1-vee viikonloppua vietettiin aika synkissä vesissä, Brittein saarilla. Vuokraamosta lähti perjantaina mukaan kolmen leffan setti: Trainspotting, The Kid ja Disco Pigs.
Tarkoitus ei ollut varsinaisesti synkistellä, mutta jostain syystä, lieneekö vuodenajalla osuutta asiaan, hyllyltä huutelivat eniten Kidin ja pigsien raastavat takakansikuvaukset. Sattumalta mukaan lähti täysipainoinen kattaus angstia ja ankeutta tasapuolisesti Englannista, Irlannista ja Skotlannista.
Choose life
Trainspotting oli kiinnostavaa katsoa pitkän ajan jälkeen uudestaan. Hassua, miten vanhalta se näytti. Ja noh, vanhahan se jo onkin (ja minäkin näemmä). Neljänkympin rajapyykin ylittänyt charmantti Ewan McGregor vetelee Edinburghin katuja napapaidassa ja siilitukassa, siinä sitä ajan patinaa konkreettisimmillaan.
Trainspotting oli teattereihin rantauduttuaan kova juttu, ja oikeutetusti. Leffa on toiminut esikuvana monille lajitovereilleen ja onhan se tietynlainen 90-luvun leffaikoni, joka toimi edelleen väkevänä kuvauksena huumeiden hallitsemasta elämästä.
Trainspotting kuvaa heroinistin ylintä juhlaa ja alinta helvettiä uskottavasti. Leffassa poukkoillaan sujuvasti hersyvän huumorin ja kammottavien kuvien välillä. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja sympaattisia, Robert Carlylen esittämää riehukallea lukuunottamatta.
Vakuuttavasti heroiiniriippuvuuden keskellä riutumista on kuvattu myös elokuvissa Requirem for a Dream ja The Basketball Diaries. Molemmat loistavia leffoja.
LLLL
Väkivallan kehässä
The Kid puolestaan paljastaa kotiväkivallan karut kasvot ja sen aiheuttamat seuraukset. Elokuva perustuu tositapahtumiin, tämän tiedostaminen lisää tapahtumien mielenkiintoa entisestään. Ja ahdistusta lisää se, että samankaltaisia tositarinoita on maailma ikävä kyllä pullollaan.
Californicationin sympaattisena Karenina ihastuttanut Natasha McElhone osoittaa tässä monipuolisuutensa, vähän liiankin hyvin. McElhonen roolisuoritus Kevinin äitinä on puistattavin ja brutaalein, jonka muistan nähneeni. Myös ulkoinen muodonmuutos Californicationin hehkeästä daamista on häkellyttävä.
Rupert Friend Kevininä oli kiinnostava tuttavuus ja onnistui välittämään uskottavasti päähenkilön herkkyyttä ja haurautta. Friend on näemmä esiintynyt jo siellä sun täällä, mutta on jostain syystä jäänyt bongaamatta.
Leffassa kuvataan Kevinin elämää alkoholistivanhempien kaameassa huomassa, lastenkodissa ja sijaisperheessä pienestä pojasta aikuisuuteen. Rahavaikeuksiin joutuessa Kevin päätyy ansaitsemaan lisätienestejä katutappeluissa ja joutuu gansteriporukan kusettamaksi. Ja juuri kun vaikuttaa siltä, että seinä on tullut lopullisesti vastaan eikä hyvää syytä herätä seuraavana päivänä ole, Kevin ottaa elämänsä haltuun täynnä määrätietoisuutta. Loppu hyvin, vaikkakaan ei kaikki hyvin.
LLLL
Käsi kädessä
Trainspottingissa angstia aiheuttivat huumeet, The Kidissa vanhempien laiminlyönti ja fyysinen väkivalta, tässä Irlantiin sijoittuvassa karussa draamassa Disco Pigs puolestaan mustasukkaisuus ja liiallinen riippuvuus toisesta ihmisestä.
Darren ja Sinead, tuttavallisemmin Pig ja Runt, syntyvät pieneen irlantilaissairaalaan vain parin minuutin erolla toisistaan. He kasvavat teineiksi toistensa naapurissa ja tekevät KAIKEN yhdessä. He nukkuvat pitäen toisiaan kädestä viereisten talojen seiniin porattujen reikien läpi.
16 ikävuoden paikkeilla Darren ei enää osaa katsoa kaunista Sineadia pelkkänä ystävänä ja omistushaluisuus karkaa lopulta täysin käsistä kohtalokkain seurauksin.
Synkkää, synkkää ja synkeää, mutta siitä huolimatta tämä kolmikko tarjosi virkistävää vaihtelua uutuuksiin, ja ihanaa skottiärrää, irkkuvääntöä ja lähiöenkkua.
LLL
Off topic
Vaikka viime viikonlopun leffakimara olikin aika karua katsottavaa, tv:n puolelta löytyikin sitten harvinainen valopilkku ja täysin toista ääripäätä edustava kimara. Tämä ei nyt liity aiheeseen, mutta päätetään tämä postaus siihen ytimekkääseen huomioon, että Vain elämää on aivan mahtava televisiosarja.
Katsoin viime viikonloppuna neljä jaksoa putkeen tähän asti ohi menneitä pläjäyksiä. Kerrankin viihdettä, jossa ei tiputeta, arvostella, äänestetä ja tilitetä. "Tutuista" julkimoista paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia ja hurmaavia piirteitä.
Sovitukset olivat monesti alkuperäistä versiota parempia. Mutta parasta oli se lavakonkarien aito liikutus ja jännitys, joka välittyi kotisohvalle asti. Tällaista televisioviihteen pitäisi olla, ilon ja elämysten jakamista kotikatsomoihin, eikä toisten heikkouksilla mässäilyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti