Entisen tosikon tunnustuksia

Karu ja kaunis maisema - kuten monissa lempi-elokuvissani. Tämä puu ikuistettiin heinäkuussa Espanjassa.

Tosikko, masentunut, masokisti, ankea tyyppi. Jos minut pitäisi profiloida katsomieni elokuvien perusteella, arvio kuulostaisi kutakuinkin tuolta. Oikeastihan olen (ainakin omasta mielestäni) iloinen ja nauravainen hörhö. Miksi ihmeessä sitten katson enimmäkseen elokuvia, joista elämäniloa saa etsiä suurennuslasin kanssa? Ja joita katsoessa ei takuuvarmasti naurata.

Aloin listaamaan lähiaikoina katsomiani leffoja: Winter’s Bone, Biutiful, Lonely Hearts Killers, The American, Katuvarpuset, Ole luonani aina, Kuka ellemme me?, 13, Carlos, Iho jossa elän, Pariisin vainotut jne.. Kaikki hyviä elokuvia, mutta käsittelevät sangen synkkiä aiheita.

Mahtuu viime viikkojen kavalkaadiin myös muutama poikkeus, vastapainona lohduttomalle arsenaalille. Eat, Pray & Love, Johnny English, You will meet a tall dark stranger, mutta onhan näitä aika vähän, eivätkä ne ole järisyttäneet maailmaani… Vinkkejä valloittavista feel good –filmeistä otetaan kiitollisena vastaan! Ai niin, pari mainiota sellaista: Goodbye Lenin, Little Miss Sunshine, onhan näitäkin varmaan paljon... 

On tästä ankeudesta kuljettu kuitenkin myös kohti valoa. Spektri on laajentunut onneksi 20+-ikävuosien ranteet auki –indieleffojen ihannoinnista ja sitä kautta katu-uskottavuuden hakemisesta. Silloin komedioiden katsominen oli vaivaannuttavaa, romanttisen hömpän mukana nyyhkiminen tosi noloa.

Parin viime vuoden aikana olen alkanut taantua terveellä tavalla ja avannut ruostuneet hömppähanat. Kaiken ei tarvitse olla älyllisesti haastavaa, erikoisesti toteutettua tai pienellä rahalla väännettyä. Dogma saa olla luvan kanssa tylsää ja komedia voi aidosti naurattaa.

Muutama vuosi sitten en jaksanut katsoa Sinkkuelämää-sarjaa, koska hahmot olivat mielestäni teennäisiä, repliikit vaivaannuttavia ja koko sarja jotenkin mauton. Nyt olen aivan koukussa! Odotan joka viikko sohvalle käpertymistä teekupposen kanssa ja naikkosten edesottamuksien seuraamista. Säälittävää? – Eipäs ole, ettäs tiedätte.

Mutta summa summarum. Ehkä elokuvat vain yksinkertaisesti ovat parempia käsitellessään vakavia aiheita. Silloin ne ainakin herättävät tunteita ja ovat myös tarkkanäköisempiä kuvauksia ihmisen elämästä. Komediat jäävät helposti kepeiksi ja ulkokohtaisiksi. Tosin yksi herra tulee mieleen, joka taitaa mestarillisesti surullisuuden yhdistämisen hulvattomaan komiikkaan. Katsoin tämän kepin ja knallihatun kanssa kävelevän neron erään taidonnäytteen tästä viime sunnuntaina. Silloin kaupunki täyttyi sekä naurusta että kyynelistä. 

Edellä mainituista suosittelen (kaikesta huolimatta) erityisesti: Winter's bone, Biutiful, Iho jossa elän, Ole luonani aina ja Kaupungin valot.