Makea päätös leffavuodelle

Joulu tulla jollottaa ja tämä viikko on mennyt eläessä omaa elämää, eikä elokuvien. Silti pakko vielä kirjoittaa viime viikonlopun kolmen klassikon setistä, joka tarttui vuokraamosta mukaan. Täydellisen trion tyytyväisissä jälkimainingeissa pohdin, miksi en ole kääntynyt klassikkohyllyn puoleen useammin.

Kun tämän päivän tehostekikkailut, tasapaksut juonet ja tusinanaamat alkavat tympiä, kannattaa todellakin turvautua ikivihreisiin aarteisiin. Vanhassa vara parempi!

Näitä leffoja ei ole kovinkaan mielekästä laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat kaikki lajityyppiensä kirkasta kärkeä. Jokainen pätkä sisältää myös legendaarisen repliikin niin kuin kunnon klassikon kuuluukin.

Miehuuskoe 
Would you like me to seduce you, is that what you are trying to tell me?

Nuoren Dustin Hoffmanin haparointi komean Anne Bancroftin edessä on mehukkainta leffamatskua miesmuistiin. Mieletöntä intensiteettiä ja dialogia, raastavaa tuskaa ja hienoa, täydellisesti ajoitettua komiikkaa. 

Miehuuskokeessa yllättää positiivisesti myös kuvaus, oivaltavat leikkaukset ja Simon & Garfunkelin tunnelmaa luova musiikki. Tämä on kyllä sellainen herkkupala, joka jokaisen elokuvan ystävän pitää katsastaa. Enkä oikein tajua, miten joku voisi olla tästä pitämättä. Ei mikään ihme, että Dustin Hoffmanin elämä ei ollut tämän suorituksen jälkeen enää entisensä.

Hoffman kosiskelee äitiä ja tytärtä viiden ällän edestä. LLLLL

lmestyskirja.Nyt. Redux
I love the smell of napalm in the morning.

Hypnoottinen, koko ajan odotusta kasvattava ja lopussa tajuntaan tärinällä iskevä Ilmestyskirja.Nyt. on elokuvahistorian ehdotonta aateliskastia.

Sekä alkuperäisellä versiolla että kolmen tunnin Redux-versiolla on molemmilla tiukat kannattajansa, mutta oli kumpi versio vaan nyt sitten parempi, niin pointti on se, että ei näin hyviä elokuvia vaan enää tehdä. Ja Marlon Brando... tämän järkäleen veroiset näyttelijät ovat todella harvassa.

Tämä venematka vangitsee myöskin viiden ällän voimalla. LLLLL

Epäillyt
Well I believe in God, and the only thing that scares me is Keyser Soze.

Kevin Spaceyn ja muiden loistavien näyttelijöiden tähdittämä ovela jännäri on jäänyt historiaan dialoginsa, katsojaa tyylikkäästi vedättävän juonensa ja mahtavan loppunsa ansiosta. Epäillyt on epäilemättä parhaita ysärileffoja.

Läppää heitetään ja katsojaa vedätetään myös viiden ällän veroisesti. LLLLL

Nämä herkut ahmineena voi levollisin mielin laskeutua joulun viettoon. Tähän on hyvä päättää tämä elokuvavuosi, sillä setin makea jälkimaku säilyy hyvin ensi vuoden alkuun. Oikein rentouttavaa joulua kaikille!

p.s. muistakaa avata televisio jouluaattona ja kääntää kakkoselle kello 11.28.

Kehräävät kiukun karkoittajat

Tekee mieli purnata. En kestä enää tätä mustaa, kosteaa, pahimmillaan vaakatasossa tulevan kaatosateen säestämää ilmaa. Hajoan siihen, että taivaalta ei tipu sitä valkoista ainetta, joka viime vuodet on tukkinut kaikki tiet, pihat ja pellot ja pitänyt aurausammattilaiset töissä ympäri vuorokauden. Jurppii se, että juuri ennen joulun tuloa ja loman alkua päälle on iskenyt pienimuotoinen flunssa.

Ärsyttää, että sateenvarjo on hävinnyt/rikki enkä saa aikaiseksi ostettua uutta ja kastun joka päivä tuolla muiden sontsien kanssa riehuvien keskellä. Ottaa pannuun se, että kuulostan rikkinäiseltä levyltä toistaessani näitä samoja urputuksen aiheita erinäisillä verkkofoorumeilla ja pitkästytän kaikki kaverini tällä valitusvirrelläni.

Ketuttaa, että en ole katsonut kunnolla elokuvia kohta kahteen viikkoon. Yhden kelvollisen kanadalaisen, joka tuli viime perjantaina telkkarista ja sen lisäksi pari keskinkertaista perussettiä, ja nekin hyvin katkonaisesti, joten ei niitä edes lasketa eikä listata katsottujen joukkoon. Nauhalla odottaa Eräs joulutarina, jonka kimppuun toivon pääseväni pian.

Mutta koska tämä blogi kulkee otsikolla Elokuvista ja elon iloista niin eipäs nyt vaivuta synkkyyteen. Inspiraatio koko postaukselle lähti siitä, kun tulin äsken uitettuna koirana töistä kotiin.

Ennen kuin ehdin avata eteisen ovea se lennähti auki ja pörröinen pieni musta ystäväni taapersi sieltä terhakkaasti minua tervehtimään. Kehräsi, painautui märkiä jalkojani vasten ja purisi tavoilleen uskollisesti ystävälliseen sävyyn, prrrr prrrr. Siinä suli tämän marmattajan sydän!

Hellät huomionosoitukset jatkuivat kun olin päässyt sohvalle virkistävällä naamapesulla. Samaan aikaan lattialla kävi kova kuhina ja temmellys, kun toinen ystävyksistä oli löytänyt aarteen, eli korvatulpan, jonka kanssa oli niin mahdottoman mukava painia ja samalla järsiä sitä innokkaasti. Voiko tässä enää pokkana pahalla päällä olla? No ei tod!

Ääni pään sisällä

Pakko kirjoittaa sunnuntai-illan päättäneestä täysin absurdista ja ennenkokemattomasta tapahtumasta. Iltapesulla hampaita harjatessa yhtäkkiä alkaa kuulua kertojan ääni, joka kuvaa jokaista liikettäsi tarkkanäköisesti.

Et saa paikallistettua ääntä mistään ja se vainoaa sinua itsepintaisesti kun yrität suoriutua arkisista askareistasi. Ahdistavinta on se, että tekojesi lisäksi ääni tietää myös kaikki syvimmät ajatuksesi ja muotoilee ne vaivatta tyylikkäästi kirjoitetuksi kaunokirjallisuudeksi.

Pelottavaa! Skitsofreniaa? Hmm, vai ihan totta…

Tämä kertojaääni tupsahti varoittamatta verotarkastaja Harold Crickin elämään elokuvassa Stranger than fiction. Leffa oli aivan mahtava. Aivan kuten Rare Exports, tämäkin oli juonellisesti jotain ihan muuta, virkistävän erilaista ja todella kekseliästä draamaa.

Ja ihana, vastustamaton, eleettömyydessään silti niin monivivahteinen Will Ferrell. Huh! Olen nähnyt kaverin legendaarisessa Bileet Roxburyssa ja tietty Hokkarihemmoissa, mutta eilisen jälkeen olen aivan myyty. Ferrelin tulkinta tasapaksusta, kaavoihin kangistuneesta, elämäänsä leipiintyneestä verotarkastajasta, jonka elämä saa käänteentekevän muutoksen on täysosuma.

Katsojia hemmotellaan myös Maggie Gyllenhaalin, Emma Thompsonin, Queen Latifan ja Dustin Hoffmanin herkullisilla sivuosasuorituksilla. Ja juoni – se vasta jännittävä onkin! Onko Harold vain kirjailijansa fiktiivinen päähenkilö? Onko kirjailijan kertojaääni ja koko romaani vain Haroldin mielikuvituksen tai skitsofrenian tuotetta? Vai elävätkö päähenkilö ja kirjailija todellakin molemmat oikeasti? Onko tässä koko hommassa mitään järkeä?

En tiedä. Kaiken tämän eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä leffa tekee myös pari kiintoisaa yleistystä. ”Kaikki ajattelevat hyppäävänsä rakennuksen katolta” ja ”Kaikki pitävät pikkuleivistä”. No oli miten oli, mutta ainakin yleistys: ”Kaikki pitävät tästä elokuvasta”, voisi hyvinkin pitää kutinsa. Sen verran minä ainakin tästä nautin.

Tämä elokuva on ajatuksia herättävä tarina siitä, miten elämäänsä voi alkaa pitkän jarruttelun jälkeen elämään täysillä. Se on järjetön, osuva, hauska, lämmin, jännittävä, surullinen, outo ja mieleenpainuva. Mitä muuta voisi enää toivoa? Loistavan leffan odotus saatiin tässä tyydytettyä.

Pitää jättää silti vielä pikkuisen pelivaraa parantaa, neljä ja puoli ällää. LLLLL

p.s. elokuvassa rannekellolla on elintärkeä rooli. Itselle kellon pitäminen on muodostunut tavaksi ja ilman sitä on avuton olo. Eikä sitä koskaan tiedä, mitä hyötyä tästä asusteesta voikaan olla…

Varjoleikkejä

Nämä kuvat on otettu lauantaina, kun aurinko paistoi harvinaisen kirkkaasti. Palattuani lenkiltä kotiin vietimme kissojen kanssa lähes tunnin valolla ja varjolla leikkien.

Eilinen paiste on vaihtunut harmaaksi ja sateiseksi sunnuntaiksi. Pitäisiköhän tänään läpsiä sadepisaroita ikkunalla...

Rare Exports: Rujojen risupartojen tähdittämää harvinaista herkkua

Perjantai-ilta: pitsaa ja hyvää pätkää kehiin! Päätin ahmia joulukalenterista ensimmäiseksi Rare Exportsin. Eikä tämä veto osoittautunutkaan yhtään hullummaksi. Perinteistä joulusiirappia ja söpöilyä odotellessa tämä leffa julisti joulukauden virallisesti avatuksi omintakeisella, oikeasti hauskalla ja näyttävällä tyylillä.

Jalmari Helanderin sopivasti vinksahtanut joulusatu tuli ensi-iltaan vuosi sitten, mutta jostain syystä tämä jäi silloin katsomatta. Teatterissa visuaalisesti huikeasta ja äänimaailmaltaan makeasta leffasta olisi saanut vielä enemmän irti, mutta toimi filkka hyvin myös pilkkopimeässä olohuoneessakin.

Rare Exports on täynnä testosteronia ja rujojen rokonarpisten risupartojen sekä mulkosilmäisten harmaahapsien tähdittämää Lapin maisemaa. Tarinan keskiössä on Onni Tommilan esittämä nuori poika Pietari, joka nousee elokuvan edetessä sankaruudessaan todellisiin miehen mittoihin. Vanhemmat jurnukat Jorma Tommila, Tommi Korpela ja Rauno Juvonen tekevät kaikki vakuuttavan rehellistä työtä Pukin kurittamisessa.

Parasta tässä leffassa on totaalisen tuore tulokulma ja kansainvälisestikin katu-uskottava toteutus. Suomalaisille elokuville liian usein leimallinen vaivaannuttava dialogi sekä kliseiset roolihahmot loistivat poissaolollaan. Itse asiassa kaikki jouluun perinteisesti liitetyt asetelmat heittävät tässä leffassa vauhdilla häränpyllyä ja ainekset muodostavat oman kiintoisan keitoksensa.

Tämänkään leffan kohdalla en halua paljastaa juonesta liikaa. Mutta kuten trailerikin antaa ymmärtää, perinteistä Korvatunturin pukkia, tonttuja tai jouluaaton viettoa tästä stoorista ei löydy. Eikä tätä todellakaan voi suositella perheen pienimmille. Mutta meille vähän vanhemmille veijareille luvassa on mustan huumorin, komeiden maisemien ja vähemmän komeiden tosimiesten täyttämä mainio joulutarina. Sellainen, joka voi syntyä ainoastaan täällä pimeässä pohjolassa.

Tämä pukki rokkaa neljän ällän edestä! LLLLL

Valoa pimeyteen Leffaleilan joulukalenterista

Joulumielelle leffojen lisäksi minut saa itse leivottujen joululahjaleipien paketointi ja kääröjen koristelu.

Joulukuu kolkuttaa ovella ja nyt onkin aika virittäytyä joulumielelle – ja mitenkäs muutenkaan kuin elokuvien parissa. Viime tipassa, tänään joogan meditatiivisen tilan aiheuttamana päähäni putkahti ajatus kasata elokuvan ystävälle suunniteltu joulukalenteri.

Kalenterissa on leffasuositukset jokaiselle päivälle ennen joulua. Mukaan pääsivät leffat, jotka ovat joko talvisia/jouluisia tai saavat muuten vain hyvälle tuulelle sekä tuovat hitusen lämpöä ja romantiikkaa tämän järkyttävän pimeyden keskelle.

Tämä on siitä erikoinen kalenteri, että kaikki luukut ovat heti nähtävillä ja yhtenä päivänä (vaikka jo heti huomenna) saa luvan ”avata” ja ahmia näitä niin sanottuja jouluyllätyksiä useammankin päivän edestä. Kunhan 6. ja 24. päivän ehdotukset malttaa säästää oikeille päiville. Näiden molempien katsominen on jokavuotinen perinne - ja ne näytetään takuuvarmasti televisiossa.

Joulukalenterin valmisteluohjeet

Virittäydy joulutunnelmaan, kipaise vuokraamossa/ kirjastossa tai pengo leffahylly, laita villasukat jalkaan ja leffa soittimeen, nappaa kouraan lämmin kuppi kaakaota tai glögiä, peitä itsesi korviin asti huovalla, nauti!

Hykerryttävän hauskaa, hurjaa, hempeää ja lämmintä joulun odotusta kaikille elokuvien ystäville!

1. Love actually Virittää heti romanttiseen joulutunnelmaan
2. Narnian tarinat: Velho ja leijona Legendaarinen satu lumisissa maisemissa
3. The Holiday Talvista ja aurinkoista hömppää kahdella mantereella
4. Jali ja suklaatehdas Makea välipala
5. Henkien kätkemä Henkeäsalpaavaa animaatiota
6. Tuntematon sotilas Kaikkien klassikkojen isä
7. Kaunotar ja kulkuri Sisältää maailman kauneimman pusun
8. Bridget Jones Aivot narikkaan joulukiireiden keskellä
9. 500 Days of Summer Tässä on kesä, mutta muuten sopii settiin, ihana leffa!
10. Rare Exports Testosteronia kehiin, ettei nyt menisi liikaa tyttöjen listaksi
11. Little Miss Sunshine Ehdoton feel good –pläjäys
12. Elf Puolivälin kunniaksi tonttuilua parhaimmillaan
13. Pikku naisia Ihanaa tyttöenergiaa ja takkatulen loimua
14. Tuulen viemää Nenäliinat esiin
15. Die Hard I Bruce roikkuu hissikuilussa, taattua joulurymistelyä
16. Saiturin joulu Joulumieltä a’la Jim Carrey
17. Monty Python: Brianin elämä Always look at the bright side of life
18. Mr Bean: äärimmäinen katastrofielokuva Ettei keskeneräiset joulujärjestelyt tuntuisi kaaokselta
19. Forrest Gump Sen konvehtirasian takia
20. Notting Hill  For no particular reason
21. Piukat paikat Hulvaton, hyvää tuulta levittävä ikivihreä
22. Ice Age Jäätävää menoa
23. Fanny ja Alexander Kehtaan myöntää, en ole nähnyt, mutta kuulemma joulutunnelman luoja
24. Lumiukko Se ainoa, oikea joulupätkä

Todellinen vaellus - Movie Monday #27 True Story

Tällä viikolla Movie Monday -haasteblogi kyselee parhaiden tositarinoiden perään. Hyviä, tositarinoihin pohjautuvia elokuvia onkin yllättävän paljon. Oma suosikkini ei kerro suurmiehestä, historiaan itsensä terroriteoilla kirjoittaneesta, poliitikosta, taiteilijasta tai sodan uhrista.

Ehdottomasti sykähdyttävin todellisesta henkilöstä kertova elokuva kertoo yhdysvaltalaisesta vaeltajasta Christopher McCandlessista. Into the Wild (Erämaan armoille) on Sean Pennin ohjaustyö vuodelta 2007. Siinä Emile Hirsch ja Alaskan luonto asukkeineen näyttelevät pääosaa - ja ravisuttavasti näyttelevätkin.

Leffa on mieletön matka silmää hiveleviin maisemiin ja nuoren miehen villiin vapauden kaipuuseen, totaaliseen irtiottoon. Suosittelen lämpimästi lähtemään mukaan tälle kauniille ja koskettavalle vaellukselle.

Tässä vielä listaus muita hyviä based on a true story/person –rainoja:

Goodfellas, The Untouchables, Alive, Schindler´s list, Donnie Brasco, Catch me if you can, Munich, Walk the line, The diving bell and the butterfly, The Baader Meinhoof komplex, The Hours, The Pianist, Ray, Frost/Nixon, Milk, The King’s Speech.

Ja sitten vaan odottelemaan The Iron Ladya ja Week with Marilyniä.

Odotusta ilmassa

Vasta puolimatkassa...

Olen tässä kaipaillut inspiraatiota seuraavaan postaukseen. On mennyt jo monta päivää ja muutamia elokuvia, mutta sinänsä hyvätkin tarinat eivät ole innostaneet blogiruodintaan. Tällä kertaa kirjoitan odotuksesta.

Odotan, että näkisin pitkästä aikaa todella sykähdyttävän ja erilaisen elokuvan. Takana on pitkä kausi ihan kiinnostavia, taitavastikin tehtyjä tapauksia, mutta haluaisin vaikuttua, mennä kananlihalle, jäädä sanattomaksi.

Viimeksi lähelle on päästy Biutifulissa Javier Bardemin lohduttomassa matkassa Barcelonan kaduilla sekä yllättäen Ole luonani aina –elokuvassa, jolloin vollotin leffateatterissa liikutuksen vallassa. Eikä pidä unohtaa Perhosta lasikuvussa, josta kirjoitinkin ensimmäisenä tähän blogiin. Se vaikutti. Mutta näemmä leffafriikin nälkä vain kasvaa syödessä…

Odotan uusia elokuvia Javier Bardemilta, joka on siis yksi kaikkien aikojen lempinäyttelijöistäni. Aina loistava, uskottava, koskettava, herkkä, macho... Näytteleepä hän sitten hurmuria tai hullua. Ehkäpä omistan yhden kokonaisen postauksen Javierin roolisuoritusten ruodintaan.

Odotan, että teattereihin tulisi jo pikaisesti kahdesta superladystä kertovat leffat: My week with Marilyn ja The Iron Lady. Niiltä on lupa odottaa ainakin jonkin verran. Michelle Williams ja Meryl Streep ovat lempparinaisia valkokankaalla ja odotan mielenkiinnolla heidän metamorfoosejaan Marilyniksi ja Margaretiksi.

Odotan, että pääsen viikonloppuna äidin ja siskon kanssa elokuviin ja kaupungille. Silloin leffa ei ole pääasia, mutta ei tietenkään haittaisi, että se olisi hyvä.

Odotan, että pääsen hehkuttamaan tänne siitä seuraavasta loistavasta elokuvasta. Sillä aikaa, muutama sana loppuun elon pienistä iloista, joita odotan myös:

Sataisipa jo lunta (ja kunnolla!), että pääsisi hiihtämään. Tulisipa jo pakkasia, että pääsisin käyttämään uutta untuvatakkiani. Kiva, että pian tulee joulu ja pääsee viettämään lomaa luonnon helmassa. Saisinpa jo vihdoin ja viimein neulottua sen, ainakin pari vuotta tekeillä olleen, kaulaliinan loppuun.

Movie Monday 25# Helmiä, jotka pitäisi vielä löytää

Haasteblogi Movie Monday pyysi tällä viikolla listaamaan leffoja, jotka olisi tähän päivään mennessä jo pitänyt nähdä. Aloinkin heti kuumeisesti kelaamaan läpi klassikoita tai oletusarvoisesti loistavia leffoja, joita en ”häpeäkseni” ole vielä saanut katsottua.

Olen kyllä sitä mieltä, että mistään katsomattomista klassikoista ei todellakaan tarvitse häpeää tuntea. Olen viettänyt pelottavan suuren osan vapaa-ajastani leffoja tuijotellen ja tunnustaudun edelleen erittäin pahasti addiktoituneeksi elokuvien ahmijaksi, mutta en kuitenkaan ole koskaan ollut mikään elokuvahifisti. En soimaa itseäni tai katso kieroon muita taidemuotoon hurahtaneita jos listalta nyt sattuu puuttumaan klassikko jos toinenkin.

Kuriositeettinä näitä on kyllä hauska miettiä. Minäkään en ole nähnyt 2001: Avaruusseikkailua, Palmuja tai Hyviä, pahoja ja rumia. Mutta nämä eivät hirveästi ole minua rassanneet.

Ajattelin poimia tähän sellaisia, jotka haluaisin tosissani nähdä, mutta jotka jostain syystä vielä odottavat vuoroaan. Sellaisia, mistä itsellä on huono omatunto:

Kuin raivo härkä
Amores Perros
Nykyaika

No tämän kolmen koplan aiheuttama puutostila on nopeasti korjattu, tietääpähän mitä nappaa seuraavaksi vuokraamon hyllyltä matkaan.

Matkapäiväkirja suurkaupunkien sykkeestä

Lontoo on kuin toinen koti ja kutsuu aina säännöllisesti luoksensa. Tämä kuva on toissa kesältä.

Viime viikolla vaihdoin maisemaa ja käväisin New Yorkissa ja Pariisissa. Aika hyvä saldo sykkiviä metropoleja yhteen viikkoon ahdettuna. 

Ison omenan sydämeen minut johdatti New York, I love you. Alennuslaarista tämän leffan ongittuani kuvittelin että luvassa olisi kevyt romanttinen hömppähetki, mutta toisin kävi. Elokuva yllättikin realistisella rosoisuudellaan. Se kuvasi rakkautta monissa eri muodoissaan, ei pelkästään tyypillisestä boy meets girl – näkökulmasta. Vasta lopputeksteissä minulle kävi ilmi, että sulavasti yhteen nivoutuvien ihmiskohtaloiden tarinat olivat kaikki syntyneet eri ohjaajien käsissä.

New Yorkista minulle jäi nuhjuisen rosoinen, toden tuntuinen ja arkinen kuva, aivan päinvastainen kuin Pariisista päivää myöhemmin.

Pariisin pyörteisiin minut lennätti Woody Allenin Midnight in Paris. Trailerin perusteella odotin Allenille tyypillistä pohdiskelevaa dialogia ja kriisissä vellovien ihmisten edesottamusten seuraamista ilman mitään sen yllättävämpiä käänteitä. Ajattelin, että elokuva kävelyttäisi minut Pariisin halki esitellen sen kauniita katuja, kahviloita ja ihmisiä. No niinhän se tekikin, mutta yllätyksellisellä ja moniulotteisemmalla tavalla kuin olin ennakoinut. Ei siitä sen enempää, sillä hauskinta tätä katsoessa oli se, että olin jostain syystä jättänyt (tavoilleni epäuskollisena) lukematta arvostelut ja olin autuaan tietämätön, millaisista keskusteluista ja millaisesta seurasta Pariisin yöt tässä elokuvassa täyttyivät.

Pariisista jäi kaunis, romanttinen ja yllätyksellinen kuva. Taru taisi tässä tapauksessa olla totuutta hitusen ihmeellisempää.

Suunnitelmissa on mahdollisesti lähteä Pariisiin keväällä. Elokuvan nähtyäni matkakuume kohosi entisestään. Pitäisihän sitä päästä paikan päälle katsastamaan, onko kaupunki tosiaan kauneimmillaan sateella – ja testaamaan mitä siellä oikeasti tapahtuu kun keskiyö koittaa.

Realistiselle New Yorkin ekskursiolle ja satumaiselle Pariisin pyrähdykselle molemmille kolme ja puoli ällää. Matkailu avartaa! LLLLL

Turskauksien turskaus, mitä menoa!

Sarjissankarin ajankohtaisuuden innoittamana kaivoin kirjahyllystä pölyttymästä Faaraon sikarit –seikkailun, jota luen itselleni iltasaduksi.

Tintti ja kumppanit täältä tullaan! Lauantai-iltana porhalsin popcornit, limpparit, irttarit ja 3D-lasit kainalossa leffateatterin ovista sisään, otin mukavan asennon ja avasin karkkipussin. Antaa sympaattisten hahmojen, hengästyttävien takaa-ajojen ja tehosteiden vyöryä päälle.

En ole mikään Tinttipuristi ja nyt leffan nähtyäni uskon, että etäinen suhde Hergén luomiin tarinoihin ja hahmoihin oli varmasti eduksi. Tähän Tintin luojaan voi muuten perehtyä myös Ruudukon blogissa. Itse muistan Tintin ja muut toinen toistaan huvittavammat hahmot mainioista piirrossarjoista, joita esitettiin telkkarissa joskus tuhat vuotta sitten. 

Spielbergin Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus oli luonnollisesti visuaalisesti ja teknisesti huikean hienosti toteutettu. Mieleen tosiaan tulivat suosikkiseikkailuni Indiana Jonesit, joihin tätä leffaa on monissa arvosteluissakin verrattu. Kuitenkin jäin kaipaamaan vielä jotain. Näemmä tuli taas todistettua, että minulle parhaat elokuvat ovat usein kuvauksia riipaisevista ihmiskohtaloista, muodollinen täydellisyys ei riitä täydelliseen katselukokemukseen.

Mutta jos elokuvaa tarkastellaan lajityyppinsä edustajana – eikä omista lähtökohdista, niin olihan pätkä niiden kehujen arvoinen, joita se on jo osakseen kriitikoilta saanut. Cinefiliaa-blogissa kirjoittaja totesi: ”Harmi, että Spielbergin Midaan kosketuksella on hintansa: alkuperäistarinoiden kantaaottavuus ja toisin katsominen loistavat poissaolollaan.” 

Tämä varmasti vie pisteitä todellisilta Tinttifaneilta. Taas ne, jotka eivät ole sisällä sarjakuvien maailmassa, eivät osaa kaivata mitään ja nauttivat tästä mukaansatempaavasta matkasta maailman ääriin täysin siemauksin.
 

Parasta antia itselleni oli hulvatonta sananpartta vääntävä ja käsittämättömiä kirosanoja viskihuuruissa viljelevä kapteeni Haddock, jota näytteli ihanan rosoisella skottiaksentilla Klonkkunakin vakuuttanut Andy Serkis. 

Oivallista menoa pimeään syksyyn. Viihdyin kolmen ja neljän ällän välimaastossa. LLLLL

Entisen tosikon tunnustuksia

Karu ja kaunis maisema - kuten monissa lempi-elokuvissani. Tämä puu ikuistettiin heinäkuussa Espanjassa.

Tosikko, masentunut, masokisti, ankea tyyppi. Jos minut pitäisi profiloida katsomieni elokuvien perusteella, arvio kuulostaisi kutakuinkin tuolta. Oikeastihan olen (ainakin omasta mielestäni) iloinen ja nauravainen hörhö. Miksi ihmeessä sitten katson enimmäkseen elokuvia, joista elämäniloa saa etsiä suurennuslasin kanssa? Ja joita katsoessa ei takuuvarmasti naurata.

Aloin listaamaan lähiaikoina katsomiani leffoja: Winter’s Bone, Biutiful, Lonely Hearts Killers, The American, Katuvarpuset, Ole luonani aina, Kuka ellemme me?, 13, Carlos, Iho jossa elän, Pariisin vainotut jne.. Kaikki hyviä elokuvia, mutta käsittelevät sangen synkkiä aiheita.

Mahtuu viime viikkojen kavalkaadiin myös muutama poikkeus, vastapainona lohduttomalle arsenaalille. Eat, Pray & Love, Johnny English, You will meet a tall dark stranger, mutta onhan näitä aika vähän, eivätkä ne ole järisyttäneet maailmaani… Vinkkejä valloittavista feel good –filmeistä otetaan kiitollisena vastaan! Ai niin, pari mainiota sellaista: Goodbye Lenin, Little Miss Sunshine, onhan näitäkin varmaan paljon... 

On tästä ankeudesta kuljettu kuitenkin myös kohti valoa. Spektri on laajentunut onneksi 20+-ikävuosien ranteet auki –indieleffojen ihannoinnista ja sitä kautta katu-uskottavuuden hakemisesta. Silloin komedioiden katsominen oli vaivaannuttavaa, romanttisen hömpän mukana nyyhkiminen tosi noloa.

Parin viime vuoden aikana olen alkanut taantua terveellä tavalla ja avannut ruostuneet hömppähanat. Kaiken ei tarvitse olla älyllisesti haastavaa, erikoisesti toteutettua tai pienellä rahalla väännettyä. Dogma saa olla luvan kanssa tylsää ja komedia voi aidosti naurattaa.

Muutama vuosi sitten en jaksanut katsoa Sinkkuelämää-sarjaa, koska hahmot olivat mielestäni teennäisiä, repliikit vaivaannuttavia ja koko sarja jotenkin mauton. Nyt olen aivan koukussa! Odotan joka viikko sohvalle käpertymistä teekupposen kanssa ja naikkosten edesottamuksien seuraamista. Säälittävää? – Eipäs ole, ettäs tiedätte.

Mutta summa summarum. Ehkä elokuvat vain yksinkertaisesti ovat parempia käsitellessään vakavia aiheita. Silloin ne ainakin herättävät tunteita ja ovat myös tarkkanäköisempiä kuvauksia ihmisen elämästä. Komediat jäävät helposti kepeiksi ja ulkokohtaisiksi. Tosin yksi herra tulee mieleen, joka taitaa mestarillisesti surullisuuden yhdistämisen hulvattomaan komiikkaan. Katsoin tämän kepin ja knallihatun kanssa kävelevän neron erään taidonnäytteen tästä viime sunnuntaina. Silloin kaupunki täyttyi sekä naurusta että kyynelistä. 

Edellä mainituista suosittelen (kaikesta huolimatta) erityisesti: Winter's bone, Biutiful, Iho jossa elän, Ole luonani aina ja Kaupungin valot.

Silmäniskun voima

Tarkastelussa sunnuntai-illan elokuva Perhonen lasikuvussa. Tämä perhonen puolestaan liiteli viime kesänä Tallinnassa varpailleni hengähtämään - ja viipyi siinä pitkään ja hartaasti.

Viime viikonloppu oli sangen poikkeuksellinen. Onnistuin heti uhmaamaan ensimmäisessä postauksessa hehkuttamaani perjantain ja lauantain leffakimarointia. Syy tähän elokuvallisesti aneemiseen viikonlopun alkuun lymyää täällä blogosfäärissä. Olenko tosiaan löytänyt bloggaamisesta ajallisen haastajan elokuvien ahminnalle?!

Onneksi tämän leffaleilan balanssi ei sentään kokonaan nyrjähtänyt, sillä kuivakkaa alkua kompensoivat komeasti sunnuntai-iltana Teemalta tulleet filmihelmet. Ruudun valloittivat lähes peräkanaa Chaplinin Kaupungin valot ja vähän myöhemmin Julian Schnabelin Perhonen lasikuvussa.

Molemmat olivat totisesti elokuvakerronnan aatelia, mutta pureudun tässä jälkimmäiseen: tarinaan silmänräpäyksen voimasta. Tähän väliin pieni disclaimer: pureudun elokuvan herättämiin tuntemuksiin, en teknisiin seikkoihin. Perhonen lasikuvussa kuvaa riipaisevasti, miten koko elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Ja näyttää kiehtovasti, miten paljon voikaan kertoa silmää räpäyttämällä. Elokuva on sukellus mielen syövereihin, ikkuna taisteluun itsesääliä vastaan ja mieletön hyppy mielikuvituksen pelastavaan maisemaan.

Surullisen kaunis tarina kertoo äkillisen sairaskohtauksen myötä täysin halvaantuneesta ranskalaisesta Elle-lehden päätoimittajasta Jean-Dominique Baubystä, jonka aivot toimivat täysin normaalisti. Ainoa liikkuva osa ennen niin eläväisen miehen kehossa on toinen silmäluomi, jonka avulla hän oppii kommunikoimaan. Tällä silmänräpäytysmetodilla hän päätyy myös sanelemaan romaanin, joka kertoo hänen elämästään kohtalokkaan hetken jälkeen. Kyseessä on tositarina ja kirja on oikeasti kirjoitettu. Sen haluan myös ehdottomasti lukea.

Tämä elokuva kurkistaa todellakin pintaa syvemmälle, ”vaatimattomasti” sielun ytimeen. Heti alussa päästään harvinaisella tavalla päähenkilön pään sisään – kirjaimellisesti. Kamera näyttää meille kuvaa herääjän silmin, sumeasta luomien raotuksesta siihen realisaatioon, että näitä puhuttuja sanoja ei kukaan kuule. Ja kun lääkäri päättää tikata toisen silmän kiinni, toimenpide näytetään aivan niin kuin omaa silmää ommeltaisiin umpeen – tämä tekee mukavalta kotisohvalta käsin todella pahaa.

Päähenkilö kokee olevansa kuin perhonen lasikuvussa. Ahtaassa paikassa, josta ei pääse pois, vanki omassa ruumiissaan. Jonkin aikaa itsesäälissä ja kuoleman kaipuussa ryvettyään hän kuitenkin aloittaa taistelun olosuhteita vastaan. Hän tajuaa, että se mitä häneltä ei kukaan voi ottaa pois ovat hänen ajatuksensa ja mielikuvituksensa. Ja niihin turvatessa vain taivas on rajana.

Pidin, liikutuin ja vaikutuin. Neljä ällää. L L L L L

Elossa elokuvissa?

Tajusin jonkin aikaa sitten viettäväni merkittävän osan vapaa-ajastani leffoja tuijotellen ja sohvalla löhöillen. Tämän realisaation tehtyäni päätin alkaa bloggaamaan elämästäni elokuvien maailmassa. Sen seurauksena tämä taiteenlaji näyttelee arjessani yhä isompaa roolia.

Viikonlopun koittaessa kahlaan netistä ensi-illat läpi. Menisikö elokuvateatteriin asti vai kävisikö vaivattomasti vuokraamossa? Joka tapauksessa perjantai-illat ovat elokuvalle pyhitettyä aikaa – paitsi nyt kun tv:stä tulee loistava laatudraama Kennedyjen elämästä, joka on sekoittanut perjantain leffarutiinit pariksi kuukaudeksi. Sitten koittaa lauantai. Mitäs tänään tehtäisiin? Pitäisikö tänään käydä elokuvissa ihan ihmisten ilmoilla, kun perjantai meni vaatimattomasti kotioloissa vuokratun vilmin kanssa.

Maanantaina joku kysyy viikonlopun tähtihetkistä. Huomaan yhä useammin vastaavani: En tehnyt mitään erikoista, katselin leffoja. Olen pysähtynyt pohtimaan arvokkaan vapaa-ajan paradoksia. Silloin kun ei tee töitä, pitäisi tehdä jotain mikä rentouttaa ja irrottaa arjesta. Leffathan ovat tähän tarkoitukseen mitä oivallisinta lääkettä. Miksi sitten välillä tuntuu siltä, että vapaa-aika pitäisi ELÄÄ enemmän täysillä: mennä, kokea ja nähdä. Siis oikeasti ja itse – ei elokuvien sankareiden ja antisankareiden kautta.

Pohdinnan jälkeen olen kuitenkin todennut, että tarvetta muutokseen ei ole. Minusta on mukavaa, että elokuvat ovat intohimoni. Haluan aloittaa viikonlopun hyppäämällä arjesta jonnekin ihan muualle. Tykkään keittää hyvät espressot, avata suklaalevyn ja sukeltaa taas uuden ja tuntemattoman elokuvan syövereihin. Tuolloinkin tunnen olevani todellakin elossa.

Lulu & Leevi

Lulu. Oman arvonsa tunteva neiti. Seurallinen, mutta ei tykkää sylistä. Famous for: murahtaa aina hypätessään.

Leevi. Huomionkipeä herrasmies. Kierii ja kehrää onnessaan kun saa olla ihailun ja kehujen kohteena. Famous for: pöllii nukkuvalta korvatulpat korvista.