Rakkautta, anarkiaa ja raakalaisia

Rakkautta ja anarkiaa -ohjelmistosta piti valita sellainen leffa, jota pääsi katsomaan vanhaan lemppariteatteriin. 

Rakkautta ja anarkiaa -festari pyörii vielä pari päivää. Näyttää siltä, että ohjelmistosta tuli tänä vuonna katsastettua vain yksi tapaus. No, viime viikonloppuna tulikin tuijotettua leffoja aika liukuhihnalta, joten pieni hengähdystauko elokuvista muun touhuamisen takia oli ihan tervetullutta.

Laatu korvasi määrän festaripoiminnoissa. Ohjelmistosta viime lauantaina ex tempore napattu Raakalaiset osoittautui varsin nasevaksi makupalaksi. Oliver Stonen nimi nyt on jo jonkinasteinen laatutakuu itsessään, mutta silti ohjaajan uusin yllätti positiivisesti.

Leffa kertoo kahdesta kalifornialaisnuoresta, jotka valmistavat maailman laadukkainta maria. Ben ja Chon jakavat yritystoiminnan lisäksi myös tyttöystävän. Kolmikon aurinkoiseen rantaelämään tulee kuitenkin mutkia matkaan, kun meksikolaiskartelli haluaa päästä poikien laatutuotteesta osingoille.

Raakalaiset piti katsojansa naulittuna tiiviisti Bio Rexin koviin tuoleihin koko reilun parituntisen ajan. Meininki oli rajua eivätkä kuvat säälineet heikkohermoisia katsojia. Tässä olisi pituuden puolesta ollut tilaa Stonelle tyypillisille fiilisteleville ja maalaileville jaksoille, mutta sen sijaan konkariohjaaja täytti tämän 130 minuuttisen tihkuvalla jännityksellä, toiminnalla ja hyvin ajoitetuilla juonenkäänteillä.

Roolitus on tässä varsin mehevä. Pääkolmikko Beniä, Chonia ja heidän armastaan O:ta esittävät tuoreet kasvot Aaron Taylor-Johnson, Taylor Kitsch ja Blake Lively. Mainioita tulokkaita täydentämään on kahmittu konkariosaston kermaa edustavat Benicio del Toro ja John Travolta. Selma Hayek tekee tässä kovana kartellipomottarena mielenkiintoisimman roolin, jonka ainakin itse olen häneltä nähnyt.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei tämä mikään uusia ovia avaava taideteos tai syvällinen pohdinta ihmisyydestä tai elämästä ole. Hyvä se on silti. Leffa aiheutti vähän samanlaisia säväreitä kuin Pulp Fiction aikoinaan. Siinä oli potkua, imua ja sitä katseli innolla. Rexistä ulos tepastellessa piti heti alkaa ruotimaan sitä, kuinka nautinnollinen tämä parituntinen oli.

On harmi, että Bio Rex ei pyöritä enää normiohjelmistoa, vaan toimii ainoastaan tilausteatterina. Heti ovista sisään astuessa tuli ikävä vanhoja hyviä aikoja, kun leffoissa pystyi Helsingissä käymään muuallakin kuin Finnkinokomplekseissa, joiden tiloista puuttuu persoonallinen henki ja sisustus.

Ilmassa ei leijunut popcornin käry, vaan ihana kahvin tuoksu. Kahvikojussa myytiin Dracula-pastilleja. Mennessä sisään lipunrepijä huikkasi perään elämyksellistä elokuvailtaa. Sitä se tosiaan oli.

Älliä fiilikselle ja leffalle: LLLL 1/2

Leffan jälkeisestä Kimchipadastakaan ei potkua puuttunut. 

Kaikkiruokaista rainankatselua

Tältä sohvalta katsellaan kotona leffoja tämän seuraneidin kanssa muun muassa.

Leffaystävien haasteblogi Movie Monday kyseli seuraavaa:

Mitkä ovat sinulle ne ihanneolosuhteet leffojen katsomiseen? Yksin vai yhdessä, kotona vai leffateatterissa, käpertyneenä nojatuoliin vai sängyssä maaten, eväillä vai ilman, pimeinä syysiltoina vai säällä kuin säällä? #58 Olosuhteet

Luettuani muiden analyysejä katselutottumuksista, inspiroiduin itsekin vielä ruotimaan omaa käyttäytymistä.

Huomaan olevani aika kaikkiruokainen. Pidän leffojen katselusta yksin, kaksin, porukassa, kotona, teatterissa, festareilla, ulkoilmassa.

Ehkä kuitenkin antoisinta on katsoa leffoja yksin tai kaksin. Kuten jotkut tähän vastanneet kirjoittajat jo totesivatkin, puhuminen leffojen aikana on ärsyttävää. Tässä olen samaa mieltä, hyvät laatuleffat vaativat hiljaisen keskittyneen atmosfäärin, porukalla voi sitten katsoa jotain b-luokan komediaa, syödä ja heittää läppää samalla.

Leffojen porukalla katsominen kuuluu kyllä tänä päivänä jo sangen harvinaisiin tapahtumin. Teinivuosilta niin tuttu perinne olisi hauskaa herätellä vielä henkiin, mutta harmittavasti muilla yli kolmekymppisillä tuntuu olevan jo aika paljon muuta tekemistä, kuin kokoontua jonnekin katsomaan leffoja, ei minulla vaan.

Kotona katson leffoja 32 tuumaisesta telkusta sohvalta. Katsomossa useimmiten itseni lisäksi mies ja kaksi kissaa. Leffojen katselu kuuluu viikonloppurutiineihin. Jos ei ole menoa, niin perjantaina suunnataan vuokraamoon, haetaan katselueväät ja laitetaan maraton käyntiin.

Jos taas olen yksin kotona, silloinkin tulee useimmiten käytyä hakemassa vuokraamosta jotain ja syötyä herkkuja. Tässä pari postausta, joissa kuvattu home alone -fiilistelyä:
Täydellisen aamupäivän resepti
Sinä päivänä (ja iltana)

Useimmiten leffoja tulee katsottua illalla, mutta hauskoja ovat myös aamunavaukset ja heräämiset kahvin ja hyvän leffan parissa. Pimeää ei tarvitse kotona olla, että näkee syödäkin.

Pidän myös teatterissa käymisestä, vaikka siihen liittyykin omat kommervenkkinsä. Vaikka kodin rauha onkin miellyttävä, suuri screen ja kunnon äänet yleensä kuitenkin tekevät katselukokemuksesta voimakkaamman.
Leffaan en tarvitse kaveria, mutta irtokarkkeja ja juotavaa kyllä, ja joskus popparitkin vielä kainaloon.

Tylsää on kuitenkin se, että teatterissa käyminen on tänä päivänä melkein yhtä kuin Finnkinossa käyminen. Engelin kaltaisia helmiä soisi putkahtelevan ydinkeskustan ulkopuolellekin. Olisi mahtavaa, jos tänne Flamingon kulmille saataisiin myös pieni, kotoisa teatteri, joka näyttäisi muutakin kuin blockbustereita ja lasten leffoja.

Ja mitä säihin tulee, niin rainoja tulee ahmittua säällä kuin säällä. Kauniin aurinkoisen päivänkin voi uhrata hyvälle leffalle, mutta eniten fiilistä on katsoa leffoja sateisena päivänä, jolloin ropina kuuluu sisälle asti. Parhaita tunnelman kannalta ovat syksyn pimenevät illat, peitto, pari kynttilää ja teekuppi kaverina.

Eli summa summarum, konstit on monet ja täällä ei katselun suhteen hirveästi nirsoilla. 

Ravisuttava puhdistus

Puhdistus on väkevä, ravisuttava ja puistattava elokuva. Se on ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni kotimaisia. Onnistuneen lopputuloksen takaavat vahva Sofi Oksasen luoma tarina, Antti J. Jokisen taitava ohjaus ja kivenkovat näyttelijäsuoritukset.

Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei ole vielä lukenut tätä viime vuosien hehkutetuinta kirjaa Suomessa. Elokuvaelämyksen kannalta se oli kuitenkin vain hyvä asia. Tämän taideteoksen sai katsoa täysin puhtaalta pöydältä ja jännittää tulevia käänteitä. Nyt, vihdoinkin, kirja on luonnollisesti luettava.

Juonta en nyt ala tässä selostamaan, koska se on luultavasti suurimmalle osalle kirjasta tuttu. Sen sijaan muutama sana toteutuksesta ja näyttelijäsuorituksista.

Näin Jokisen haastattelun eilen aamulla televisiossa, siinä hän kertoi, kuinka oli kiinnittänyt erityisen paljon huomiota näyttelijöiden puheeseen. Hän oli pyrkinyt luomaan mahdollisimman aitoa dialogia pyytämällä näyttelijöitä puhumaan hiljaa ja tekemään tahallaan virheitä puhuessaan. Tavoitteena oli näin välttää näyttelijöille ominaista, maneerista puhetyyliä. Harjoitus on tuottanut hyvää tulosta, suomalaiset näyttelijät eivät ole koskaan kuulostaneet niin luontevilta ja dialogi ei missään kohtaa särähtänyt teennäiseltä korvaan, toisin kuin useimmissa suomalaisissa elokuvissa.

On hämmästyttävää, miten taidokkaasti hulppeiden musiikkivideoiden ohjaajana tunnettu Jokinen on onnistunut ohjaamaan näyttelijöitä. Tuntuu, että hän on saanut näistä tutuista kotimaisista tähdistä irti paljon enemmän kuin pitkän linjan ohjaajat. Tässä ollaan todella vereslihalla, lähellä.

Laura Birn, Amanda Pilke, Liisi Tandefelt, Krista Kosonen ja Peter Franzen tekevät kaikki komeaa jälkeä. Mutta kirkkaimpana tähtenä tässä loistaa Laura Birn, joka välittää Aliiden jokaisen tunnetilan, tuskan, kivun, pettymykset ja epätoivon riipaisevan tarkasti ja uskottavasti. Liisi Tandefelt on todella nainen paikallaan vanhan Aliiden roolissa ja välittää painavan menneisyyden taakan vailla haparointia. Birnin ja Tandefeltin suoritukset pelaavat hyvin yhteen.

Franzen tuntuu kuuluvan jokaisen kotimaisen kokopitkän kalustoon. Eihän siinä, kuten todettua jo tuossa Tie Pohjoiseen -postauksessa, niin mies vaan on törkeän lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä kuitenkin, naama alkaa olla omaan makuun liian kulunut. Samoin kuin Tommi Korpelan. Molemmat tekevät moitteetonta näyttelijäntyötä, mutta tuoreilla kasvoilla olisi vielä paremmin päästy karkuun sitä tosiasiaa, että tämä on näyteltyä tarinaa, välillä tunteet välittyvät valkokankaalta niin voimakkaina, että unohtaa katsovansa elokuvaa ja elää joka solulla mukana tapahtumissa.

Siirtymät kahden aikakauden välillä on toteutettu sujuvasti, kuvaus- ja äänimaailmassa ei kikkailla liikaa, mutta toteutuksessa kyllä näkyy Jokisen kansainvälinen kädenjälki. Kuvat ovat komeita, maisemat musiikkivideomaisen tyylikkäästi kuvattuja.

Jokinen on myös ottanut todella suoraviivaisen lähestymistavan, väkivaltaa ja seksuaalista alistamista näytetään vihjaamatta, päin naamaa ja välillä pitää vetää katsomossa kunnolla henkeä ja kääntää katsetta sivummalle.

Kamera kuvaa henkilöitä koko ajan läheltä, mikä lisää henkilökohtaisuuden ja yksityiseen kajoamisen tuntua.

Puhdistus oli itselleni henkeäsalpaava ja tunteita herättänyt elokuva. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämä oli Oksasen ja kuinka paljon Jokisen ansiota. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Oksanen voi olla ylpeä tästä filmatisoinnista, jonka uskoisin tekevän oikeutta kirjalle, vaikkei sitä orjallisesti noudattaisikaan.  Jokinen niin ikään voi olla todella ylpeä itsestään, hän ylitti tässä varmaankin paitsi epäilevien katsojien odotukset, myös omansa. Ja suomalaiset voivat olla ylpeitä siitä, että tässä maassa tehdään tällä hetkellä täysin kansainväliseen tasoon yltäviä elokuvia, tällä pitäisi päästä ensi vuoden ulkomaalaisen elokuvan Oscar-mittelöihin aivan heittämällä.

Ja kaikki ne, jotka eivät ole vielä lukeneet Puhdistusta, varmasti hankkivat kirjan käsiinsä tämän nähtyään samoin tein.

Kokemus ravisutti neljän ja puolen ällän voimalla. LLLL 1/2