Täydellisen aamupäivän resepti

Täydellinen aamupäivä: (500) Days of Summer, The Smiths, Pixies, espresso, smoothie, auringonvalo, kehräävät kissat.

Varoitus: tämä on yltiöpositiivinen postaus. Blogin otsikolle uskollisesti tämä on feel good -katsaus elokuvista ja elon iloista.

Rauhallinen aamupäivä, suloisen joutilaisuuden täyttämä hetki, jolloin ei ole kiire yhtään mihinkään. Aurinko pilkistää arasti sisään ikkunoista, olo on viikon flunssan jälkeen vihdoinkin normaali.

Kaivan laatikosta elokuvan (500) Days of Summer, jonka olen nähnyt jo kerran. Mutta se oli niin loistava, että sen uudelleen katsominen sopii tähän hetkeen täydellisesti.

Keho täytyy virkistää mutteripannukahvilla ja smoothiella, jotta mieli on mahdollisimman vastaanottavainen tälle mieltä ylentävälle elokuvakokemukselle.

Puolet kuumaa maitoa ja puolet espressoa, mmm.

2 dl maitoa, 2 dl tuoremehua, 1 dl pakastevadelmia, 3 mandariinia, 3 kiwiä, pellavansiemeniä, sopivasti mysliä.

Sitten ei muuta kun press play. Leffa lähtee käyntiin mainiolla disclaimerilla tapahtumien fiktiivisyydestä ja sen jälkeen yksi kaikkien aikojen parhaita leffasoundtrackeja alkaa vyöryä päälle. Kertojaääni toteaa lakonisesti: "This is a boy meets a girl story. But you should now upfront that this is not a love story." Siinä kaikki, mitä minäkin aion juonesta paljastaa.

Tämä on eittämättä yksi lempielokuvistani. Joseph Gordon-Levitt ja Zooey Dechanel ovat riemastuttava kaksikko, jonka keskinäinen kemia, terävä sanailu ja hulvattomat tempaukset puistossa ja Ikeassa ovat harvinaista herkkua.

Leffan rakenne on kutkuttava ja erilaisuudessaan todella virkistävä. 500 päivää näytetään sekalaisessa järjestyksessä, koko totuus paljastuu pikkuhiljaa. Leffa on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia, jotka eivät tunnu yhtään päälleliimatuilta: kuviin ja juoneen yhdistellään sujuvasti piirrosta, hauskoja tehosteita, joukkotanssikohtaus ja tyypittelyä ruotsalaisista ja ranskalaisesta elokuvakerronnasta.

Ja se musiikki. Ei varmaankaan kolahda kaikille, mutta jos on The Smiths ja Pixies fani, kuten satun olemaan, niin tämä on todellista mannaa. Smithsien lempibiisini There is a light that never goes out siivittää tämänkin leffan tapahtumat lentoon. Yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita, sanon minä. Kuunnelkaa vaikka (ja kappas, niillä on mun rillit päässä): 


Ja tässä Here comes your man orginaalina, leffassa kuullaan tästä melkein yhtä hyvä viinanhuuruinen karaoketulkinta:


Jos joku ei tätä kepeän, raskaan, hulvattoman ja katkeran tunnelman kudosta ole vielä nähnyt, niin en halua spoilata kokemusta ruotimalla juonta tuota alkua pidemmälle. Usein toisella kerralla hyvistä leffoista saa aina lisää irti. Näin kävi tälläkin kertaa. Voin vain lämpimästi kehottaa katsomaan, ja katsomaan myös uudelleen.

Elokuvan loputtua myhäilin tyytyväisenä, hain levyhyllystä The Queen is Dead -cd:n ja iskin soittimeen.

Smithsien tunnelmoidessa taustalla aurinko hiipi yhä kirkkaammin sisään ikkunoista. Kurkotin katseen ikkunan viereisille tuoleille, joilta kuului tasainen hurina. Näytti siltä, että pari muutakin tyyppiä nautti täysin siemauksin tästä aamupäivästä.

Perfect stuff! Siis leffa ja kaikki muukin. LLLLL