The Counselor ei päästä katsojaa helpolla

Ridley Scottin ohjaama, tähtinäyttelijöiden kermalla tarjoiltu The Counselor ei todellakaan ole mikään pala kakkua. Tyylikkäältä näyttävä, huume-elämän raadollisuutta kaikkea muuta kuin silotellusti kuvaava elokuva on jakanut kriitikot kahteen todella kaukana toisistaan olevaan leiriin.

Toiset ovat kehuneet leffaa Ridley Scottin parhaaksi ohjaustyöksi vuosiin ja vakuuttavimmaksi huumekuvaukseksi sitten Traficin. Toiset ovat todenneet kaksituntisen olevan silkkaa ajanhukkaa, jossa on lattea juoni eikä päätä eikä häntää - ja ovat vielä kärsineet kovasta myötähäpeästä mitä näyttelijöiden suorituksiin tulee.

En sano, että leffa oli loistava, mutta ei se missään nimessä huonokaan ollut. Siitä on näin äkkiseltään vaikea olla selkeästi jotain mieltä.

Elokuvan on käsikirjoittanut Cormac McCarthy, joka on kirjoittanut myös Coenin veljesten filmatisoiman Pahan maan. Counselorin käsikirjoitus erottuu massasta, jotkut ovat pitäneet sitä teennäisenä, mutta minuun nämä pitkät dialogit tekivät paikoin vaikutuksen.

Leffa kertoo nimettömäksi jäävästä asianajajasta (Michael Fassbender), joka lähtee mukaan isoon huumediiliin dollarinkuvat ja rakkaansa hemmottelu mielessä. Heti alusta asti on selvää, että homma ei tule menemään kuin Strömsössä ja jonkin aikaa kestävän pohjustelun jälkeen asiat alkavat kusta - ja pahasti.

The Counselor on raaka, synkkä ja lohduton kuvaus siitä, mitä huumebisneksessä tapahtuu ja miten kova hinta ahneudesta maksetaan.

Kuten Kalle Kinnunen totesi blogissaan, the Counselor käsittelee myös katsojan suhdetta näkemäänsä.
Käsikirjoituksessa parissa kohtaa viitataan siihen, miltä tämä kaikki näyttää katsojalle ja miten katsoja näkemäänsä reagoi. Vaikuttavimmin tämä tapahtuu aivan lopussa, ja tuo pari lausetta luo voimakkaamman efektin kuin kuvat, mitä lauseen tilalla olisi voitu näyttää.

Tässä tarinassa ei ole selvitytyjiä tai sankareita. On vain ihmisiä, joille käy huonosti tai joille on käynyt huonosti jo ajat sitten. Yksi jälkimmäisistä on tähän asti mielenkiintoisimman roolityönsä ehdottomasti tekevän Cameron Diazin esittämä Malkina, jonka vanhemmat heitettiin helikopterista tytön ollessa kolmevuotias.

Diaz vetää kylmäkiskoisen roolinsa yllättävällä intensiteetillä ja uskottavasti. Komedienne pääsee näyttämään aivan uudenlaisen puolen näyttelijänlahjoistaan. Tällä elokuvalla yksikään näistä supersuosituista näyttelijöistä ei todellakaan yleisöä kosiskele - toisaalta kellään heistä ei ole siihen enää tarvettakaan.

Mitä tästä kirjaimellisesti paikoin päättömästä murhenäytelmästä sitten jää käteen? Ei ehkä loppupeleissä paljoakaan, tai sitten tätä täytyy ehkä vielä jonkin aikaa sulatella.

Counselorille tipahtaa kolme ja puoli ällää. LLL 1/2

Kirkon penkiltä Vihan liekkien keskelle

Viikonloppu pyörähti käyntiin ohjelmantäyteisesti. Kipitimme siskon kanssa suoraan töistä Johanneksen kirkkoon kuuntelemaan Cantores Minoresin joulukonserttia. Sieltä sitten porhalsimme kuohuviinitankkauksen kautta suoraan Nälkäpelin kakkososan, Vihan liekkien pyörteisiin.

En ole aikoihin ollut joulukonsertissa tai kuuntelemassa kuoroa kirkossa. Voisi ajatella, että valkean joulun tunnelmaan on vähän vaikea päästä, kun maassa ei ole vielä lumihiutalettakaan - ja kuka niitä joululauluja nyt vielä kukkeimpaan pikkujouluaikaan jaksaa kuunnella.

Samaan aikaan kun firmojen pikkujouluporukat marssivat pikkumustissaan parijonossa kohti kapakoita, minä ja pikkusisko hiljennyimme Johanneksen kirkon penkillä kauneimpien joululaulujen äärelle.

Täytyy todeta, että rauhoittuminen hektisen viikon jälkeen tuntui todella hyvältä ja yhteislauluna koko täpötäyden yleisön voimin laulettu Maa on niin kaunis herkisti kyllä tämän tytön, vaikka en mikään yhteislaulujen ystävä tai ahkera kirkossakävijä muuten olekaan.

Hiljentymisestä saatuja voimia tarvittiinkin heti kättelyssä, kun marssimme kohti teinejä tursuavaa Kinopalatsia. Jättimäisen irttarisäkin ja liian ison popcorn-setin kuljettelu väenpaljouden ja metelin keskellä meinasi käydä hermon päälle ja sanomattakin selvää, että tuskanhiki virtasi vuolaasti pitkin selkäpiitä. Mutta kannatti käydä kirkossa rauhoittumassa, sillä selvisimme teatterin penkeille hiiltymättä ja kaatamatta popcorneja.

Olipas virkistävää olla pitkästä aikaa katsomassa isoa elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä aika hyvää sellaista. En ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja, joten en tiennyt tästä kakkososastakaan, kuten en ensimmäsestäkään, yhtään mitään etukäteen. Taas kerran, hyvä niin. Olin ajatellut kakkososan olevan ehkä hieman pliisumpi, tasapaksumpi ja synkeämpi kuvaus kapinan noususta.

Seuraa pari pientä paljastusta: yllätys itselleni oli, että tässäkin osassa palattiin Hunger Games -areenalle, tällä kertaa vanhat voittajat laitettiin juhlavuoden kunniaksi kisaamaan toisiaan vastaan. Äkkiseltään voisi ajatella - ja ajattelinkin - että plaah, eikö tämä nähty jo ykkösessä, mutta ei nähty, lopussa odotti mukava käänne.

Sisko goes Katniss 

Vihan liekit pistää edeltäjäänsä vähän paremmaksi. Kamera ei hypi samalla tavalla, henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja loppu on yllätyksellisyydessään mannaa kaikille juonesta tietämättömille. Jennifer Lawrence on kyllä vietävän hyvä ja Stanley Tuccin esittämä show host taas nauruhermoja kutkuttava. Philip Seymour Hoffman toi vinkeän piristysruiskeen henkilögalleriaan.

Jatkoa saa taas odotella vuoden verran, eikä kahteen osaan jaettu trilogian päätös varmaankaan vedä vertoja tälle terhakalle kakkososalle, mutta saapahan vielä palata kahdesti tämän kiehtovan dystopian  ja näiden henkilöhahmojen pariin.

Jännittävän leffan jälkeen piti vielä käydä tasaamassa pulssi punaviiniglögillä, vauhdikkaan päivän ilta päättyi pikkujouludraamojen seuraamiseen.

Vihan liekit lämmittivät Leilaa neljän ällän edestä. LLLL

Junat ja leffat

Terveisiä junasta. Istuskelen hipihiljaisessa vaunussa, mikä on muuten silkkaa luksusta. Ei kovaan ääneen elämästään kännykkään kailottavia ihmisiä, ei keskenään höpöttäviä kanssamatkustajia, vaan tasaista junan jytkettä ja vaihtuvia maisemia. Ja herkkuleivos, tietty.

Junamatkailun hengessä ajattelin aikani kuluksi vinkata muutamista hyvistä elokuvista, joissa juna on näkyvässä roolissa.

Ensimmäisenä mieleen tulee Rakkautta ennen aamua, josta lyhyesti mainitsinkin aiemmin. Jessen ja Celinen junasta alkunsa saamansa rakkaustarina kannattaa ehdottomasti katsastaa, ja saman tien koko trilogia, optimaalisesti vielä samaan putkeen.

Darjeeling Limited kertoo kolme veljestä, jotka matkaavat junassa pitkin Intiaa. Wes Andersonin värikäs leffa pitäisi katsastaa uudelleen, vaikka viime kerrasta ei niin kauaa olekaan.

Source Codea tähdittää yksi lempinäyttelijöistäni, Jake Gyllenhaal. Päiväni murmelina goes scifitoiminta -tyylinen leffa sykkii junassa muistaakseni lähes koko ajan.

Transsiberian on karu jännäri, jossa ollaan suuri osa junan kyydissä. Piinaava tunnelma pitää otteessaan alusta loppuun.

Ja jottei menisi liian synkeäksi niin sokerina pohjalla vielä aivan mainio Piukat Paikat, jonka olen nähnyt ties kuinka monta kertaa, mutta viime kerrasta on jo ehdottomasti liian kauan aikaa. Hykerryttävä hyvän mielen leffa, jonka loppukaneetti on vertaansa vailla.

Eilen aamulla lähtiessä reissuun oli pilkkopimeää. Nyt paluumatkan loppupuolella hämärtää taas. Ja niin, se hiljaisuuden autuus, mistä tämän postauksen alussa hehkutin, on sekin jo tärvelty takanani istuvien tätien toimesta. Mutta ei sen niin väliä, tämä matka meni joutuisasti kirjoitellessa. Kohta kotiin järjestelemään paikkoja - ja ehkä katsomaan jokin elokuva. 

Syksyn värikästä satoa

Tätä syksyä ei voi verrata mitäänsanomattomaan, moneen kertaan nähtyyn, samaa kaavaa toistavaan ja kohta unohdettuun b-luokan leffaan. Tätä syksyä kuvaa paremmin järisyttävä, ikimuistoinen, tunteiden ääripäästä toiseen vievä ja vahvat jäljet jättävä draama.

Tänä syksynä minulle on tapahtunut enemmän asioita, kuin tänä vuonna katsomissani elokuvissa yhteensä - tai siltä ainakin nyt tuntuu.

Olo on ollut välillä kuin liiskaantuneella, ylikasvaneella nurmella, josta ei ole oikein ehtinyt pitää kunnolla huolta. Mutta kohta sataa lumi ja keväällä sama nurmi kasvaa uutta alkua entistä vahvempana.

Elokuville ei ole ollut tässä tosielämän pyörityksessä juurikaan tilaa. Ja jos jonkin leffan silloin tällöin onkin saanut katsottua, niin ei niistä ole jaksanut tai ehtinyt kaikkien elon ilojen ja surujen keskellä kirjoittaa tai pitää kirjaa.

Mutta vielä on syksyä jäljellä. Huomasin, että aloittelin tämän blogin parissa aika tarkalleen tähän aikaan pari vuotta sitten. Vaikka tätä bloggaajaa onkin viime kuukaudet viety ihan muualle kuin elokuvien maailmaan, toissa viikonloppuna mökillä lehtiä haravoidessa tuli sellainen olo, että pitää hihkaista, että täällä ollaan - ja täältä tullaan taas. En ole jättämässä tätä blogia taakseni.

Tuntuu siltä, että asiat alkavat seestymään. Muutimme juuri uuteen kotiin, maisemanvaihdos ja kauan kaivatun lisätilan tuoma mielenrauha tekevät hyvää ja piristävät muuten harmaata ja väsyttävää vuodenaikaa.

Hektisen ja jaksamista koettelevan syksyn jäljiltä tuntuu houkuttelevalta ja innostavalta majoittautua olohuoneen sohvalle ja pistää hyvä elokuva pyörimään. Nyt on aikaa katsoa elokuvia - ja elämääkin - ihan uudesta vinkkelistä.

Rakkautta ennen keskiyötä

Rakkautta ennen keskiyötä on kolmas osa Jessen ja Celinen tarinaan, joka on edennyt reaaliajassa tapaamisesta junassa vuonna 1995 tähän päivään. Rakkautta ennen aamua (1995) ja Rakkautta ennen auringonlaskua (2004) olivat keskenään hyvin erisävyisiä elokuvia. Kolmas osa ei ole tästä poikkeus, siinä tunnelma on räikeimmin erilainen.

Kun reilut parikymppiset Jesse ja Celine kohtasivat ja viettivät yön Wienissä, ilmassa oli odotusta, välitöntä ihastusta ja sähköä. Kun kolmekymppiset kohtasivat uudelleen Pariisissa, sävy oli kyynisempi, paljon oli tapahtunut. En ruodi näitä edeltäviä osia tässä tarkemmin, koska muistikuvani niistä eivät ole aivan kirkkaat, täytyy ottaa nämä piakkoin uusintakatseluun. Espoo Cine tarjoaa tähän loistavan tilaisuuden ensi torstaina 22.8. klo 22 Weegee-talolla.

Rakkautta ennen keskiyötä vie meidät taas kymmenen vuoden päähän. Nyt Jesse ja Celine ovat kaksostyttöjen vanhempia, tapahtumapaikkana Kreikan saaristo. Kaikille osille on yhteistä se, että niissä Celine ja Jesse kävelevät kaupungilla ja puhuvat paljon. En muista, miten pitkiä yksittäiset kohtaukset olivat kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta tässä kolmannessa yhdellä otolla kuvatut, ja tarkasti käsikirjoituksen mukaan etenevät keskustelut ovat häkellyttävän pitkiä - ja mestarillisia taidonnäytteitä Ethan Hawkelta ja Julie Delpyltä. Molemmat ovat käsikirjoittaneet elokuvat yhdessä ohjaaja Richard Linklaterin kanssa, mielikuvituksen varaan jää miten paljon kaksikko on omaa elämäänsä mukaan kirjoittanut.

Tässä kolmannessa osassa mukaan on otettu myös muita henkilöitä. Ensimmäinen puolisko on kepeämpää jutustelua - jälkimmäinen puolisko, loistelias sellainen, raadollista ruodintaa pitkän parisuhteen anatomiasta.

Alkupuoliskon aikana mielessä kävi ajatuksia: miksi kolmas osa on pitänyt tehdä, miksi avoimet loput ja oman mielikuvituksen varaan jäänyt kaksikon kohtalo on pitänyt vesittää arkisella perhematkalla, miksi mukana on muitakin henkilöitä, miksi sanailu on vähän teennäistä ja ärsyttävän nokkelaa?

Kun Celine ja Jesse sitten saavat vihdoin omaa aikaa ja sulkeutuvat romanttiseen hotellihuoneeseen kuhertelemaan, kaikki alkupuoliskon kysymykset häviävät ja ovatkin täysin perusteltuja ratkaisuja. Kuhertelu katkeaa lyhyeen, pieni nahistelu kerää kierroksia ja äityy kahden toisiaan pitkään katselleiden ihmisten armottomaan tykitykseen toistensa vajavaisuuksista. Tässä on aito pari aidon kriisin keskellä, yhtäkkiä, varoittamatta ja tunti tuntuu minuuteilta.

Elokuvan nähtyä romantiikan nälkäiset voivat kysyä miksi kaikki kahdessa ensimmäisessä osassa ja 20 vuodessa rakennettu ikuisen rakkauden potentiaali on pitänyt tärvätä maton alta vetävään riitaan hotellihuoneessa. Minäkin mietin tätä hetken, mutta ei voi mitään, elämän realismi vei voiton romantiikan ihannoinnista.

Täytyy nostaa hattua Hawkelle ja Delpylle, he eivät näyttele - vaan ovat - Jesse ja Celine. Ilokseni voin todeta, että nuoruuden ihastukseni ja Reality Bites -leffassa tämän tytön täysin sekaisin saanut Hawke ei ole "vanhoilla päivillään" menettänyt pätkääkään charmistaan, ja useista unohdettavista rooleistaan huolimatta mies palauttaa itsensä taas heittämällä Hollywoodin kärkikaartiin.

Hotellihuoneen välienselvittely on järisyttävää katsottavaa, sillä kyse on yhdestä kohtauksesta siinäkin. Mikään repliikki ei tunnu kirjoitetulta, vaan juuri sellaisilta tarkkanäköisiltä, katkeruuden kalvamilta kommenteilta, joilla pariskunnat toisiaan viiltävät.

Miten tarina sitten päättyy? Tuleeko kymmenen vuoden jälkeen Rakkautta ennen aamuyötä? Toivottavasti - Hawkeen ja Delpyyn on tämän jälkeen niin kova luotto, että se mahdollinen neljäskään osa ei voisi olla pettymys.

Celinelle ja Jesselle lähtee heittämällä viisi ällää. LLLLL

Kuvat on otettu ennen keskiyötä tänä juhannuksena.