Entisen tosikon tunnustuksia

Karu ja kaunis maisema - kuten monissa lempi-elokuvissani. Tämä puu ikuistettiin heinäkuussa Espanjassa.

Tosikko, masentunut, masokisti, ankea tyyppi. Jos minut pitäisi profiloida katsomieni elokuvien perusteella, arvio kuulostaisi kutakuinkin tuolta. Oikeastihan olen (ainakin omasta mielestäni) iloinen ja nauravainen hörhö. Miksi ihmeessä sitten katson enimmäkseen elokuvia, joista elämäniloa saa etsiä suurennuslasin kanssa? Ja joita katsoessa ei takuuvarmasti naurata.

Aloin listaamaan lähiaikoina katsomiani leffoja: Winter’s Bone, Biutiful, Lonely Hearts Killers, The American, Katuvarpuset, Ole luonani aina, Kuka ellemme me?, 13, Carlos, Iho jossa elän, Pariisin vainotut jne.. Kaikki hyviä elokuvia, mutta käsittelevät sangen synkkiä aiheita.

Mahtuu viime viikkojen kavalkaadiin myös muutama poikkeus, vastapainona lohduttomalle arsenaalille. Eat, Pray & Love, Johnny English, You will meet a tall dark stranger, mutta onhan näitä aika vähän, eivätkä ne ole järisyttäneet maailmaani… Vinkkejä valloittavista feel good –filmeistä otetaan kiitollisena vastaan! Ai niin, pari mainiota sellaista: Goodbye Lenin, Little Miss Sunshine, onhan näitäkin varmaan paljon... 

On tästä ankeudesta kuljettu kuitenkin myös kohti valoa. Spektri on laajentunut onneksi 20+-ikävuosien ranteet auki –indieleffojen ihannoinnista ja sitä kautta katu-uskottavuuden hakemisesta. Silloin komedioiden katsominen oli vaivaannuttavaa, romanttisen hömpän mukana nyyhkiminen tosi noloa.

Parin viime vuoden aikana olen alkanut taantua terveellä tavalla ja avannut ruostuneet hömppähanat. Kaiken ei tarvitse olla älyllisesti haastavaa, erikoisesti toteutettua tai pienellä rahalla väännettyä. Dogma saa olla luvan kanssa tylsää ja komedia voi aidosti naurattaa.

Muutama vuosi sitten en jaksanut katsoa Sinkkuelämää-sarjaa, koska hahmot olivat mielestäni teennäisiä, repliikit vaivaannuttavia ja koko sarja jotenkin mauton. Nyt olen aivan koukussa! Odotan joka viikko sohvalle käpertymistä teekupposen kanssa ja naikkosten edesottamuksien seuraamista. Säälittävää? – Eipäs ole, ettäs tiedätte.

Mutta summa summarum. Ehkä elokuvat vain yksinkertaisesti ovat parempia käsitellessään vakavia aiheita. Silloin ne ainakin herättävät tunteita ja ovat myös tarkkanäköisempiä kuvauksia ihmisen elämästä. Komediat jäävät helposti kepeiksi ja ulkokohtaisiksi. Tosin yksi herra tulee mieleen, joka taitaa mestarillisesti surullisuuden yhdistämisen hulvattomaan komiikkaan. Katsoin tämän kepin ja knallihatun kanssa kävelevän neron erään taidonnäytteen tästä viime sunnuntaina. Silloin kaupunki täyttyi sekä naurusta että kyynelistä. 

Edellä mainituista suosittelen (kaikesta huolimatta) erityisesti: Winter's bone, Biutiful, Iho jossa elän, Ole luonani aina ja Kaupungin valot.

Silmäniskun voima

Tarkastelussa sunnuntai-illan elokuva Perhonen lasikuvussa. Tämä perhonen puolestaan liiteli viime kesänä Tallinnassa varpailleni hengähtämään - ja viipyi siinä pitkään ja hartaasti.

Viime viikonloppu oli sangen poikkeuksellinen. Onnistuin heti uhmaamaan ensimmäisessä postauksessa hehkuttamaani perjantain ja lauantain leffakimarointia. Syy tähän elokuvallisesti aneemiseen viikonlopun alkuun lymyää täällä blogosfäärissä. Olenko tosiaan löytänyt bloggaamisesta ajallisen haastajan elokuvien ahminnalle?!

Onneksi tämän leffaleilan balanssi ei sentään kokonaan nyrjähtänyt, sillä kuivakkaa alkua kompensoivat komeasti sunnuntai-iltana Teemalta tulleet filmihelmet. Ruudun valloittivat lähes peräkanaa Chaplinin Kaupungin valot ja vähän myöhemmin Julian Schnabelin Perhonen lasikuvussa.

Molemmat olivat totisesti elokuvakerronnan aatelia, mutta pureudun tässä jälkimmäiseen: tarinaan silmänräpäyksen voimasta. Tähän väliin pieni disclaimer: pureudun elokuvan herättämiin tuntemuksiin, en teknisiin seikkoihin. Perhonen lasikuvussa kuvaa riipaisevasti, miten koko elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Ja näyttää kiehtovasti, miten paljon voikaan kertoa silmää räpäyttämällä. Elokuva on sukellus mielen syövereihin, ikkuna taisteluun itsesääliä vastaan ja mieletön hyppy mielikuvituksen pelastavaan maisemaan.

Surullisen kaunis tarina kertoo äkillisen sairaskohtauksen myötä täysin halvaantuneesta ranskalaisesta Elle-lehden päätoimittajasta Jean-Dominique Baubystä, jonka aivot toimivat täysin normaalisti. Ainoa liikkuva osa ennen niin eläväisen miehen kehossa on toinen silmäluomi, jonka avulla hän oppii kommunikoimaan. Tällä silmänräpäytysmetodilla hän päätyy myös sanelemaan romaanin, joka kertoo hänen elämästään kohtalokkaan hetken jälkeen. Kyseessä on tositarina ja kirja on oikeasti kirjoitettu. Sen haluan myös ehdottomasti lukea.

Tämä elokuva kurkistaa todellakin pintaa syvemmälle, ”vaatimattomasti” sielun ytimeen. Heti alussa päästään harvinaisella tavalla päähenkilön pään sisään – kirjaimellisesti. Kamera näyttää meille kuvaa herääjän silmin, sumeasta luomien raotuksesta siihen realisaatioon, että näitä puhuttuja sanoja ei kukaan kuule. Ja kun lääkäri päättää tikata toisen silmän kiinni, toimenpide näytetään aivan niin kuin omaa silmää ommeltaisiin umpeen – tämä tekee mukavalta kotisohvalta käsin todella pahaa.

Päähenkilö kokee olevansa kuin perhonen lasikuvussa. Ahtaassa paikassa, josta ei pääse pois, vanki omassa ruumiissaan. Jonkin aikaa itsesäälissä ja kuoleman kaipuussa ryvettyään hän kuitenkin aloittaa taistelun olosuhteita vastaan. Hän tajuaa, että se mitä häneltä ei kukaan voi ottaa pois ovat hänen ajatuksensa ja mielikuvituksensa. Ja niihin turvatessa vain taivas on rajana.

Pidin, liikutuin ja vaikutuin. Neljä ällää. L L L L L

Elossa elokuvissa?

Tajusin jonkin aikaa sitten viettäväni merkittävän osan vapaa-ajastani leffoja tuijotellen ja sohvalla löhöillen. Tämän realisaation tehtyäni päätin alkaa bloggaamaan elämästäni elokuvien maailmassa. Sen seurauksena tämä taiteenlaji näyttelee arjessani yhä isompaa roolia.

Viikonlopun koittaessa kahlaan netistä ensi-illat läpi. Menisikö elokuvateatteriin asti vai kävisikö vaivattomasti vuokraamossa? Joka tapauksessa perjantai-illat ovat elokuvalle pyhitettyä aikaa – paitsi nyt kun tv:stä tulee loistava laatudraama Kennedyjen elämästä, joka on sekoittanut perjantain leffarutiinit pariksi kuukaudeksi. Sitten koittaa lauantai. Mitäs tänään tehtäisiin? Pitäisikö tänään käydä elokuvissa ihan ihmisten ilmoilla, kun perjantai meni vaatimattomasti kotioloissa vuokratun vilmin kanssa.

Maanantaina joku kysyy viikonlopun tähtihetkistä. Huomaan yhä useammin vastaavani: En tehnyt mitään erikoista, katselin leffoja. Olen pysähtynyt pohtimaan arvokkaan vapaa-ajan paradoksia. Silloin kun ei tee töitä, pitäisi tehdä jotain mikä rentouttaa ja irrottaa arjesta. Leffathan ovat tähän tarkoitukseen mitä oivallisinta lääkettä. Miksi sitten välillä tuntuu siltä, että vapaa-aika pitäisi ELÄÄ enemmän täysillä: mennä, kokea ja nähdä. Siis oikeasti ja itse – ei elokuvien sankareiden ja antisankareiden kautta.

Pohdinnan jälkeen olen kuitenkin todennut, että tarvetta muutokseen ei ole. Minusta on mukavaa, että elokuvat ovat intohimoni. Haluan aloittaa viikonlopun hyppäämällä arjesta jonnekin ihan muualle. Tykkään keittää hyvät espressot, avata suklaalevyn ja sukeltaa taas uuden ja tuntemattoman elokuvan syövereihin. Tuolloinkin tunnen olevani todellakin elossa.