Things We Lost in the Fire

Elokuvassa synkkien sävyjen keskeltä löytyy myös useita valonpilkahduksia. 

Sunnuntaina eteen osui sattumalta elokuva, josta en tiennyt etukäteen yhtään mitään, jonka päätin katsoa spontaanisti vasta alkutekstien jo lipuessa ruudulle – ja joka teki suuren vaikutuksen raskaan teemansa pienieleisellä, mutta silti niin vahvalla käsittelytavalla.

Things We Lost in the Fire kertoo miehensä traagisesti menettäneestä Audreystä (Halle Berry), joka yrittää selvitä arjesta hautajaisten jälkeen 6- ja 10-vuotiaiden lastensa kanssa.

Hautajaissa Audrey tapaa miehensä parhaan ystävän Jerryn (Benicio del Toro), johon Audrey on suhtautunut kielteisesti. Osittain siksi, että ei ole luottanut häneen tämän vakavan heroiiniriippuvuuden takia. Toisaalta siksi, että Audrey on ollut mustasukkainen ajasta, jonka aviomies on viettänyt Jerryn kanssa.

Pian tapaamisen jälkeen Audrey pyytää Jerryä muuttamaan perheensä asunnon yhteydessä tyhjillään olevaan huoneeseen. Audrey ei oikein itsekään tiedä, miksi tekee ehdotuksen. Hakeakseen tukea itselleen sekä tarjotakseen sitä myös vaikean riippuvuuden kanssa kamppailevalle Jerrylle, joka on onnistunut jo olemaan kuukauden päivät kuivilla.

Päivien kuluessa Audrey huomaakin saavansa Jerrystä yllättävän paljon tukea ja apua. Paitsi itselleen, myös lapsilleen. Jerry onnistuu voittamaan lasten luottamuksen ja saa heidät selättämään pelkonsa niin hienosti, että Audreylle alkaa tuottaa vaikeuksia seurata tätä kaikkea.

Things We Lost in the Fire on tanskalaisen Susanne Bierin ensimmäinen Hollywood-ohjaus. Katsoessani tätä en tiennyt ohjaajasta mitään, mutta jälki oli selvästi jenkkivaltavirrasta poikkeavaa. Minimalistista, viipyilevää, tarkkaa ja korutonta.

Aluksi en edes tunnistanut Halle Berryä, joka näyttelee surun murtamaa Audreytä vereslihalla, ilman mitään ylimääräistä. Del Toro tekee jälleen kerran vakuuttavaa jälkeä siinä, minkä osaa niin hyvin: tasapainoilee elämästä ohuesti kiinnipitävän karun ja traagisen sekä täysillä pienistä asioista nauttivan, lämminsydämisen hahmon välillä.

Menettämisen syvän surun kanssa kamppaileva Berry ja heroiiniriippuvuudessa riutuva Del Toro ovat tässä parhaimmillaan. Myös David Duchovny esittää perheenisää ja aviomiestä takaumissa herkästi ja uskottavasti. Muutkin henkilöt ovat kiinnostavia ja taitavasti näyteltyjä.

Ensimmäisten minuuttien aikana en ollut vakuuttunut siitä, pysyykö mielenkiinto tarinassa yllä. Pikkuhiljaa henkilöhahmot kuitenkin hiipivät iholle. Tunteita ei alleviivata, vaan ne tunkevat läpi läheltä kuvatuista silmäkulmista ja tyhjistä, mutta silti kovin raskaista katseista.

Puolivälin jälkeen huomasin raivostuvani yhdelle henkilöistä todella vahvasti, mikä ei ole minulle kovin tyypillistä elokuvankatsojana. Raivostumisen keskellä ymmärsin samalla henkilön ratkaisun täysin, tämäkin on harvinaista.

Voimakas reaktio kertoo jotain leffan todentuntuisuudesta. Ratkaisu puolestaan kertoo surutyön kompleksisuudesta.

Vaikka tätä elokuvaa onkin paljon kehuttu, sitä on myös kritisoitu siitä, että se ei nouse yhteiskunnalliselle tasolle vaan jää yksityiseksi ja yksittäiseksi tarinaksi. Mielestäni tämä ei ole huono, vaan luonteva asia näin henkilökohtaisen teeman käsittelyssä.

Yleensä tämän tyylisissä elokuvissa ei voi välttyä kyyneliltä. Välillä joistakin leffoista huokuu läpi, että katsojat on huijattu itkemään laskelmoiduilla ajoituksilla ja musiikilla.

Tässä katsomiskokemuksessa oli erikoista myös se, että rankkaakin rankemmasta aihepiiristä huolimatta minua ei itkettänyt lopussa. Sen sijaan ennen kuin lopputekstit täyttivät ruudun seurasin Del Toron silmiä ja suusta sykähteleviä sanoja herkeämättä, henkeä haukkoen ja toivoen, että seuraavaksi kävisi hyvin.

LLLL 1/2