Musta marraskuu

Tämä mustanpuhuva maisema on kuvattu liikkuvasta junasta. Tosin ennen marraskuuta.

Harmaa zombie-armeija vaeltaa synkkiä katuja, mieli laahaa maassa, silmäpussit syvenevät eikä oikein naurata. Itse olen vielä toistaiseksi pysynyt kaamosmasennukselle suht koht immuunina. Pimeys ei vielä toistaiseksi ahdista tai väsytä normaalia perusväsymystä enempää.

Palattuani Portugalin auringosta kirjoittelin siitä, miten aurinkoisilla tai muuten vain komeilla maisemilla varustetuilla leffoilla voi antaa itselleen valohoitoa ja piristää pimeyttä kotisohvalta käsin. Olenko itse tehnyt näin...päinvastoin! Tämä leila on näemmä niin valoisalla tuulella, että on varaa synkistellä elokuvavalinnoissa oikein olan takaa...

Viimeisen viikon aikana olen katsonut kolme sellaista elokuvaa, jotka olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa: Skavabölen pojat, Control ja Killer Joe. Yhteistä kolmikolle on se, että kaikki ovat mustanpuhuvia ja masentavia, mutta erittäin hyviä elokuvia kaikki omalla tavallaan.

Skavabölen pojat

Jostain syystä tämä meni minulta ohi silloin 2009. Suomalaisen näyttelijätaivaan kuluneet vakionaamat Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Martti Suosalo eivät itsessään houkutelleet tätä katsomaan ja oikeastaan juonesta en tiennyt mitään. Makuunin seinällä ollut iso leffajuliste kuitenkin muistutti tämän olemassaolosta ja se, että ylen aamutv:n keskustelussa parhaista suomalaisista elokuvista kautta aikojen tämä nostettiin esiin. Kriitikon mukaan tämä olisi ollut listalla, jos olisi ehditty todistaa tämän kestävän aikaa.

Skavabölen pojat on yllättävän koskettava ja vaikuttavasti toteutettu elokuva. Se kertoo mustasta perhehelvetistä pienen ja vanhemmaksi kasvaneen pojan silmin. Koskettavaksi elokuvan tekee se, että elo ei todellakaan ole koko ajan ahdistavaa, vaan mukaan mahtuu iloisia, hersyviä hetkiä, jotka nostattavat tipan linssiin itse asiassa tehokkaammin kuin se ankeampi puoli. Kuvauksessa on käytetty mielenkiintoisia tehokeinoja ja muutenkin kerronta rikkoo perinteisen kotimaisen elokuvan toteutuksen rajoja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Pidin kovasti: LLLL-

Control

Ah, Joy Division! Tämä leffa innosti taas kuuntelemaan tätä loistavaa orkesteria, joka on inspiroinut monia suosikkibändejäni, tai ainakin yhtyeen vaikutus kuuluu läpi Nationalin, Interpolin ja Editorsin musiikista. 


Mustavalkoisena toteutettu leffa kuvaa Joy Divisionin nuorena nukkuneen keulakuvan Ian Curtisin elämää bändin syntyhetkistä Curtisin oman elämän liekin sammumiseen. Curtisia näyttelevä Sam Riley tekee todella uskottavan työn herkkänä ja ihailtuna rokkitähtenä, jonka maailma sortuu menestyksen kukkeimmalla hetkellä. Elokuva on kauttaaltaan kiinnostavaa katsottavaa, hienosti tehty ja pakahduttava kaikessa realistisuudessaan. LLLL

Killer Joe

Jos kaksi edellistä ovat olleet mustia tunnelmaltaan ja sävyiltään niin Killer Joe pimentää huoneen jos toisenkin pikimustalla huumorillaan. Huh huh, mitä settiä! Tätä ei todellakaan voi suositella kaamosmasennuksesta kärsiville tai tosikoille tai herkkähermoisille, tämän katsomiseen vaaditaan ripaus kieroutunutta maailmankatsomusta, tai oikeastaan vain vähän huumorintajua. En tiedä, mitä muut tästä ajattelevat, mutta omasta mielestäni amerikkalaisella tarinankerronnalla persettä pyyhkivä, röyhkeä ja räävitön white trash -kuvaus osui ja upposi - ja nauratti. Ja mikä hienointa, boring unelmavävyrooleissa rypevä Matthew McConaughey pääsi vihdoin näyttämään elokuvakansalle mistä kana pissii. LLLL

Juuri sain yhdeltä lukijalta kiitokset kaamoskalenterista, pitäisiköhän seuraavaksi poiketa tästä synkästä vanasta katsomaan jotain aurinkoista ja valoisaa, ehkä se olisi mielenterveyden kannalta kannatettava ajatus. 

Skyfall - laatubondia Javier-höysteellä

Viime sunnuntaina vietetyt treffit Daniel Craigin ja Javier Bardemin kanssa lunastivat niille lataamani odotukset. Skyfall tarjoaa perinteikkään, mutta silti raikkaan kattauksen Bond-herkkuja. Ja roppakaupalla silmäkarkkia!

American Beautyn ja loistavan Revolutionary Roadin ohjanneen Sam Mendesin Bond-käsittelyssä ei ole tingitty Bondeille tyypillisistä hengästyttävistä ja näyttävistä action-jaksoista, mutta nyt myös henkilöiden väliset suhteet ja syvimmät tunnot saavat tilaa. Skyfallissa keskiössä on M:n ja Bondin välinen suhde, joka saa äiti-poikamaisia piirteitä. Perinteiset Bond-typyt (kaavalla: viettelevä kaunotar olikin petollinen pahis) jäävät tässä paitsioon ja hyvä niin. Q puolestaan esiintyy oikein edukseen.

Craigin Bond on erilainen Bond, se on käynyt jo selväksi. Casino Royalin vakavaan habitukseen on nyt lisätty kaipaamaani sutkauttelua pilke silmäkulmassa. Eikä ryvettynyt olemuskaan tuolla rungolla voi näyttää muulta kuin hyvältä, erittäin hyvältä. Taitaa kyllä olla niin, että tämän leilan listauksessa jopa ah niin charmantti Connery jää näiden sinisten silmien ja risuparran varjoon.

Kaikissa hyvissä Bond-elokuvissa täytyy olla myös timanttinen pahis. Tästä palikasta ei todellakaan ole tällä kertaa tingitty, sillä aina loistava Bardem jättää jälkensä Bond-historiaan omintakeisella tyylillä. Silvassa on kieroa särmää heittämällä enemmän kuin useimmissa bondinjahtaajissa. En tiedä, onko tämä täysin objektiivinen mielipide, sillä "kärsin" jonkinasteisesta Bardem-hysteriasta ja voisin kirjoittaa tästä ihan oman postauksensa.

Bond rymistelee Skyfallin alkupuoliskolla Istanbulissa, Shanghaissa ja Macaossa. Erityisen ilahduttavaa itselleni oli se, että tämän jälkeen tapahtumat vyöryvät päälle vanhassa kotikaupungissani Lontoossa ja loppuhuipennus käydään tällä kertaa Skotlannin nummilla. Pimeät ja jylhät maisemat tuovat tervetullutta vaihtelua Bondien loppuhuipennuksiin.

Loppunäytös oli muutenkin ilahduttavan erilainen useimpiin näkemiini Bondeihin verrattuna (ja niitä on paljon, pari Brosnanin tähdittämää jäänyt välistä). Nyt ei tullut uni silmään katsellessa loputtoman pitkää potku&lyönti&pumpum-kimaraa, vaan tällä kertaa oikeasti jännitti, ainakin vähän. Jännitystä luotiin draamallisemmin keinoin kuin aikaisemmin, siinä fiilistelyssä nyt antoi anteeksi muutamille "hölmöille" yksityiskohdille.

Tämän enempää ei sovi juonesta tunnollisena tyttönä paljastaa, sillä elokuvan alussa esitettiin pyyntö, että elokuvasta ei tehtäisi juonipaljastuksia, jotta kaikkien elokuvanautinto säilyisi yhtä antoisana. Näin tapahtukoon.

No paljastetaan kuitenkin sen verran, että olihan se Aston Martin sentään kaivettu naftaliinista 50-vuotisjuhlan kunniaksi. 

Bondille, ihanalle pahis-Javierille, maisemille, loistavalle tunnaribiisille ja hienolle alkutekstivisualisoinnille neljä ja puoli ällää.

Rautaisannos brittiangstia

1-vee viikonloppua vietettiin aika synkissä vesissä, Brittein saarilla. Vuokraamosta lähti perjantaina mukaan kolmen leffan setti: Trainspotting, The Kid ja Disco Pigs.

Tarkoitus ei ollut varsinaisesti synkistellä, mutta jostain syystä, lieneekö vuodenajalla osuutta asiaan, hyllyltä huutelivat eniten Kidin ja pigsien raastavat takakansikuvaukset. Sattumalta mukaan lähti täysipainoinen kattaus angstia ja ankeutta tasapuolisesti Englannista, Irlannista ja Skotlannista.

Choose life

Trainspotting oli kiinnostavaa katsoa pitkän ajan jälkeen uudestaan. Hassua, miten vanhalta se näytti. Ja noh, vanhahan se jo onkin (ja minäkin näemmä). Neljänkympin rajapyykin ylittänyt charmantti Ewan McGregor vetelee Edinburghin katuja napapaidassa ja siilitukassa, siinä sitä ajan patinaa konkreettisimmillaan.

Trainspotting oli teattereihin rantauduttuaan kova juttu, ja oikeutetusti. Leffa on toiminut esikuvana monille lajitovereilleen ja onhan se tietynlainen 90-luvun leffaikoni, joka toimi edelleen väkevänä kuvauksena huumeiden hallitsemasta elämästä.

Trainspotting kuvaa heroinistin ylintä juhlaa ja alinta helvettiä uskottavasti. Leffassa poukkoillaan sujuvasti hersyvän huumorin ja kammottavien kuvien välillä. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja sympaattisia, Robert Carlylen esittämää riehukallea lukuunottamatta.

Vakuuttavasti heroiiniriippuvuuden keskellä riutumista on kuvattu myös elokuvissa Requirem for a Dream ja The Basketball Diaries. Molemmat loistavia leffoja.

LLLL

Väkivallan kehässä

The Kid puolestaan paljastaa kotiväkivallan karut kasvot ja sen aiheuttamat seuraukset. Elokuva perustuu tositapahtumiin, tämän tiedostaminen lisää tapahtumien mielenkiintoa entisestään. Ja ahdistusta lisää se, että samankaltaisia tositarinoita on maailma ikävä kyllä pullollaan.

Californicationin sympaattisena Karenina ihastuttanut Natasha McElhone osoittaa tässä monipuolisuutensa, vähän liiankin hyvin. McElhonen roolisuoritus Kevinin äitinä on puistattavin ja brutaalein, jonka muistan nähneeni. Myös ulkoinen muodonmuutos Californicationin hehkeästä daamista on häkellyttävä.

Rupert Friend Kevininä oli kiinnostava tuttavuus ja onnistui välittämään uskottavasti päähenkilön herkkyyttä ja haurautta. Friend on näemmä esiintynyt jo siellä sun täällä, mutta on jostain syystä jäänyt bongaamatta. 

Leffassa kuvataan Kevinin elämää alkoholistivanhempien kaameassa huomassa, lastenkodissa ja sijaisperheessä pienestä pojasta aikuisuuteen. Rahavaikeuksiin joutuessa Kevin päätyy ansaitsemaan lisätienestejä katutappeluissa ja joutuu gansteriporukan kusettamaksi. Ja juuri kun vaikuttaa siltä, että seinä on tullut lopullisesti vastaan eikä hyvää syytä herätä seuraavana päivänä ole, Kevin ottaa elämänsä haltuun täynnä määrätietoisuutta. Loppu hyvin, vaikkakaan ei kaikki hyvin.

LLLL

Käsi kädessä

Trainspottingissa angstia aiheuttivat huumeet, The Kidissa vanhempien laiminlyönti ja fyysinen väkivalta, tässä Irlantiin sijoittuvassa karussa draamassa Disco Pigs puolestaan mustasukkaisuus ja liiallinen riippuvuus toisesta ihmisestä.

Darren ja Sinead, tuttavallisemmin Pig ja Runt, syntyvät pieneen irlantilaissairaalaan vain parin minuutin erolla toisistaan. He kasvavat teineiksi toistensa naapurissa ja tekevät KAIKEN yhdessä. He nukkuvat pitäen toisiaan kädestä viereisten talojen seiniin porattujen reikien läpi.

16 ikävuoden paikkeilla Darren ei enää osaa katsoa kaunista Sineadia pelkkänä ystävänä ja omistushaluisuus karkaa lopulta täysin käsistä kohtalokkain seurauksin.

Synkkää, synkkää ja synkeää, mutta siitä huolimatta tämä kolmikko tarjosi virkistävää vaihtelua uutuuksiin, ja ihanaa skottiärrää, irkkuvääntöä ja lähiöenkkua.

LLL

Off topic

Vaikka viime viikonlopun leffakimara olikin aika karua katsottavaa, tv:n puolelta löytyikin sitten harvinainen valopilkku ja täysin toista ääripäätä edustava kimara. Tämä ei nyt liity aiheeseen, mutta päätetään tämä postaus siihen ytimekkääseen huomioon, että Vain elämää on aivan mahtava televisiosarja.

Katsoin viime viikonloppuna neljä jaksoa putkeen tähän asti ohi menneitä pläjäyksiä. Kerrankin viihdettä, jossa ei tiputeta, arvostella, äänestetä ja tilitetä. "Tutuista" julkimoista paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia ja hurmaavia piirteitä.

Sovitukset olivat monesti alkuperäistä versiota parempia. Mutta parasta oli se lavakonkarien aito liikutus ja jännitys, joka välittyi kotisohvalle asti. Tällaista televisioviihteen pitäisi olla, ilon ja elämysten jakamista kotikatsomoihin, eikä toisten heikkouksilla mässäilyä. 

Vuosi blogattu elokuvista ja elon iloista

Viikonloppuna on hyvä syy herkutella pala kakkua.

Tulevana weekendinä vietetään tämän pienen leffablogin 1-vuotissynttäreitä. Takana on ensimmäinen vuosi bloggaamisen parissa ja täytyy todeta, että puuha on vienyt täysin mennessään.

Vuoden aikana kasaan on kertynyt 45 postausta. Sanomattakin on selvää, että tahti olisi voinut olla tiiviimpikin. Mutta siitä olen iloinen, että kuukausittain on rustattu jotakin eikä hanke ole väsähtänyt heti alkuinnostuksen jälkeen. Ottaen huomioon, että naputtelen työksenikin aikamoisen määrän tekstiä viikossa, olen itselleni tässä kohtaa armollinen.

Entäs sitten ne elkat? Leffapinoon on kertynyt 116 leffaa, listasta saattaa puuttua muutamia tv-elokuvia, mutta vain muutama.

Älliä on ropissut eniten kolmen ja neljän väliltä, muutama filkka on saanut myös täydet pinnat, mutta täysin luokattomia yhden ällän elokuvia en ole katsonut, tai ainakaan viitsinyt arvostella. Ensi vuonna haluan kyllä haukkua pystyyn ainakin pari tekelettä, vastapainona pääosin suitsuttavalle tyylille.

Tosin, jos leffa vaikuttaa luokattoman huonolta, minulla on taipumus vaihtaa kanavaa tai painaa stoppia. Elämä on liian lyhyt kurapätkien katseluun, mutta ehkä ihan kirjoitusharjoituksen vuoksi voisin seuraavan vuoden aikana pakottaa itseni katsomaan myös täyttä shaibaa ja kirjoittaa katkeran tilityksen hukkaan heitetystä parituntisesta.

Mitkä ovat sitten ensimmäisen blogivuoden mieleenpainuvimmat leffat tai leffahetket? Tässä muutama best of -poiminta kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä, linkit vievät leffaan liittyvään postaukseen:

Stranger than fiction LLLL 1/2
Ilmestyskirja.Nyt. LLLLL
(500) Days of Summer LLLLL
Drive LLLL 1/2
Moneyball LLLLL
Sinä päivänä LLLLL
Tie pohjoiseen LLLL
Puhdistus LLLL 1/2

Toivon siis katsovani ensi vuonna yhä enemmän elokuvia, kirjoittavani niistä yhä ahkerammin ja lisäksi en panisi ollenkaan pahakseni jos blogiin eksyisi muutama kommenttikin lisää. Ajattelinkin nyt 1-vee jubileumin kunniaksi haastaa tämän kirjoituksen lukijat listaamaan kommenttikenttään sellaisia elokuvia, joista haluaisitte lukea arvion/mielipiteen ennen kuin itse lähdette teatteriin istumaan tai leffaa vuokraamaan. Kaikki muutkin toiveet postauksen aiheeksi, leffasuositukset sekä blogin kehittämisideat otetaan ilomielin vastaan.

James Bond juhlii 50-vuotista taivaltaan nyt lokakuussa. Tänä viikonloppuna tulee ensi-iltaan Skyfall, jonka olin ajatellut sopivan täydellisesti synttärijuhlanäytökseksi. Harmikseni huomasin, että kaikki Flamingon näytökset olivat jo täyteenahdettuja, sama tilanne varmasti keskustassakin. Mutta jos ei nyt viikonloppuna, niin lähiaikoina 007:n seikkailusta on taatusti tarinaa tulossa. Tai saattaa olla, että huomion viekin Bardem, Javier Bardem.

Kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea näitä Leffaleilan laveita ja hehkutusta tursuavia turinoita kuluneen vuoden aikana!  

Nojatuolimatkoja kaamosmasennuksen keskelle

Viime viikon maisemat

Tämä on nyt SE aika vuodesta, kun pilkkopimeys, vaakana päälle valuva tihkusade ja turvat rutussa raatavat suomalaiset alkavat kaikessa ankeudessaan ottaa kaaliin.

Viime viikko eteläisessä Portugalissa oli täydellinen vastakohta näillä lakeuksilla vallitsevalle atmosfäärille. Kirkkaan siniseltä ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko, optimaalisessa lämpötilassa lilluva lämpö ja yllättävän ystävälliset ihmiset antoivat virtaa muutamaksi viikoksi.

Tulipa todettua, että tämä vuodenaika on ehdottomasti hedelmällisin etelässä lomailuun ja kesällä kannattaa pysyä Suomessa, koska silloin täällä on olosuhteet kohdillaan, ainakin enempi vähempi. Nyt Portugalin lämpö oli kalpealle suomalaiselle juuri passeli, en palanut, ei ollut ryysistä rannalla eikä valunut hiki norona viinilasia kallistaessa.

Työkaveri kiitteli tänään Facebookiin lataamistani reissukuvista ja totesi, ettei tarvitse matkailulehtiä kahlata, kun pääsi kuvien välityksellä mukavalle nojatuolimatkalle. Tästä tuli mieleen, että pidennetäänpä nojatuolissa haaveilua ja lisätään valohoitoa vielä muutaman leffan verran. Nämä tärpit tähän maisemiensa/matkailukulmansa ansiosta, muita laatutakeita ei kaikkien osalta tarvitakaan tällä kertaa.

Leffaleilan kaamoskalenteri

Vko 43 Toscanan auringon alla
Vko 44 Mamma Mia
Vko 45 Eat Pray Love
Vko 46 The Beach
Vko 47 The Descendants
Vko 48 Sideways

Ja sitten sitä seuraavalla viikolla onkin joulukalenterin vuoro...

Tässä myös hyvä (Sub)urban Touristin listaus leffoista, jotka herättelevät matkakuumetta kyseisiin maihin.

Matkan jälkimainingeissa kynsin ja hampain

Kotiin palattua en ole halunnut palata takaisin arkeen, vaan simuloin viime viikon parhaita puolia mahdollisimman tehokkaasti. Ei ole tarvinut palella, kun sauna on lämmennyt kolmena päivänä putkeen. Matkalla maistuneet porsaanfileet ovat käristyneet maukkaiksi myös kotipannulla ja portviini yömyssyksi on tuonut pari senttiä juhlaa arjen keskelle. Ei meiningin tarvitse muuttua ryppyotsaiseksi ja pelkäksi arkirutiinien pyörittämiseksi heti kun lentokoneen pyörät koskettavat Helsinki-Vantaan kiitotietä.

Ehkä ensi viikolla jaksaa rutinoitua jo hitusen ja tapittaa tyylilleen uskollisena elokuvia, mutta tämän viikon illat pyhitän vielä eteläeurooppalaiselle elämänmenolle hyvän ruuan ja rennon meiningin parissa.

Omatekoiset bifanat vetivät vertoja Lissabonin esikuvilleen.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, leppoisia ja lämpimiä leffahetkiä ja rentoa arkea, kaikesta huolimatta.