Penkit puntarissa

Voittaako kotisohva muut penkit? Ainakin tämän tytön mielestä.

Taas mennään jo uuden viikon keskiviikkoa enkä vieläkään ole päässyt teatterin penkkiä kuluttamaan. Viime viikonloppuna oli hyvä yritys, mutta viime tipassa tutkaillut vaihtoehdot parin keskivertokandidaatin eturiveiltä eivät houkutelleet tarpeeksi. Ja tässäkään kohtaa minä, lapsellisen yli-innokas teatterissakävijä, en olisi vielä lyönyt hanskoja tiskiin, onneksi joku muu oli taas fiksumpi...

Aloinkin pohtimaan, mikä siinä teatterissa oikein kiehtoo, kun vaihtoehtona on oma kotisohva, missä saa olla juuri niin kuin haluaa ja kukaan ei häiriköi. Lähdetäänpäs ruotimaan mitä kaikkea houkuttelevalta kuulostava "Mennääx leffaan tänään?" ehdotus pitääkään sisällään.

Ongelmat alkavat heti kasaantua. Mitä mennään katsomaan, monelta, ehtiikö tässä mitään sitä ennen - saatika sen jälkeen? Siinä menee sitten koko ilta... huoh! Varataanko liput vai ostetaanko, jos varataan niin pitää sitten hengata tuntia ennen tyhjänpanttina teatterin käytävillä. Jos menee vain sopivasti ennen paikan päälle niin ei siellä enää mitään paikkoja ole.

Kun vihdoin suoriudutaan pääkallopaikalle, varsinainen huvi vasta alkaakin. Aloitetaan prosessi jonottamalla loputtoman pitkässä labyrinttimuodostelmassa, sitten käydään äkkiä ryysimässä ylihintaisessa karkkikaupassa, jonotetaan taas -tällä kertaa vessaan. Sitten päivitellään sitä, miksi kaikki suomalaiset menevät pakonomaisesti teatterin ovensuulle jonoon jo hyvissä ajoin ennen kuin lipunskannaaja parkkeeraa edes paikalle. Ihan niin kuin sinne penkkiin ei kerkeäisi ajoissa vartin puuduttavien mainoksien aikana.

No niin, nyt ollaan mukavasti teatterin suojissa. Vai ollaanko?! Vieruskaveri rapistelee karkkipussiaan siihen malliin, että herää kysymys onko pussi edes auki vai mikä siinä sihtaamisessa on niin jumalattoman vaikeaa. Lisäksi vieruskaverin kyynärpää sojottaa ikävästi omalle puolelle ja toppatakkien keskelle on vaikea tehdä koloa, jossa mahtuisi sen parituntisen olemaan. Ja juuri kun olet saanut itsesi pukerrettua asemiin, joku mattimyöhäinen änkeää anteeksipyydellen omalle paikalleen ja sitten noustaan ja aloitetaan asentaminen alusta.

Elokuvan VIHDOIN alettua, käy ilmi, että teatteri on pullollaan ihmisiä, jotka metelöivät keskenään, puhuvat puhelimeen tai ainakin räpelöivät sitä raivostuttavalla intensiteetillä. Edessä istuu joku helvatan metriheikki, jonka takaa ei näe juuri muuta kuin kaverin orastavan kaljun.

Teatteri aiheuttaa myös ruumillisia vammoja edellä mainittujen henkisten lisäksi. Ahtaissa jalkatiloissa muutenkin kulahtaneet polvet huutavat puolen tunnin jälkeen hoosiannaa ja tärykalvot saavat tarpeettoman lujaa kyytiä volyyminuppien ollessa aivan liian kaakossa.

Parin tunnin jälkeen sillipurkki alkaa vihdoin purkautua ja voi lähteä rentoutunein mielin kotimatkalle järkyttävää pissahätää pidätellen.

Silti minua kismitti viime lauantaina vetäytyä tästä pirullisen hauskasta teatterireissusta. Tuntui kompromissilta (tai lähes tappiolta) käydä vain kätevästi lähivuokraamossa ja viettää loppuilta mukavasti kotisohvalla loikoillen. Pettymystä lievensi oivallinen valinta The Way Back. Kertoisin lisää, mutta ehkä sitten toisessa postauksessa. Tämä virtuaalinen elokuvateatterissa käynti imi tältä erää kaikki mehut.