 |
| Tämä merimaisema on kuvattu viime kesänä San Sebastianissa. |
Le Havre jäi katsomatta teatterissa. Tiesin, että sen on oltava hyvä, onhan se Kaurismäkeä.
Jotenkin intoa ei kuitenkaan löytynyt lippuluukulle asti. Ehkä jollain tasolla ajattelin, että tiedän jo valmiiksi millainen leffa on.
Olen aina pitänyt Kaurismäen elokuvista, paljon. En tiedä miksi sitten nyt ennen Le Havren katsomista tuntui siltä, että se sama tapa kuvata ja nähdä asioita siinä aina samannäköisessä ympäristössä samojen näyttelijöiden täyttämänä toistaisi liikaa itseään ja alkaisi jo kyllästyttää.
Että eikö Kaurismäenkin pitäisi joskus uusia nahkansa ja tehdä jotain yllättävää, poistua sieltä omasta maailmasta ja mukavuusalueelta.
No ei pidä. Elokuvan ystävien onneksi Kaurismäki jatkaa itsepintaisesti omalla linjallaan, ja Le Havressa tekee sen vielä herkullisemmin ja sympaattisemmin kuin pitkään aikaan.
Le Havre on tarina solidaarisuudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Pohjois-Ranskan rannikokaupungin Le Havren ihmiset auttavat kengänkiillottaja Marcelia auttamaan siirtolaispoika Idrissaa pääsemään Englantiin äitiään tapaamaan. Pikkukaupungin asukit ovat kaikki epäitsekkyyden perikuvia. Le Havre onkin satu siitä, millainen maailma voisi olla.
Marcel (André Wilms) on tuttu Boheemielämästä. Hänen kypsynyttä charmiaan katselee todella mielellään. Kati Outinen taas on jo liiankin tuttu lähestulkoon kaikista Kaurismäen elokuvista eikä minua jaksa enää säväyttää, vaikka hyvän roolisuorituksen tässä tekeekin. Parasta antia ovat sivuosissa nähtävät kyläläiset, Little-Bob - ja se sininen väri.
Le Havre pursuaa sinistä. Merenrantakaupungin talot, huoneet ja esineet ovat täynnä toinen toistaan herkullisempia sinisen ja turkoosin sävyjä. Koko ajan elokuvaa katsoessani otin mielessäni still-kuvia ja mietin, miten kauniita valokuvia asetelmista saisi. Tämä värikäs, riisuttu vanhan ajan estetiikka on Kaurismäen lavastuksen tavaramerkki.
Kaurismäen elokuvat tarjoavat jännän ristiriidan todellisuuden ja tarunomaisuuden välillä. Aiheet ja ongelmat ovat todellisia, mutta elokuvien juonenkäänteet positiivisessa maailmankatsomuksessaan epärealistisia. Maisemat ovat autenttisia, mutta elämänmeno ja miljööt ovat ajattomia, pysähtyneitä jonnekin menneille vuosikymmennille. Esineistö on kerätty 50-80-luvuilta, kuvissa ei ole tietoakaan tämän vuosituhannen humputuksista.
Esteetikkona Kaurismäen kuvausta ja lavastusta ahmiikin kuin karkkia. Rainan katsominen on mieltä lämmittävää pakoa todellisuudesta, kiireestä ja egoismin täyttämästä oravanpyöräyhteiskunnasta.
On hienoa, että Suomesta löytyy Kaurismäen kaltaisia lahjomattomia oman tiensä kulkijoita. Kaurismäki onnistuu kerta toisensa jälkeen käsittelemään tärkeitä teemoja omaleimaisella ja humoristisella otteella, kansainvälisestikin puhuttelevalla tavalla.
Ajatusleikkinä olisi kiinnostavaa nähdä Kaurismäen ohjaama elokuva, jossa hän ei käyttäisi vakiokuvaajaansa Timo Salmista, luottonäyttelijäänsä Kati Outista tai Elina Saloa ja jossa hän vaihtaisi ihastuttavan vanhan ajan inspiroiman lavastustuksen tämän päivän kulutusyhteiskunnan kirkuvaan rekvisiittaan. Luulen kuitenkin, että tämän konseptin toteuttaminen jää yhtä kauas realismista kuin Le Havre. Ja ehkä hyvä niin.
Sinisen sävyille ja satumaiselle solidaarisuudelle neljä ällää LLLLL
Le Havren hengessä myös omassa kodissa:
 |
 |
 |
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti