Ruodinnassa: Sohvaperunan leffaraamattu

Kotona hengailee useampikin sohvaperuna, mutta leffoista ei tämä typy kummemmin perusta. Lulu viihtyy paremmin luontodokumenttien parissa.

Olen katsonut aikamoisen liudan elokuvia, mutta en ole koskaan laskenut kuinka monta. Juha Virkin innoittamana tekisi mieli, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta.

Virkin Sohvaperunan leffaraamattu ei pyri olemaan kaiken kattava elokuvaopas. Kirja esittelee Virkin katsomat 1089 hyvää ja vähemmän hyvää leffaa suomenkielisessä aakkosjärjestyksessä. Opuksen lähdeaineistona toimivat arvostelut, joita hän on rustannut viimeisen 30 vuoden aikana Kouvolan Sanomiin sekä kaakkoisen Suomen sanomalehtien viikkolehti Seepraan. Pieni osa jutuista on kirjoitettu Jyväskylän ylioppilaslehteen ja jotkut on kirjoitettu tätä teosta varten. Virkki ei siis ole mikään eilisen teeren poika elokuvien arvostelussa.

Leffoille on annettu tähtiä yhdestä viiteen, osa on saanut klassikkoleiman ja sen myötä hieman laajemman esittelyn kekseliäällä otsikolla varustettuna. Muutamat tekeleet on puolestaan tuomittu silkaksi ajanhukaksi. Poimintojen kirjo vaihtelee elokuvakentän laidasta laitaan. Mukaan mahtuu niin arvostettuja ikoneita kuin tyhjänpäiväisiä ö-luokan pläjäyksiäkin, kaikkea mykkäklassikoista tuoreimpiin 3D-tuotoksiin.

Arvostelut ovat mukavasti varsin lyhyitä. Lyhyys mahdollistaa sen, että tämä on hyvä vinkkiopas, josta voi nopealla kahlauksella skautata katsomisen arvoisia kandidaatteja illanviettoon. Arviot on kirjoitettu asiantuntevasti, huumoria kaihtamatta ja leffafanin antaumuksella, kuitenkaan turhia pätemättä.

Aakkosjärjestys toimii siinä mielessä, että elokuvat löytyvät suhteellisen vaivattomasti kahlaamalla, vaikka varsinaista sisällysluetteloa ei olekaan. Muutamissa kohdissa häiritsee se, että aakkostuksesta johtuen samaan trilogiaan kuuluva elokuva löytyykin aivan eri kohdasta, esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjät on irrallaan muista Indianoista. Jotkut elokuvien nimet ovat myös muistissa vain englanniksi, jolloin niitä ei osaa heti hakea suomenkielisellä nimellä.

Mielipiteitä on hauska vertailla omiin ja katsoa, menevätkö tähdet oman maun mukaan. Kirjaa lueskellessani huomasin olevani yllättävän monesta leffasta samoilla linjoilla.

Eilen katselin Mollbergin tuntemattoman sotilaan ja ennen lähes neljän tunnin maratonin aloittamista kurkkasin, mitä leffaraamattu julistaa näiden tuntemattomien paremmuuudesta. Laineen tulkinta sai kolme tähteä ja Mollbergin näkemys neljä. Vaikka Virkki toteaakin, että molempi parempi ja turha näitä sinänsä on laittaa järjestykseen, annetut neljä tähteä rohkaisivat heittäytymään illaksi sohvaperunaksi. Todettakoon sivuhuomautuksena, että itse pidin Mollbergin tuntematonta parempana elokuvana.

Ikivihreiden trilogioiden arvosteluja on kiintoisaa tutkailla ja katsoa meneekö oma järjestys samaa rataa oppaan kanssa. Kummisedistä Virkki nostaa yleisestä mielipiteestä poiketen parhaaksi viimeisen osan. Itse pidän I ja II -osia huomattavasti viimeistä parempina, vaikka hyvä elokuva se viimeinenkin luonnollisesti on.

Kirjassa esitellään muutamista eri lähteistä ja eri vuosilta kasattuja listauksia parhaiksi arvioiduista elokuvista. Koko sivun mittainen listaus on yllättäen kasattu myös Elviksen elokuvista, ei ehkä omasta mielestäni sitä relevanteinta listattavaa asiaa, mutta hupaisaa triviaa ainakin Elvis-faneille. Itse jäin kaipaamaan vielä Virkin omia listoja lempielokuvista, ohjaajista ja näyttelijöistä, jotka olisivat tuoneet mukavasti henkilökohtaista lisämaustetta.

Opus toimii varsin yleissivistävänä klassikoiden suhteen. Listasin mieleeni pinon leffoja, jotka häpeäkseni ovat vielä katsomatta, kuten Berliinin taivaan alla, 400 kepposta ja Komisario Palmun erehdys, joille kaikille ropisi Virkiltä viisi tähteä.

Internet on pullollaan hyviä elokuvablogeja, elokuva-arvosteluja ja esittelyjä. Silti tällaiselle leffaintoilijalle Virkin arvostelukappaleeksi lähettämä 600-sivun pituinen rainajärkäle tuo iloa. On kiva, kun omalle lempiharrastukselle löytyy hypisteltävä käsikirja, jota kahlata vaikka aamukahvilla illan leffaa miettiessä. Uskon, että tulen selailemaan tätä useasti etenkin katsomisen arvoisia klassikoita etsiessäni. Vaikka oppaasta puuttuukin monta hyvää elokuvaa, se on kuitenkin kattava ja monipuolinen. Johonkinhan se raja on elokuvien mielettömässä massassa vedettävä.

Voisinkin aloittaa katsomieni elokuvien laskemisen siitä, että ruksaan tästä raamatusta näkemäni. Tämän blogin perustamisen jälkeiseltä ajalta kirjaa onkin helppo pitää, mutta montakohan sataa leffaa sitä on tullut katseltua ennen sitä...

Lumesta, nettivuokrauksesta ja kaloista

Perhostelemassa käsivarressa viime kesänä.

Perjantai-ilta yksin kotona. Ulkona pyryttää kuin viimeistä päivää, vuokraamoon ei huvita tuossa kelissä lähteä eikä tv-elkatkaan innosta. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, ja itse asiassa tätä lumimyräkkää on kiittäminen siitä, että löysin leffojen nettivuokrauksen.

Kuinka kätevää! Ei tarvitse raahautua vuokraamoon kahlaamaan epätietoisena niitä hyllyjä läpi ja häpeillä jos osumaa ei löydy edes puolen tunnin pään raavinnan jälkeen. Ei tarvitse huolehtia palautuksesta aikarajaan mennessä. Ja mikä tänään tärkeintä, ei tarvitse lähteä lämpimältä kotisohvalta yhtään minnekään (paitsi lähikauppaan ostamaan ämpärillinen herkkuja of course).

Ei muuta kun läppärikuva piuhoilla telkkaan, käynti verkkopankissa ja press play. Ainoana vaarana on, että tähän nyt jo liikaa vapaa-aikaa vievään harrastukseen menee yhä enemmän aikaa - ja rahaa.

Ja sitten niistä kaloista

Tai rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Suomennos on siirappinen ja kökkö, mutta eipä ole kummoinen tai raflaavampi alkuperäinenkään nimi: Salmon Fishing in the Yemen. Itse leffa oli kuitenkin varsin mukiinmenevä. Idea on lähtökohtaisesti mukavan absurdi:

Jemeniläinen kalastusta hartaasti harrastava upporikas sheikki haluaa tuoda arvostamansa brittiläiset villilohet kotimaahansa. Sheikkiä edustava konsultti, valloittava Emily Blunt, yrittää houkutella hankkeeseen mukaan Ewan McGregorin esittämän valtion virkamiehen, joka on vihkiintynyt perhokalastaja itsekin.

Lohia ei niin vaan kärrätäkään kuivalle maalle, vaan hankkeeseen vaaditaan kiinalaisia insinöörejä rakentamaan patoa, 50 miljoonaa puntaa ja venäläisiä kuljetuskoneita. Hanke meinaa tyssätä omaan mahdottomuutensa, mutta kun suunnitelmasta saa vihiä pääministerin tiedotuspäällikkö, alkavat pyörät pyörimään. Pelkkien huonojen uutisten kantautuessa saarivaltioon Lähi-idästä, Kristin Scott Thomasin hulvattomasti esittämä pr-täti näkee tässä ainesta niiksi kaivatuiksi hyviksi uutisiksi.

Juoni on virkistävän outo, mutta totuuden nimissä on myönnettävä että ilman Bluntin, McGregorin ja Scott Thomasin herkullista näyttelijäntyötä tämän operaation seuraaminen kiinnostaisi yhtä paljon kuin lähteminen tuonne ulkona sakeana satavaan lumimyrskyyn.

Tämä on erittäin lassehallströmiläinen elokuva: sympaattinen ja vähän koskettava feel good -pläjäys, joka tasapainoilee liian hunajaisuuden ja ylitsevuotavuuden kanssa. Pirteää särmää tähän toteutukseen tuo pisteliäs ja aina hymyilyttävä brittiläinen paskanjäykkyys ja sarkasmi, joita viljellään tässä yhtä ansiokkaasti kuin Tescoon elokuvassa kiikutettavia lohia. 

McGregor päästelee taas skottiaksenttinsa valloilleen ja on keski-ikäisenä kankeuden ja tahattoman koomisuuden ruumillistumana kerrassaan hurmaava.  Ja tietenkin tästä käytännössä jo elävänä kuolleesta virkamiehestä sukeutuu viehättävän Bluntin seurassa viihdyttävä herrasmies, jonka tukkakin on jo leffan loppumetreillä nostettu pappijakauksesta nuorekkaaksi pystymalliksi.

Blunt on noussut ehdottomaksi yhdeksi lempparikseni nuorehkojen naisten näyttelijärintamalta ja yleensä kylmäksi jättävä Scott Thomas on tässä todella mainio kylmäkiskoisena pr-ammattilaisena, jonka hersyvää chattailyä pääministerin kanssa seuraa huvittuneena.

Sainpas katsottua jotain aurinkoista, hyvän mielen pätkää pitkästä aikaa. Tämä kalatarina toimii myös mainiona nojatuolimatkana, sillä Skotlannin ja Jemenin (oikeasti kuulemma Marokon) maisemat ovat komeaa katsottavaa. No tämä tällä erää, täytyy lähteä taas makuunin sivuille seuraavaa kalaa narraamaan. Vielä on vähän herkkujakin jäljellä.

Tämä kalasatu nappasi kolmen ja puolen ällän edestä. LLL 1/2

Musta marraskuu

Tämä mustanpuhuva maisema on kuvattu liikkuvasta junasta. Tosin ennen marraskuuta.

Harmaa zombie-armeija vaeltaa synkkiä katuja, mieli laahaa maassa, silmäpussit syvenevät eikä oikein naurata. Itse olen vielä toistaiseksi pysynyt kaamosmasennukselle suht koht immuunina. Pimeys ei vielä toistaiseksi ahdista tai väsytä normaalia perusväsymystä enempää.

Palattuani Portugalin auringosta kirjoittelin siitä, miten aurinkoisilla tai muuten vain komeilla maisemilla varustetuilla leffoilla voi antaa itselleen valohoitoa ja piristää pimeyttä kotisohvalta käsin. Olenko itse tehnyt näin...päinvastoin! Tämä leila on näemmä niin valoisalla tuulella, että on varaa synkistellä elokuvavalinnoissa oikein olan takaa...

Viimeisen viikon aikana olen katsonut kolme sellaista elokuvaa, jotka olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa: Skavabölen pojat, Control ja Killer Joe. Yhteistä kolmikolle on se, että kaikki ovat mustanpuhuvia ja masentavia, mutta erittäin hyviä elokuvia kaikki omalla tavallaan.

Skavabölen pojat

Jostain syystä tämä meni minulta ohi silloin 2009. Suomalaisen näyttelijätaivaan kuluneet vakionaamat Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Martti Suosalo eivät itsessään houkutelleet tätä katsomaan ja oikeastaan juonesta en tiennyt mitään. Makuunin seinällä ollut iso leffajuliste kuitenkin muistutti tämän olemassaolosta ja se, että ylen aamutv:n keskustelussa parhaista suomalaisista elokuvista kautta aikojen tämä nostettiin esiin. Kriitikon mukaan tämä olisi ollut listalla, jos olisi ehditty todistaa tämän kestävän aikaa.

Skavabölen pojat on yllättävän koskettava ja vaikuttavasti toteutettu elokuva. Se kertoo mustasta perhehelvetistä pienen ja vanhemmaksi kasvaneen pojan silmin. Koskettavaksi elokuvan tekee se, että elo ei todellakaan ole koko ajan ahdistavaa, vaan mukaan mahtuu iloisia, hersyviä hetkiä, jotka nostattavat tipan linssiin itse asiassa tehokkaammin kuin se ankeampi puoli. Kuvauksessa on käytetty mielenkiintoisia tehokeinoja ja muutenkin kerronta rikkoo perinteisen kotimaisen elokuvan toteutuksen rajoja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Pidin kovasti: LLLL-

Control

Ah, Joy Division! Tämä leffa innosti taas kuuntelemaan tätä loistavaa orkesteria, joka on inspiroinut monia suosikkibändejäni, tai ainakin yhtyeen vaikutus kuuluu läpi Nationalin, Interpolin ja Editorsin musiikista. 


Mustavalkoisena toteutettu leffa kuvaa Joy Divisionin nuorena nukkuneen keulakuvan Ian Curtisin elämää bändin syntyhetkistä Curtisin oman elämän liekin sammumiseen. Curtisia näyttelevä Sam Riley tekee todella uskottavan työn herkkänä ja ihailtuna rokkitähtenä, jonka maailma sortuu menestyksen kukkeimmalla hetkellä. Elokuva on kauttaaltaan kiinnostavaa katsottavaa, hienosti tehty ja pakahduttava kaikessa realistisuudessaan. LLLL

Killer Joe

Jos kaksi edellistä ovat olleet mustia tunnelmaltaan ja sävyiltään niin Killer Joe pimentää huoneen jos toisenkin pikimustalla huumorillaan. Huh huh, mitä settiä! Tätä ei todellakaan voi suositella kaamosmasennuksesta kärsiville tai tosikoille tai herkkähermoisille, tämän katsomiseen vaaditaan ripaus kieroutunutta maailmankatsomusta, tai oikeastaan vain vähän huumorintajua. En tiedä, mitä muut tästä ajattelevat, mutta omasta mielestäni amerikkalaisella tarinankerronnalla persettä pyyhkivä, röyhkeä ja räävitön white trash -kuvaus osui ja upposi - ja nauratti. Ja mikä hienointa, boring unelmavävyrooleissa rypevä Matthew McConaughey pääsi vihdoin näyttämään elokuvakansalle mistä kana pissii. LLLL

Juuri sain yhdeltä lukijalta kiitokset kaamoskalenterista, pitäisiköhän seuraavaksi poiketa tästä synkästä vanasta katsomaan jotain aurinkoista ja valoisaa, ehkä se olisi mielenterveyden kannalta kannatettava ajatus. 

Skyfall - laatubondia Javier-höysteellä

Viime sunnuntaina vietetyt treffit Daniel Craigin ja Javier Bardemin kanssa lunastivat niille lataamani odotukset. Skyfall tarjoaa perinteikkään, mutta silti raikkaan kattauksen Bond-herkkuja. Ja roppakaupalla silmäkarkkia!

American Beautyn ja loistavan Revolutionary Roadin ohjanneen Sam Mendesin Bond-käsittelyssä ei ole tingitty Bondeille tyypillisistä hengästyttävistä ja näyttävistä action-jaksoista, mutta nyt myös henkilöiden väliset suhteet ja syvimmät tunnot saavat tilaa. Skyfallissa keskiössä on M:n ja Bondin välinen suhde, joka saa äiti-poikamaisia piirteitä. Perinteiset Bond-typyt (kaavalla: viettelevä kaunotar olikin petollinen pahis) jäävät tässä paitsioon ja hyvä niin. Q puolestaan esiintyy oikein edukseen.

Craigin Bond on erilainen Bond, se on käynyt jo selväksi. Casino Royalin vakavaan habitukseen on nyt lisätty kaipaamaani sutkauttelua pilke silmäkulmassa. Eikä ryvettynyt olemuskaan tuolla rungolla voi näyttää muulta kuin hyvältä, erittäin hyvältä. Taitaa kyllä olla niin, että tämän leilan listauksessa jopa ah niin charmantti Connery jää näiden sinisten silmien ja risuparran varjoon.

Kaikissa hyvissä Bond-elokuvissa täytyy olla myös timanttinen pahis. Tästä palikasta ei todellakaan ole tällä kertaa tingitty, sillä aina loistava Bardem jättää jälkensä Bond-historiaan omintakeisella tyylillä. Silvassa on kieroa särmää heittämällä enemmän kuin useimmissa bondinjahtaajissa. En tiedä, onko tämä täysin objektiivinen mielipide, sillä "kärsin" jonkinasteisesta Bardem-hysteriasta ja voisin kirjoittaa tästä ihan oman postauksensa.

Bond rymistelee Skyfallin alkupuoliskolla Istanbulissa, Shanghaissa ja Macaossa. Erityisen ilahduttavaa itselleni oli se, että tämän jälkeen tapahtumat vyöryvät päälle vanhassa kotikaupungissani Lontoossa ja loppuhuipennus käydään tällä kertaa Skotlannin nummilla. Pimeät ja jylhät maisemat tuovat tervetullutta vaihtelua Bondien loppuhuipennuksiin.

Loppunäytös oli muutenkin ilahduttavan erilainen useimpiin näkemiini Bondeihin verrattuna (ja niitä on paljon, pari Brosnanin tähdittämää jäänyt välistä). Nyt ei tullut uni silmään katsellessa loputtoman pitkää potku&lyönti&pumpum-kimaraa, vaan tällä kertaa oikeasti jännitti, ainakin vähän. Jännitystä luotiin draamallisemmin keinoin kuin aikaisemmin, siinä fiilistelyssä nyt antoi anteeksi muutamille "hölmöille" yksityiskohdille.

Tämän enempää ei sovi juonesta tunnollisena tyttönä paljastaa, sillä elokuvan alussa esitettiin pyyntö, että elokuvasta ei tehtäisi juonipaljastuksia, jotta kaikkien elokuvanautinto säilyisi yhtä antoisana. Näin tapahtukoon.

No paljastetaan kuitenkin sen verran, että olihan se Aston Martin sentään kaivettu naftaliinista 50-vuotisjuhlan kunniaksi. 

Bondille, ihanalle pahis-Javierille, maisemille, loistavalle tunnaribiisille ja hienolle alkutekstivisualisoinnille neljä ja puoli ällää.

Rautaisannos brittiangstia

1-vee viikonloppua vietettiin aika synkissä vesissä, Brittein saarilla. Vuokraamosta lähti perjantaina mukaan kolmen leffan setti: Trainspotting, The Kid ja Disco Pigs.

Tarkoitus ei ollut varsinaisesti synkistellä, mutta jostain syystä, lieneekö vuodenajalla osuutta asiaan, hyllyltä huutelivat eniten Kidin ja pigsien raastavat takakansikuvaukset. Sattumalta mukaan lähti täysipainoinen kattaus angstia ja ankeutta tasapuolisesti Englannista, Irlannista ja Skotlannista.

Choose life

Trainspotting oli kiinnostavaa katsoa pitkän ajan jälkeen uudestaan. Hassua, miten vanhalta se näytti. Ja noh, vanhahan se jo onkin (ja minäkin näemmä). Neljänkympin rajapyykin ylittänyt charmantti Ewan McGregor vetelee Edinburghin katuja napapaidassa ja siilitukassa, siinä sitä ajan patinaa konkreettisimmillaan.

Trainspotting oli teattereihin rantauduttuaan kova juttu, ja oikeutetusti. Leffa on toiminut esikuvana monille lajitovereilleen ja onhan se tietynlainen 90-luvun leffaikoni, joka toimi edelleen väkevänä kuvauksena huumeiden hallitsemasta elämästä.

Trainspotting kuvaa heroinistin ylintä juhlaa ja alinta helvettiä uskottavasti. Leffassa poukkoillaan sujuvasti hersyvän huumorin ja kammottavien kuvien välillä. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja sympaattisia, Robert Carlylen esittämää riehukallea lukuunottamatta.

Vakuuttavasti heroiiniriippuvuuden keskellä riutumista on kuvattu myös elokuvissa Requirem for a Dream ja The Basketball Diaries. Molemmat loistavia leffoja.

LLLL

Väkivallan kehässä

The Kid puolestaan paljastaa kotiväkivallan karut kasvot ja sen aiheuttamat seuraukset. Elokuva perustuu tositapahtumiin, tämän tiedostaminen lisää tapahtumien mielenkiintoa entisestään. Ja ahdistusta lisää se, että samankaltaisia tositarinoita on maailma ikävä kyllä pullollaan.

Californicationin sympaattisena Karenina ihastuttanut Natasha McElhone osoittaa tässä monipuolisuutensa, vähän liiankin hyvin. McElhonen roolisuoritus Kevinin äitinä on puistattavin ja brutaalein, jonka muistan nähneeni. Myös ulkoinen muodonmuutos Californicationin hehkeästä daamista on häkellyttävä.

Rupert Friend Kevininä oli kiinnostava tuttavuus ja onnistui välittämään uskottavasti päähenkilön herkkyyttä ja haurautta. Friend on näemmä esiintynyt jo siellä sun täällä, mutta on jostain syystä jäänyt bongaamatta. 

Leffassa kuvataan Kevinin elämää alkoholistivanhempien kaameassa huomassa, lastenkodissa ja sijaisperheessä pienestä pojasta aikuisuuteen. Rahavaikeuksiin joutuessa Kevin päätyy ansaitsemaan lisätienestejä katutappeluissa ja joutuu gansteriporukan kusettamaksi. Ja juuri kun vaikuttaa siltä, että seinä on tullut lopullisesti vastaan eikä hyvää syytä herätä seuraavana päivänä ole, Kevin ottaa elämänsä haltuun täynnä määrätietoisuutta. Loppu hyvin, vaikkakaan ei kaikki hyvin.

LLLL

Käsi kädessä

Trainspottingissa angstia aiheuttivat huumeet, The Kidissa vanhempien laiminlyönti ja fyysinen väkivalta, tässä Irlantiin sijoittuvassa karussa draamassa Disco Pigs puolestaan mustasukkaisuus ja liiallinen riippuvuus toisesta ihmisestä.

Darren ja Sinead, tuttavallisemmin Pig ja Runt, syntyvät pieneen irlantilaissairaalaan vain parin minuutin erolla toisistaan. He kasvavat teineiksi toistensa naapurissa ja tekevät KAIKEN yhdessä. He nukkuvat pitäen toisiaan kädestä viereisten talojen seiniin porattujen reikien läpi.

16 ikävuoden paikkeilla Darren ei enää osaa katsoa kaunista Sineadia pelkkänä ystävänä ja omistushaluisuus karkaa lopulta täysin käsistä kohtalokkain seurauksin.

Synkkää, synkkää ja synkeää, mutta siitä huolimatta tämä kolmikko tarjosi virkistävää vaihtelua uutuuksiin, ja ihanaa skottiärrää, irkkuvääntöä ja lähiöenkkua.

LLL

Off topic

Vaikka viime viikonlopun leffakimara olikin aika karua katsottavaa, tv:n puolelta löytyikin sitten harvinainen valopilkku ja täysin toista ääripäätä edustava kimara. Tämä ei nyt liity aiheeseen, mutta päätetään tämä postaus siihen ytimekkääseen huomioon, että Vain elämää on aivan mahtava televisiosarja.

Katsoin viime viikonloppuna neljä jaksoa putkeen tähän asti ohi menneitä pläjäyksiä. Kerrankin viihdettä, jossa ei tiputeta, arvostella, äänestetä ja tilitetä. "Tutuista" julkimoista paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia ja hurmaavia piirteitä.

Sovitukset olivat monesti alkuperäistä versiota parempia. Mutta parasta oli se lavakonkarien aito liikutus ja jännitys, joka välittyi kotisohvalle asti. Tällaista televisioviihteen pitäisi olla, ilon ja elämysten jakamista kotikatsomoihin, eikä toisten heikkouksilla mässäilyä.