Passivoiva, vai sittenkin aktivoiva leffaviikonloppu?

Leffojen tuijottelu ja kävely kauniissa pakkassäässä saivat eilen uusia ajatuksia liikkeelle.

Sunnuntai. Mitäs kaikkea tähän viikonloppuun onkaan mahtunut? Perjantaina kaksi leffaa, lauantaina kaksi leffaa ja tänään...kirjoittamista näistä.

Viikko sitten yllätti ärhäkkä nuha, jonka jäljiltä jaksaminen ei ole vieläkään sitä luokkaa, että uskaltaisi lähteä hiihtoladuille. Hirveä hinku kyllä jo olisi. Olen lukenut kaihoisasti ystävien fb-päivityksiä hiihtoladuilta palatessa, mäki haluun!

Vuoden vaihteessa tavoitteeksi asetettu liikunnan lisääminen saa odottaa vielä kunnes olen täysin toipunut. Joku pitkittynyt jälkitauti tästä nyt vielä puuttuisi. Sen sijaan päätös järkevöittää ruokavaliota on pitänyt. Omatekoiset padat ovat porisseet kiitettävällä tiheydellä ja herkut on jätetty eilistä pannaria lukuunottamatta.

Pikkuisen vielä toipilaana ollessa mikäs sen parempaa ajanvietettä viikonloppuun kuin hyvien elokuvien katsominen? Jostain syystä nyt on kuitenkin sellainen olo, että tarttis tehdä jotain - muutakin.

Ensimmäinen leffa, jonka nyt viikonloppuna katsoin oli hulvaton ja räävitön, kerrassaan sympaattinen komedia Ted. Ted kertoo Mark Wahlbergin esittämästä 35-vuotiaasta Johnista ja tämän parhaasta kaverista, puhuvasta Ted-nallesta. Jep, juuri näin. Sekä siitä miten Johnyn avopuoliso jaksaa katsella tämän kaksikon laiskanpulskeaa elostelua ja miten Johnyn onnistuu tasapainoilla näiden kahden suhteen välillä.

John toteaa jossain kohtaa elokuvaa: "Olen 35-vuotias ja käytän aikani siihen, että katselen sohvalla tv:tä nalleni kanssa". Jostain syystä juuri tänä viikonloppuna, kun olisi kova hinku päästä laduille ja kasvattaa kuntoa, tämä kommentti jotenkin osui ja upposi - ja alkoi pyöriä eilen päässä.

Eilen huomasinkin olevani hermostuneella tuulella. Hermostuneisuus ei liittynyt enää tähän viikonloppuun, vaan homma laajeni yhtäkkiä yleisemmälle tasolle. Tajusin kaipaavani lisää aktiviteetteja vapaa-ajalle. Tekemistä, jossa pääsisin haastamaan sekä aivosolujani että kehoani. Joka tapauksessa jotain muuta kuin sohvalla istuskelua ja leffojen tuijottelua. Tajusin, että haluan oppia jotain uutta.

Viikonlopun aikana seurasin sohvalta Johnyn hupaisaa ja koskettavaa kasvutarinaa, naimisissa olevan pariskunnan karua arkea siinä kohtaa kun avioliitosta alkaa olla kaikki mehut puristettu, jännittävää lapsen katoamisen selvittelyä rosoisessa Bostonissa sekä kaunista musiikkidraamaa kahden muusikon kohtaamisesta Dublinin kaduilla.  

Ted, Blue Valentine, Gone Baby Gone ja Once ovat kaikki todella hyviä elokuvia. Niistä voisi kaikista kirjoittaa omat perusteelliset arvostelunsa. Nyt ei ole kuitenkaan sellainen olo, että jaksaisin ruotia näitä syvemmälti. Totean vain lyhyesti, että suosittelen lämpimästi kaikkia.

Sen sijaan ajattelin ruotia ihan keskenäni omia tekemisiäni. Mitä tekisin käytettävissä olevalla vapaa-ajalla, jotta minulle elokuvien henkilöiden tapaan tapahtuisi jotain uutta, jännittävää ja kertomisen arvoista.

Tästä ei kannata vetää mitään johtopäätöksiä siihen, että bloggaisin jatkossa vähemmän tai katsoisin leffoja vähemmän, päinvastoin. Haluaisin oppia kirjoittamaan lyhyemmin ja keveämmin - ja ennen kaikkea tiheämmin.

Tällainen havainto ja herätys tältä viikonlopulta. Tämä todistaa elokuvien vaikutuksen olevan kohtuullisen merkittävä tämän sohvaperunan ja leffarohmun arjessa. Silloinkin kun ne passivoivat sohvalle, ne saavat silti jotain liikkeelle korvien välissä. Eläköön elokuvat, jälleen kerran.