Näytetään tekstit, joissa on tunniste draama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste draama. Näytä kaikki tekstit

5. joulukuuta 2011

Ääni pään sisällä


Pakko kirjoittaa sunnuntai-illan päättäneestä täysin absurdista ja ennenkokemattomasta tapahtumasta. Iltapesulla hampaita harjatessa yhtäkkiä alkaa kuulua kertojan ääni, joka kuvaa jokaista liikettäsi tarkkanäköisesti.

Et saa paikallistettua ääntä mistään ja se vainoaa sinua itsepintaisesti kun yrität suoriutua arkisista askareistasi. Ahdistavinta on se, että tekojesi lisäksi ääni tietää myös kaikki syvimmät ajatuksesi ja muotoilee ne vaivatta tyylikkäästi kirjoitetuksi kaunokirjallisuudeksi.

Pelottavaa! Skitsofreniaa? Hmm, vai ihan totta…

Tämä kertojaääni tupsahti varoittamatta verotarkastaja Harold Crickin elämään elokuvassa Stranger than fiction. Leffa oli aivan mahtava. Aivan kuten Rare Exports, tämäkin oli juonellisesti jotain ihan muuta, virkistävän erilaista ja todella kekseliästä draamaa.

Ja ihana, vastustamaton, eleettömyydessään silti niin monivivahteinen Will Ferrell. Huh! Olen nähnyt kaverin legendaarisessa Bileet Roxburyssa ja tietty Hokkarihemmoissa, mutta eilisen jälkeen olen aivan myyty. Ferrelin tulkinta tasapaksusta, kaavoihin kangistuneesta, elämäänsä leipiintyneestä verotarkastajasta, jonka elämä saa käänteentekevän muutoksen on täysosuma.

Katsojia hemmotellaan myös Maggie Gyllenhaalin, Emma Thompsonin, Queen Latifan ja Dustin Hoffmanin herkullisilla sivuosasuorituksilla. Ja juoni – se vasta jännittävä onkin! Onko Harold vain kirjailijansa fiktiivinen päähenkilö? Onko kirjailijan kertojaääni ja koko romaani vain Haroldin mielikuvituksen tai skitsofrenian tuotetta? Vai elävätkö päähenkilö ja kirjailija todellakin molemmat oikeasti? Onko tässä koko hommassa mitään järkeä?

En tiedä. Kaiken tämän eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä leffa tekee myös pari kiintoisaa yleistystä. ”Kaikki ajattelevat hyppäävänsä rakennuksen katolta” ja ”Kaikki pitävät pikkuleivistä”. No oli miten oli, mutta ainakin yleistys: ”Kaikki pitävät tästä elokuvasta”, voisi hyvinkin pitää kutinsa. Sen verran minä ainakin tästä nautin.

Tämä elokuva on ajatuksia herättävä tarina siitä, miten elämäänsä voi alkaa pitkän jarruttelun jälkeen elämään täysillä. Se on järjetön, osuva, hauska, lämmin, jännittävä, surullinen, outo ja mieleenpainuva. Mitä muuta voisi enää toivoa? Loistavan leffan odotus saatiin tässä tyydytettyä.

Pitää jättää silti vielä pikkuisen pelivaraa parantaa, neljä ja puoli ällää. LLLLL

p.s. elokuvassa rannekellolla on elintärkeä rooli. Itselle kellon pitäminen on muodostunut tavaksi ja ilman sitä on avuton olo. Eikä sitä koskaan tiedä, mitä hyötyä tästä asusteesta voikaan olla…

31. lokakuuta 2011

Silmäniskun voima

Tarkastelussa sunnuntai-illan elokuva Perhonen lasikuvussa. Tämä perhonen puolestaan liiteli viime kesänä Tallinnassa varpailleni hengähtämään - ja viipyi siinä pitkään ja hartaasti.

Viime viikonloppu oli sangen poikkeuksellinen. Onnistuin heti uhmaamaan ensimmäisessä postauksessa hehkuttamaani perjantain ja lauantain leffakimarointia. Syy tähän elokuvallisesti aneemiseen viikonlopun alkuun lymyää täällä blogosfäärissä. Olenko tosiaan löytänyt bloggaamisesta ajallisen haastajan elokuvien ahminnalle?!

Onneksi tämän leffaleilan balanssi ei sentään kokonaan nyrjähtänyt, sillä kuivakkaa alkua kompensoivat komeasti sunnuntai-iltana Teemalta tulleet filmihelmet. Ruudun valloittivat lähes peräkanaa Chaplinin Kaupungin valot ja vähän myöhemmin Julian Schnabelin Perhonen lasikuvussa.

Molemmat olivat totisesti elokuvakerronnan aatelia, mutta pureudun tässä jälkimmäiseen: tarinaan silmänräpäyksen voimasta. Tähän väliin pieni disclaimer: pureudun elokuvan herättämiin tuntemuksiin, en teknisiin seikkoihin. Perhonen lasikuvussa kuvaa riipaisevasti, miten koko elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Ja näyttää kiehtovasti, miten paljon voikaan kertoa silmää räpäyttämällä. Elokuva on sukellus mielen syövereihin, ikkuna taisteluun itsesääliä vastaan ja mieletön hyppy mielikuvituksen pelastavaan maisemaan.

Surullisen kaunis tarina kertoo äkillisen sairaskohtauksen myötä täysin halvaantuneesta ranskalaisesta Elle-lehden päätoimittajasta Jean-Dominique Baubystä, jonka aivot toimivat täysin normaalisti. Ainoa liikkuva osa ennen niin eläväisen miehen kehossa on toinen silmäluomi, jonka avulla hän oppii kommunikoimaan. Tällä silmänräpäytysmetodilla hän päätyy myös sanelemaan romaanin, joka kertoo hänen elämästään kohtalokkaan hetken jälkeen. Kyseessä on tositarina ja kirja on oikeasti kirjoitettu. Sen haluan myös ehdottomasti lukea.

Tämä elokuva kurkistaa todellakin pintaa syvemmälle, ”vaatimattomasti” sielun ytimeen. Heti alussa päästään harvinaisella tavalla päähenkilön pään sisään – kirjaimellisesti. Kamera näyttää meille kuvaa herääjän silmin, sumeasta luomien raotuksesta siihen realisaatioon, että näitä puhuttuja sanoja ei kukaan kuule. Ja kun lääkäri päättää tikata toisen silmän kiinni, toimenpide näytetään aivan niin kuin omaa silmää ommeltaisiin umpeen – tämä tekee mukavalta kotisohvalta käsin todella pahaa.

Päähenkilö kokee olevansa kuin perhonen lasikuvussa. Ahtaassa paikassa, josta ei pääse pois, vanki omassa ruumiissaan. Jonkin aikaa itsesäälissä ja kuoleman kaipuussa ryvettyään hän kuitenkin aloittaa taistelun olosuhteita vastaan. Hän tajuaa, että se mitä häneltä ei kukaan voi ottaa pois ovat hänen ajatuksensa ja mielikuvituksensa. Ja niihin turvatessa vain taivas on rajana.

Pidin, liikutuin ja vaikutuin. Neljä ällää. L L L L L