä vertoja tälle terhakalle kakkososalle, mutta saapahan vielä palata kahdesti tämän kiehtovan dystopian  ja näiden henkilöhahmojen pariin.

Jännittävän leffan jälkeen piti vielä käydä tasaamassa pulssi punaviiniglögillä, vauhdikkaan päivän ilta päättyi pikkujouludraamojen seuraamiseen.

Vihan liekit lämmittivät Leilaa neljän ällän edestä. LLLL

Arkihuolesi kaikki heitä

Harmaata arkea voi paeta peiton alle, elokuvien maailmaan - tai tunturiin.

Hesarin lauantaiesseessä Sirpa Pääkkönen kirjoitti siitä, miten elokuvat vievät meidän psyyken syviin kerroksiin. Erityisesti kirjoituksen loppu kolahti:

"Elo­ku­vat tar­joa­vat vaih­to­eh­toi­sen elä­män, jo­ka kor­vaa yk­si­toik­koi­sen ar­jen. Von Bag­hin mu­kaan kat­so­jas­ta tu­lee to­del­li­suu­den ja haa­veen kak­sois­kan­sa­lai­nen. Fan­ta­sian hoh­don kaut­ta elo­ku­va nä­kee elä­män sel­lai­se­na kuin se voi­si ol­la.

Ta­val­li­suus ka­toaa, kun elo­ku­van tar­joa­ma rin­nak­kais­elä­mä li­sää pers­pek­tii­ve­jä ja ky­seen­alais­taa mah­dol­li­sen ja mah­dot­to­man ra­jan."

Elämäni ei ole yksitoikkoista tai tylsää, mutta aika tavallista se on. Sen takia koenkin elokuvat niin kiehtovina, koska niiden matkassa voi vaeltaa paikkoihin, mitä ei koskaan muuten näkisi, kokea tunteita ja tapahtumia, joita ei omassa elämässä kävisi läpi ja nähdä asioita, jotka eivät todellakaan ole todellisuutta.

Tavallisuudesta pakeneminen leffojen tarjoamien rinnakkaiselämien kautta on todella tervetullutta terapiaa silloin kun arki painaa niskaan, väsyttää eikä jaksa tehdä omassa elämässään mitään jännittävää. Tätä olen viimeisen kuukauden aikana tehnyt; katsonut elokuvia, jotka vievät mahdollisimman tehokkaasti irti arjesta.

Utopistiset, jännittävät ja mukaansatempaavat leffat toimivat tehokkaina nojatuoliraketteina uusiin ulottuvuuksiin. Yleensä suosimani rosoiset, realistiset ja ankeat kuvaukset ikään kuin elävästä elämästä eivät ole viime aikoina houkutelleet.

Tässä pienellä kirjoitustauolla olleen bloggaajan viime aikoina katsottuja rainoja, jotka saivat tehokkaasti unohtamaan arjen kiireet pariksi tunniksi. Nämä kaikki todellisuudesta kaukana olevat seikkailut kannattaa ehdottomasti katsoa teatterissa.

Iron Sky LLL 1/2
Suomalaiset eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet näin huikean näköistä elokuvaa. Kitchin ja tyylikkyyden rajoilla taiteilevan natsispektaakkelin dialogi muistuttaa parhaimmillaan Tarantinon leffoja. Se mitä missataan käsikirjoituksen syvyydessä korvataan upealla visuaalisuudella ja hienon harmaasävyisellä tunnelmalla.

Nälkäpeli  LLLL
Täysiveristä dystopiaa herkullisessa paketissa. Winter's Bonessa vakuuttanut Jennifer Lawrence on kiintoisaa seurattavaa tässäkin elokuvassa, jossa ei juonessa säästellä repertuaaria. Nuoret lähetetään tulevaisuuden tositv:n irvikuvana näyttäytyvään Nälkäpeliin tappamaan toisiaan. No, tämä hyvin typistettynä ja yksinkertaistettuna - enemmän taustoista voi lukea täältä.

Metsässä käsivaralla kuvatut intensiiviset jaksot ja kermakakkumaiset, pastellintäyttämät kaupunkijaksot täydentävät hienosti toisiaan. Varsinainen herkkupala on arkisista rooleista tunnetun Stanley Tuccin virnistely tositv-isäntänä kiiltävine hampaineen ja sähkönsinisine tukkineen. 

Prometheus  LLLL
Ridley Scottin odotettu uutuus ei petä odotuksia. Häikäisevän hienosti toteutettu visuaalisuus korvaa tässäkin Iron Skyn tapaan käsikirjoituksen syvyyden puutetta - mutta tekee sen niin komeasti, että teatterista lähtee kuitenkin varsin tyytyväisenä näkemäänsä - ja totaalisen rentoutuneessa mielentilassa.

3d-lasit eivät kyllä tuo tähän visuaalisuuteen mitään lisäarvoa, luultavimmin päinvastoin. Ainakin useista arvosteluista luin, että ne vievät elokuvasta vain valoa ja että jälki on vaikuttavampi normisti 2-deenä katsottuna. No, siinäpä oiva syy katsoa tämä spektaakkeli uudemman kerran. Ja vinkattakoon, että minulle uusi tuttavuus Michael Fassbander teki vaikutuksen, täytyypä tutkailla tämän kaverin tuotantoa vähän tarkemmin.

Vajaan kahden viikon päästä tämä tyttö lähtee haistelemaan todellista arjen pakoa - oikeesti. Ja se matka ei kestäkään paria tuntia, vaan pari viikkoa. Luulisi käsivarren korkeudessa, keskellä Lapin kesää tuulisessa tunturissa kaiken arkisen rutiinin kaikkoavan mielestä yhtä nopeasti kuin etelän miehen veri pohjoisen hyttysten ravinnoksi. 

Kun rinkka nostetaan selkään erämaan keskellä ja moottorikäyttöiset menopelit jätetään kauas taa, voi varmuudella sanoa, vaikka tätä seikkailua ei ole vielä käsikirjoitettu:

Luvassa on draamaa, komediaa ja jännitystä - arjesta kaukana olevasta, ihan omasta elämästä ammennettuna.

Tärkeimmät hankinnat omaa seikkailua varten on jo tehty: rinkka, makuupussi, kuoripuku ja matkapäiväkirjat hankittu. Näiden vihkojen sivuille kirjoitetaan sitten reissublogia - ihan lyijykynällä. Niitä voi sitten naputella muidenkin luettaviksi pimenevissä syksyn illoissa. Se on sitten uuden blogin paikka.