Viikonlopun koittaessa kahlaan netistä ensi-illat läpi. Menisikö elokuvateatteriin asti vai kävisikö vaivattomasti vuokraamossa? Joka tapauksessa perjantai-illat ovat elokuvalle pyhitettyä aikaa – paitsi nyt kun tv:stä tulee loistava laatudraama Kennedyjen elämästä, joka on sekoittanut perjantain leffarutiinit pariksi kuukaudeksi. Sitten koittaa lauantai. Mitäs tänään tehtäisiin? Pitäisikö tänään käydä elokuvissa ihan ihmisten ilmoilla, kun perjantai meni vaatimattomasti kotioloissa vuokratun vilmin kanssa.
Maanantaina joku kysyy viikonlopun tähtihetkistä. Huomaan yhä useammin vastaavani: En tehnyt mitään erikoista, katselin leffoja. Olen pysähtynyt pohtimaan arvokkaan vapaa-ajan paradoksia. Silloin kun ei tee töitä, pitäisi tehdä jotain mikä rentouttaa ja irrottaa arjesta. Leffathan ovat tähän tarkoitukseen mitä oivallisinta lääkettä. Miksi sitten välillä tuntuu siltä, että vapaa-aika pitäisi ELÄÄ enemmän täysillä: mennä, kokea ja nähdä. Siis oikeasti ja itse – ei elokuvien sankareiden ja antisankareiden kautta.
Pohdinnan jälkeen olen kuitenkin todennut, että tarvetta muutokseen ei ole. Minusta on mukavaa, että elokuvat ovat intohimoni. Haluan aloittaa viikonlopun hyppäämällä arjesta jonnekin ihan muualle. Tykkään keittää hyvät espressot, avata suklaalevyn ja sukeltaa taas uuden ja tuntemattoman elokuvan syövereihin. Tuolloinkin tunnen olevani todellakin elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti