Kaunis loppu

Melancholiassa kuvataan kauniisti vehreää luontoa. Eläimillä ja hyönteisillä on myös keskeinen rooli. Tämä sammakko  tuli vastaan viime kesänä mökillä.

Melancholia on hieno elokuva. Se kertoo "vaatimattomasti" mielen järkkymisestä ja maailmanlopusta. Lars von Trier ei petä, vaan kertoo tarinan todella kauniisti, monikerroksisesti ja mieleenpainuvasti. Sävy on kuitenkin hienovaraisempi kuin monissa muissa Trierin elokuvissa.  Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita.

Siskokset

Elokuva on jaettu kahteen siskosten tarinaan. Ensimmäinen tunti kuvataan Kirsten Dunstin esittämän Justinen häitä. Kun alkuun sädehtivä Justine paljastaa hymyn takaa masentuneet kasvonsa, on asetelma aivan uusi ja mielenkiinto kasvaa.

Justine lipuu kuin statistina omissa mahtipontisissa nukkehäissään. Trier on onnistunut tiivistämään näihin hulppeisiin juhliin paljon siitä välinpitämättömyydestä, teennäisyydestä ja paskantärkeydestä, mitä maailma on valitettavan pullollaan.

Toisen osan keskiössä on Justinen isosisko Claire. Justine saapuu syvään masennukseen vaipuneena Clairin perheen asuttamaan linnaan. Nopeasti käy myös ilmi, että Melancholia-niminen planeetta lähestyy maata. Clairin mies (komean paluun 24-sarjasta laatuelokuviin tekevä Kiefer Sutherland) yrittää rauhoitella planeetan olevan vain ohikulkumatkalla. 

Maailmanloppu

Häät ja vieraan planeetan uhkaava lähestyminen kuulostavat absurdeilta ja toisistaan täysin irrallisilta kokonaisuuksilta. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Leffan kantavana teemana on pelko ja pelon suhde toimintakykyyn.

Ensimmäisessä osassa vahvana tukipilarina esiintynyt isosisko romahtaakin täysin lopun lähestyessä. Vastaavasti arjessa lamaantunut ja omissa häissään hukassa oleva Justine nouseekin ainoaksi toimintakykyiseksi ja muita rauhoittavaksi toimijaksi. Masentuneen on helppo hyväksyä vääjäämätön, kun muut sortuvat epätoivoisiin tekoihin ja pakokauhuun.

Kauneudesta ja vahvuudesta

Melancholia on silmiä hivelevän kaunis elokuva. Pelkästään prologi on jo taideteos. Se mitä kauneudessa saavutetaan, menetetään kuitenkin koskettavuudessa. Henkilöhahmojen pään sisään ei kunnolla päästä eikä kohtaloja pohjusteta. Sen takia, kun ihan lopussa Melancholia-planeetta räjähtää päin päähenkilöjen kasvoja, kyyneleet eivät valu silmäkulmasta.

Maailmanlopun meininki jää kuitenkin pyörimään vahvasti päähän. Miten itse reagoisi vastaavassa paikassa? Kuka loppujen lopuksi onkaan vahva? Voiko ihmisiä ylipäätään määritellä vahvoiksi tai heikoiksi? Millaisissa tilanteissa todellinen vahvuus punnitaan? 

 Vesi on myös näkyvä elementti. Nämä linnut kuvattu syksyisellä kävelyllä.

Maailmanlopun kuvaukselle kolme ja puoli ällää. LLLLL