 |
| Leffafriikin kotiin kuuluvat Marilyn-taulut |
Herkkä, haavoittuva, henkeäsalpaavan hehkeä, miehet hulluksi tekevä Marilyn on herätetty henkiin ilmiömäisellä taituruudella. Michelle Williams, yksi tämän päivän lempinäyttelijöistäni, puhaltaa henkeä tähän elokuvahistorian rakastetuimpaan ikoniin tavalla, joka lyö heti ensimmäisistä kuvista lähtien ällikällä.
Olen katsonut aika monta Marilynin elokuvaa ja usein miettinyt, millainen hän todellisuudessa oli. My Week with Marilyn antaa tästä yhden, aika uskottavan näkemyksen.
Tapahtumat pohjautuvat Colin Clarkin muistelmiin yhdeltä viikolta vuonna 1957, jolloin Monroe kuvasi Englannissa elokuvaa Prinssi ja revyytyttö. Tarinaa kerrrotaan Clarkin kautta.
Clark onnistui hankkimaan itselleen juoksupojan pestin Prinssin ja revyytytön tuotannossa sinnikkyydellään ja kiinnitti vaatimattomalla ja ystävällisellä asenteellaan myös Marilynin huomion. Päinvastaisista syistä huomiota saa osakseen myös omahyväisyyttä pursuava Marilynin vastanäyttelijä ja elokuvan ohjaaja, siihen aikaan saarivaltiossa palvottu teatterinäyttelijä Sir Lawrence Olivier.
Eddie Redmayne nuoren Clarkin roolissa ja Kenneth Branagh öykkärimäisenä Olivierina suoriutuvat osuuksistaan mainiosti, mutta kalpenevat auttamatta Williamsin valkokankaan täyttävän, pelottavan taitavan tulkinnan rinnalla. Judi Dench tekee myös ilahduttavan sivuosan Marilyniä tukevana kanssanäyttelijänä.
Tarinan intensiteetti tai elokuvan tekninen toteutus eivät itsessään erityisesti räjäytä tajuntaa. Clarkin ja Monroen välinen romanssinpoikanenkaan ei saa ihoa kananlihalle tai tippaa silmäkulmaan. Onkin täysin Williamsin ansiota, että elokuva on niin vaikuttava. Hän ei vain näyttele Marilyniä, vaan hän on Marilyn, jokaista lantionkeinutusta, ilmettä ja huokausta myöten.
Marilyn oli muiden silmissä itsevarma, kuplivan kevyt, hersyvän hauska tähti. Elokuva paljastaa tämän pinnan alta väsyneen ja huonon itsetunnon kanssa painiskelevan ristiriitaisen persoonan. Piirtää tarkan kuvan hauraasta tähdestä, joka on piilottanut itkuiset silmänsä tyylikkäiden aurinkolasien alle, nousee kamppaillen sängystä ylös pillerihuuruisten öiden jälkeen ja takeltelee yksinkertaisissakin vuorosanoissa. Esittelee kaikkien palvoman kaunottaren, joka on pohjimmiltaan todella epävarma omista lahjoistaan.
Monroen kiertäessä Clarkin kanssa Windsorin linnaa he kohtaavat lopuksi joukon toimittajia, jotka odottavat tätä malttamattomana portaiden alapäässä. Marilyn kuiskaa Clarkille jotakin tähän tyyliin: "Näytänkö heille vähän Marilyniä?" Sitten hän nostaa suupielet siihen kaikkien tunnistamaan, maailman valloittavimpaan hymyyn, asettelee itsensä muutamaan hallittuun poseeraukseen ja luo miehiin syvän katseen säkenöivillä silmillään.
 |
| Tässä taulussa se kuuluisa hymy |
 |
| Vuosia hyllyssä ollut elämänkerta lähtee elokuvan innoittamana lukuun. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti