26. elokuuta 2012

Karismaattisen kaksikon tie pohjoiseen

Meidän määränpää tiellä pohjoiseen.

Perjantaina palasimme juhannukselta alkaneen loman aikaisiin tunnelmiin ja lähdimme tielle pohjoiseen. Loirin ja Edelmanin esittämät isä ja poika matkasivat Keminmaalle, missä levähdimme mekin yhden yön ennen kuin jatkoimme seuraavana päivänä kohti kaunista käsivartta. 

Juhannusaatto, loman ensimmäinen ilta Keminmaalla
Tie pohjoiseen on sympaattinen ja paikoin hersyvän hauska, perinteinen road movie. Ennen kaikkea se on kuitenkin Loirin ja Edelmanin näytöstä. Ilman tämän kaksikon karismaa ja keskinäistä kemiaa elokuva olisi vain varjo nyt nähdystä. 

Lajityypilleen uskollisesti lähdetään tien päälle, tutustutaan matkakumppaniin, useisiin karikatyyrisiin tyyppeihin matkan varrella - ja itseensä. 

Veskun odotettu paluu valkokankaalle ei tuota pettymystä, ainakaan minulle, vannoutuneelle fanille. Loirin näyttelemässä hulttiopapassa on paljon taiteilijaa itseään. Ja rooli onkin hoviräätälöity herralle joitakin kriitikkoja häiritsevällä, liian ilmeisellä tavalla.

Itse katselin kaksikon matkantekoa ja hitaasti kehittyvää kiintymystä lämmöllä. Alun halveksuvan asenteen jälkeen Edelmanin esittämä takakireä konsettipianisti alkaa pikkuhijaa sulaa isäpappansa jutuille. Jonkhaan heitetty kännykkä (=elämä) ja tutustumiset toistaiseksi tuntemattomiin sukulaisiin tuovat tälle tosikolle paljon uusia ulottuvuuksia elämään.

Nekin varmaan ylitti tämän sillan
Isukki on aika epeli. Pappa ilmestyy poikansa ovelle ja houkuttelee tämän heittämään hänet pöllityllä kaaralla susirajalle. Kun käy ilmi, että raja ei ollutkaan kehä kolmonen, isukki onnistuu vielä kääntämään jo taksin tilanneen pojan pään käyttämällä korttina siskoa, jonka olemassaolosta poika ei ollut koskaan kuullutkaan.  

Ensin käydään siskon luona. Tämän jälkeen tavataan liuta muitakin sukulaisia ja sekalaisia eläjiä. Jätetään loput käänteet kuitenkin kertomatta, jotta jotain yllätyksiä jää tienkin päälle. 

Sivuosista on pakko hehkuttaa Peter Franzenin esittämää siskon sosiaalista miestä. Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt siihen, että Franzenin naama on näkynyt jo noin joka toisessa kotimaisessa elokuvassa, mutta pakko myöntää, että on se vaan taitava näyttelijä. Nytkin urpon pätijän ja salaa miehistä tykkäävän hevisauruksen roolissa Franzen onnistuu vaivaannuttamaan varsin tehokkaasti paitsi kylässä olevan isän ja pojan, myös katsomossa istuvat popcorninpurijat.

Elokuva etenee roadmoviemaiseen tyyliin leppoisasti hiukset avoauton kyydissä hulmuten. Tie pohjoiseen ei ole mitenkään erityisen syvällinen tai monikerroksinen tarina. Siinä ajellaan, jutellaan, riidellään, nauretaan, naidaan, dokataan ja lauletaan. Jälkimmäinen olikin tällä kertaa aikamoista mannaa. Loirin ja Edelmanin muutamat yhteiset jammaussessiot ovat todella sävähdyttävää kuultavaa ja katseltavaa.

Loppu ei ollut ehkä paras mahdollinen. Mutta ei kuitenkaan pilannut mieltä lämmittävää kokonaisuutta. Loiri ja Edelman näyttelivät niin hyvin yhteen, että heidän keskinäistä sanailuaan katsoessa tuli tunne, että he voisivat oikeastikin olla isä ja poika. Toivottavasti karismaattinen kaksikko nähdään vielä tämän projektin pr-keikkojen jälkeenkin yhdessä lavalla, jos ei enää valkokankaalla. 

Ja toivottavasti elämänsä kuntoon kohonnut maestro itse nähdään vielä useissa rainoissa tämän jälkeenkin. 

Tie pohjoiseen vei mukanaan neljän ällän edestä. LLLL




18. elokuuta 2012

Sinä päivänä (ja iltana)


Lauantaina keskiyöllä 18. elokuuta 2012

Helsinki

Tänä lämpimänä ja jo yllättävän pimeänä perjantai-iltana hän oli pitkästä aikaa yksin kotona, tai oikeastaan kolmisin edestakaisin olohuonetta tuulispäänä kiitävien kissojen keskellä, mutta kuitenkin.

Hän oli koko viikon odottanut, että pääsisi viikonlopun alkajaisiksi hakemaan vuokraamosta elokuvan, joka kertoi kirjasta, jota hän oli lukenut pari viime viikkoa epätyypillisen intensiivisesti. Aamubussissa, työpaikalle kävellessä, lounastauolla, kotimatkalla, kotona syödessä, nukkumaan mennessä.

Tultuaan töistä kotiin hän leiriytyi makuuhuoneeseen lukemaan viimeiset parikymmentä sivua, hyppäsi pyörän selkään, kiiti kohti vuokraamoa, osti kyytipojiksi kilon karkkia ja kaupasta läjän muita herkkuja, porhalsi takaisin kotiin, ruokki kissat, valmisti itselleen herkullisen napostelulautasen, korkkasi pullon siideriä ja painoi playta.


Hän oli luvannut bloginsa jäädessä kesätauolle, että hän palaisi takaisin elokuva-astialle tunnelmoimaan elokuun pimenevissä ja lämpimissä illoissa raastavan rakkaustarinan parissa. Siitä lupauksesta oli tämän päivän ja illan jälkeen helppo pitää kiinni.

David Nichollsin Sinä päivänä oli hänestä mainio kirja. Sen napakka ja hersyvä dialogi sekä harvinaisen hyvin kirjoitetut, epätäydellisyydessään suloisenkatkerat ja samalla ihailtavat henkilöhahmot koukuttivat matkaansa. Lisäbonuksena lämmittivät hänelle toisen kodin asemassa säilyneen Lontoon tutut kulmat. Samat kulmat, joilla hän itsekin pöyri 11 vuotta sitten puolen vuoden ajan.

Kirjan rakenne on kutkuttava. Emman ja Dexterin elämää seurataan kahdenkymmenen vuoden ajan joka vuosi samana päivänä, 15. heinäkuuta. Aina uuteen kappaleeseen siirryttäessä on ehtinyt tapahtua sitä sun tätä, koko ajan otetaan hyppyjä kohti suurta tuntematonta.

Hän ei osaa arvioida objektiivisesti toimiko tämä rakenne niin kovin hyvin elokuvassa. Täysin myytynä tarinasta ja hullaantuneena kirjan henkilöhahmoihin hän ahmi elokuvassa niin kovin lyhyeltä tuntuvia kohtauksia hymyssä suin, herkkuja ja karkkeja rouskuttaen, välillä pari kyyneltä tirauttaen, täysin tyytyväisenä näkemäänsä.

Olisiko Dexin ja Emin keskinäinen lämpö ja kemia välittynyt katsojalle yhtä tehokkaasti, jos kirjaa ei olisi lukenut? Olisiko näiden nuorien identiteettikriiseistä, aikuistumisen angstista, itseinhosta, itsensä voittamisesta ja pieniin eleisiin verhotuista suurista tunteista saanut mitään selkoa ilman kirjan antamaa pohjaa - ei varmaankaan.

Hän suositteleekin ehdottomasti lukemaan kirjan, joka on yksi parhaita hänen koskaan lukemiaan kirjoja. Emin ja Dexin ajatuksiin on ihana samaistua, hypätä takaisin sinne parikymppisen maailmaan, joka on vielä niin auki ja ahmia heidän kasvamistaan aikuisiksi. Todeta elämän yllätyksellisyyden karut kasvot.

Kirjan jälkeen voi sitten mielenkiinnosta katsoa elokuvan. Kun hän oli kuullut, että Emin roolissa on Anne Hathaway, hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että eihän tuo kissamainen amerikkalainen kassamagneetti sovi pätkääkään aran, viiltävän nokkelan, nörtähtävän rillipään rooliin. Mutta hän oli väärässä. Hathaway olikin niin hyvä Emma, kuin valkokankaalle siirretty versio ylipäätään voi olla.

Mitä tulee Dexteriä näytelleeseen Jim Sturgesiin...hmm. Kirjan perusteella tajuntaan oli piirtynyt raamikkaampi, järeämmät leukaperät omistava hurmuri. Sturges onnistuu paikoin olemaan täysosuma rooliin, välillä nallekarhumainen olemus ja vauvanaamaisuus häiritsevät.

Naputellessaan tätä tekstiä keskiyöllä hän huomaa, että tästä romaanista voisi näköjään kirjoittaa romaanin. Hän lukee kirjoituksensa läpi ja toteaa, että se on kirjoitettu hänelle ominaiseen hieman yliampuvaan ja siirappisen hehkuttavaan tyyliin. Mutta minkäs teet, jotkut teokset (ja pari siideriä) vain saavat ylisanat ja peräjälkeen ladellut, kuluneet adjektiivit liikkeelle.

Sinä iltana loppuun luettu Sinä päivänä saa täydet viisi ällää ja sinä iltana katsottu Sinä päivänä saa sekin viisi ällää, koska muut vaihtoehdot eivät vain oikein sopisi tämän illan tunnelmaan.

LLLLL