Kehräävät kiukun karkoittajat

Tekee mieli purnata. En kestä enää tätä mustaa, kosteaa, pahimmillaan vaakatasossa tulevan kaatosateen säestämää ilmaa. Hajoan siihen, että taivaalta ei tipu sitä valkoista ainetta, joka viime vuodet on tukkinut kaikki tiet, pihat ja pellot ja pitänyt aurausammattilaiset töissä ympäri vuorokauden. Jurppii se, että juuri ennen joulun tuloa ja loman alkua päälle on iskenyt pienimuotoinen flunssa.

Ärsyttää, että sateenvarjo on hävinnyt/rikki enkä saa aikaiseksi ostettua uutta ja kastun joka päivä tuolla muiden sontsien kanssa riehuvien keskellä. Ottaa pannuun se, että kuulostan rikkinäiseltä levyltä toistaessani näitä samoja urputuksen aiheita erinäisillä verkkofoorumeilla ja pitkästytän kaikki kaverini tällä valitusvirrelläni.

Ketuttaa, että en ole katsonut kunnolla elokuvia kohta kahteen viikkoon. Yhden kelvollisen kanadalaisen, joka tuli viime perjantaina telkkarista ja sen lisäksi pari keskinkertaista perussettiä, ja nekin hyvin katkonaisesti, joten ei niitä edes lasketa eikä listata katsottujen joukkoon. Nauhalla odottaa Eräs joulutarina, jonka kimppuun toivon pääseväni pian.

Mutta koska tämä blogi kulkee otsikolla Elokuvista ja elon iloista niin eipäs nyt vaivuta synkkyyteen. Inspiraatio koko postaukselle lähti siitä, kun tulin äsken uitettuna koirana töistä kotiin.

Ennen kuin ehdin avata eteisen ovea se lennähti auki ja pörröinen pieni musta ystäväni taapersi sieltä terhakkaasti minua tervehtimään. Kehräsi, painautui märkiä jalkojani vasten ja purisi tavoilleen uskollisesti ystävälliseen sävyyn, prrrr prrrr. Siinä suli tämän marmattajan sydän!

Hellät huomionosoitukset jatkuivat kun olin päässyt sohvalle virkistävällä naamapesulla. Samaan aikaan lattialla kävi kova kuhina ja temmellys, kun toinen ystävyksistä oli löytänyt aarteen, eli korvatulpan, jonka kanssa oli niin mahdottoman mukava painia ja samalla järsiä sitä innokkaasti. Voiko tässä enää pokkana pahalla päällä olla? No ei tod!