Viime viikon aikana ovat Poirotit pölyttyneet Netflix-arkistossa ja leffateatterit kierretty kaukaa. Mutta ruudun äärellä olen tästä huolimatta notkunut tiiviisti ja kokenut aimo annoksen jännitystä, vauhdin huumaa ja tunteita laidasta laitaan. Miksei olympialaisia järjestetä useammin? Tai - onneksi niitä ei järjestetä useammin.
Paitsi että vietän liikaa aikaa elokuvia tapittaen, olen aina ollut myös innokas penkkiurheilija, etenkin talviolympialaisten aikaan. Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmaksi pieni penkkiurheilija sisälläni kasvaa. Nyt viikon urakan jälkeen peppu on aivan puuduksissa, niskat jumissa ja kodinhoito rempallaan. Ja ollaan vasta lähestymässä puolimatkan krouvia. Vielä on onneksi ääni tallella ja motoriikkakin noin päällisin puolin pelaa.
Nyt jo viikon mittainen Sotshi-raina on pitänyt sisällään draamaa jos jonkinmoista. Olen kiljunut ilosta ja liikuttunut Ennin onnistumisesta, kuunnellut Mäkäräisen haastattelua suuren pettymyksen jälkeen itsekin melkein tippa linssissä, jännittänyt hulluna meneekö se länsinaapuri Iivon ohi ja rääkynyt kuin mielipuoli kun niin tapahtui.
Urheilu on kyllä aika mahtava asia. On hienoa katsoa, miten urheilijat vetävät äärirajoilla ja ylittävät itsensä. Vielä siistimpää on huomata, että niin voi tehdä itsekin. Tämä vuosi on alkanut näissä merkeissä tälläkin pienellä liikkuja-Leilalla.
Ensimmäisen kerran ylitin itseni tänä vuonna Hakunilan hiihtoladuilla. Piti lähteä hakemaan vähän tuntumaa taas siihen suksilla menemiseen. Ajattelin, että kun ei kerran missään muualla lunta ole, niin lähdetään nyt sitten mukaan sinne sm-laduille, että kyllä sielläkin varmaan joku rento jolkottelulenkki on. No ehkä oli, mutta me ei sitä nähty.
Heti ensimmäisen kaarteen jälkeen odotti järkyttävän jyrkkä ja kammottavan pitkä pystysuora ylämäki, jonka tamppasin verenmaku suussa ylös pumpun hakatessa tuhatta ja sataa ja käsien muuttuessa pikkuhiljaa spageteiksi. Noh, ennen kun siitä oli selvitty niin laskin jo päässäni, että jos on näin paljon tultu ylös niin kohta varmaan lähdetään tikkusuoraa alas. Se alamäki odottikin sitten saman tien mäen päälle päästyämme. En ole koskaan tullut mistään niin lujaa. Enkä olisi koskaan aiemmin lähtenyt edes yrittämäänkään. En tiedä oliko syynä sosiaalinen paine vai thainyrkkeilyssä karttunut rohkeus, mutta lähdin sitten pokkana niiamaan ja syöksymään mäkeä alas.
Hyvän matkaa jo tultuani tajusin, että en tule selviämään tästä kunnialla ja päätin tietoisesti tehdä tyylikkään peppu edellä -alastulon ennen kuin olisin löytänyt itseni jostakin pöpeliköstä päällä seisoen. Monet minun jälkeeni eivät osanneet ennakoida ja syöksyivät pää tai maha edellä kukin omiin suuntiinsa. Se siitä Hakunilasta - ja hiihdosta tämän talven osalta.
Heti seuraavana päivänä olin taas testaamassa omia rajoja - tällä kertaa thainyrkkeilysalilla. Luulimme siskon kanssa menevämme tutun vetäjän sparritunnille, jossa harjoitellaan pilke silmäkulmassa, kevyellä ja taktisella otteella. No siellä olikin sitten yksi toinen vetäjä. Meininki oli nätisti sanottuna vähän ronskimpi ja lopputunnista päädyin pää punaisena kannustavan ohjaajan kanssa niskapainiin, jossa yritin kaikin voimin pusertaa itseäni irti raavaan miehen vähän rankemmalla hikiaromilla höystetystä rutistuksesta. Että sellainen viikko. Mutta opinpahan mistä tuossa niskapainissa on kysymys.
Vuosi on lähtenyt terhakkaasti thainyrkkeilyn ja kipeytyneiden lihasten parissa liikkeelle. On mukava huomata hiljalleen kehittyvänsä jollakin osa-alueella, ei puuskuta enää niin pahasti eikä meinaa pyörtyä tunnin jälkeen. Pelisilmä ja tekniikka alkaa kehittyä, osaan suojata enkä säikähdä ja vedä silmiä kiinni jos hanska tulee kohti. Ja mikä tärkeintä, uskallan sparrata kaikenkarvaisten vastustajien kanssa ja haluan kehittyä lisää ja haastaa itseäni koko ajan vähän enemmän. Viime viikkojen ajan on koivet olleet kovilla ja nätit mustelmat reisissä, mutta mieli sitä virkeämpänä.
Jännä juttu, miten tämä urheilujutska toimii. Kun jostain innostuu, niin se poikii lisää innostusta. Päätin aloittaa lenkkeilyn. Tämä lumeton talvi tarjoaa siihen nyt erinomaiset mahdollisuudet ja järkeilin, että lenkkeilystä saan vetreyttävää, rennompaa vastapainoa thaikkutreeneille, lisää kestävyyttä ja toivottavasti myös muutaman lisäkilon pois. Tänään saavat nämä tossut kyytiä.
Että ei tämä Leila nyt ihan Sotshi-sohvaperunaksi ole heittäytynyt. Mutta urheilun maailmaan se on kyllä aika tehokkaasti hurahtanut. Aion nauttia tästä ryöpytyksestä täysin siemauksin niin kauan kuin intoa riittää.
Toivotaan, että suomalaiset kokevat vielä Sotshissa monia onnistumisia menneen viikon pettymysten ja sairastelujen sijaan. Ja toivotaan, että urheiluinnostus tarttuu ruutujen välityksellä mahdollisimman monelle paatuneellekin penkkiurheilijalle. Ja kun nyt toivomisen makuun päästiin, vois ne Teukka ja kumppanit voittaa olympiakultaakin, ei haittais.
