Things We Lost in the Fire

Elokuvassa synkkien sävyjen keskeltä löytyy myös useita valonpilkahduksia. 

Sunnuntaina eteen osui sattumalta elokuva, josta en tiennyt etukäteen yhtään mitään, jonka päätin katsoa spontaanisti vasta alkutekstien jo lipuessa ruudulle – ja joka teki suuren vaikutuksen raskaan teemansa pienieleisellä, mutta silti niin vahvalla käsittelytavalla.

Things We Lost in the Fire kertoo miehensä traagisesti menettäneestä Audreystä (Halle Berry), joka yrittää selvitä arjesta hautajaisten jälkeen 6- ja 10-vuotiaiden lastensa kanssa.

Hautajaissa Audrey tapaa miehensä parhaan ystävän Jerryn (Benicio del Toro), johon Audrey on suhtautunut kielteisesti. Osittain siksi, että ei ole luottanut häneen tämän vakavan heroiiniriippuvuuden takia. Toisaalta siksi, että Audrey on ollut mustasukkainen ajasta, jonka aviomies on viettänyt Jerryn kanssa.

Pian tapaamisen jälkeen Audrey pyytää Jerryä muuttamaan perheensä asunnon yhteydessä tyhjillään olevaan huoneeseen. Audrey ei oikein itsekään tiedä, miksi tekee ehdotuksen. Hakeakseen tukea itselleen sekä tarjotakseen sitä myös vaikean riippuvuuden kanssa kamppailevalle Jerrylle, joka on onnistunut jo olemaan kuukauden päivät kuivilla.

Päivien kuluessa Audrey huomaakin saavansa Jerrystä yllättävän paljon tukea ja apua. Paitsi itselleen, myös lapsilleen. Jerry onnistuu voittamaan lasten luottamuksen ja saa heidät selättämään pelkonsa niin hienosti, että Audreylle alkaa tuottaa vaikeuksia seurata tätä kaikkea.

Things We Lost in the Fire on tanskalaisen Susanne Bierin ensimmäinen Hollywood-ohjaus. Katsoessani tätä en tiennyt ohjaajasta mitään, mutta jälki oli selvästi jenkkivaltavirrasta poikkeavaa. Minimalistista, viipyilevää, tarkkaa ja korutonta.

Aluksi en edes tunnistanut Halle Berryä, joka näyttelee surun murtamaa Audreytä vereslihalla, ilman mitään ylimääräistä. Del Toro tekee jälleen kerran vakuuttavaa jälkeä siinä, minkä osaa niin hyvin: tasapainoilee elämästä ohuesti kiinnipitävän karun ja traagisen sekä täysillä pienistä asioista nauttivan, lämminsydämisen hahmon välillä.

Menettämisen syvän surun kanssa kamppaileva Berry ja heroiiniriippuvuudessa riutuva Del Toro ovat tässä parhaimmillaan. Myös David Duchovny esittää perheenisää ja aviomiestä takaumissa herkästi ja uskottavasti. Muutkin henkilöt ovat kiinnostavia ja taitavasti näyteltyjä.

Ensimmäisten minuuttien aikana en ollut vakuuttunut siitä, pysyykö mielenkiinto tarinassa yllä. Pikkuhiljaa henkilöhahmot kuitenkin hiipivät iholle. Tunteita ei alleviivata, vaan ne tunkevat läpi läheltä kuvatuista silmäkulmista ja tyhjistä, mutta silti kovin raskaista katseista.

Puolivälin jälkeen huomasin raivostuvani yhdelle henkilöistä todella vahvasti, mikä ei ole minulle kovin tyypillistä elokuvankatsojana. Raivostumisen keskellä ymmärsin samalla henkilön ratkaisun täysin, tämäkin on harvinaista.

Voimakas reaktio kertoo jotain leffan todentuntuisuudesta. Ratkaisu puolestaan kertoo surutyön kompleksisuudesta.

Vaikka tätä elokuvaa onkin paljon kehuttu, sitä on myös kritisoitu siitä, että se ei nouse yhteiskunnalliselle tasolle vaan jää yksityiseksi ja yksittäiseksi tarinaksi. Mielestäni tämä ei ole huono, vaan luonteva asia näin henkilökohtaisen teeman käsittelyssä.

Yleensä tämän tyylisissä elokuvissa ei voi välttyä kyyneliltä. Välillä joistakin leffoista huokuu läpi, että katsojat on huijattu itkemään laskelmoiduilla ajoituksilla ja musiikilla.

Tässä katsomiskokemuksessa oli erikoista myös se, että rankkaakin rankemmasta aihepiiristä huolimatta minua ei itkettänyt lopussa. Sen sijaan ennen kuin lopputekstit täyttivät ruudun seurasin Del Toron silmiä ja suusta sykähteleviä sanoja herkeämättä, henkeä haukkoen ja toivoen, että seuraavaksi kävisi hyvin.

LLLL 1/2

Rakkautta, anarkiaa ja raakalaisia

Rakkautta ja anarkiaa -ohjelmistosta piti valita sellainen leffa, jota pääsi katsomaan vanhaan lemppariteatteriin. 

Rakkautta ja anarkiaa -festari pyörii vielä pari päivää. Näyttää siltä, että ohjelmistosta tuli tänä vuonna katsastettua vain yksi tapaus. No, viime viikonloppuna tulikin tuijotettua leffoja aika liukuhihnalta, joten pieni hengähdystauko elokuvista muun touhuamisen takia oli ihan tervetullutta.

Laatu korvasi määrän festaripoiminnoissa. Ohjelmistosta viime lauantaina ex tempore napattu Raakalaiset osoittautui varsin nasevaksi makupalaksi. Oliver Stonen nimi nyt on jo jonkinasteinen laatutakuu itsessään, mutta silti ohjaajan uusin yllätti positiivisesti.

Leffa kertoo kahdesta kalifornialaisnuoresta, jotka valmistavat maailman laadukkainta maria. Ben ja Chon jakavat yritystoiminnan lisäksi myös tyttöystävän. Kolmikon aurinkoiseen rantaelämään tulee kuitenkin mutkia matkaan, kun meksikolaiskartelli haluaa päästä poikien laatutuotteesta osingoille.

Raakalaiset piti katsojansa naulittuna tiiviisti Bio Rexin koviin tuoleihin koko reilun parituntisen ajan. Meininki oli rajua eivätkä kuvat säälineet heikkohermoisia katsojia. Tässä olisi pituuden puolesta ollut tilaa Stonelle tyypillisille fiilisteleville ja maalaileville jaksoille, mutta sen sijaan konkariohjaaja täytti tämän 130 minuuttisen tihkuvalla jännityksellä, toiminnalla ja hyvin ajoitetuilla juonenkäänteillä.

Roolitus on tässä varsin mehevä. Pääkolmikko Beniä, Chonia ja heidän armastaan O:ta esittävät tuoreet kasvot Aaron Taylor-Johnson, Taylor Kitsch ja Blake Lively. Mainioita tulokkaita täydentämään on kahmittu konkariosaston kermaa edustavat Benicio del Toro ja John Travolta. Selma Hayek tekee tässä kovana kartellipomottarena mielenkiintoisimman roolin, jonka ainakin itse olen häneltä nähnyt.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei tämä mikään uusia ovia avaava taideteos tai syvällinen pohdinta ihmisyydestä tai elämästä ole. Hyvä se on silti. Leffa aiheutti vähän samanlaisia säväreitä kuin Pulp Fiction aikoinaan. Siinä oli potkua, imua ja sitä katseli innolla. Rexistä ulos tepastellessa piti heti alkaa ruotimaan sitä, kuinka nautinnollinen tämä parituntinen oli.

On harmi, että Bio Rex ei pyöritä enää normiohjelmistoa, vaan toimii ainoastaan tilausteatterina. Heti ovista sisään astuessa tuli ikävä vanhoja hyviä aikoja, kun leffoissa pystyi Helsingissä käymään muuallakin kuin Finnkinokomplekseissa, joiden tiloista puuttuu persoonallinen henki ja sisustus.

Ilmassa ei leijunut popcornin käry, vaan ihana kahvin tuoksu. Kahvikojussa myytiin Dracula-pastilleja. Mennessä sisään lipunrepijä huikkasi perään elämyksellistä elokuvailtaa. Sitä se tosiaan oli.

Älliä fiilikselle ja leffalle: LLLL 1/2

Leffan jälkeisestä Kimchipadastakaan ei potkua puuttunut.