Komeasti kesätauolle Lumikin matkassa

Lumikki jäi kiinni oksiin metsässä, nämä on napattu kuviin ihan täältä kaupungista.

Viime sunnuntaisen kaatosateen innoittamana ja pakkausrumbasta lievästi ahdistuneena päätin paeta velvollisuuksia synkkään metsään. Ja halusin myös treffata siskoa, joka oli kohkannut Lumikista ja metsästäjästä jo talvella.

Joten tapasimme, tosin ehdimme vaihtaa kuulumiset pikapikaa ja sen jälkeen istuimme kaksi ja puoli tuntia turpa kiinni pimeässä teatterissa, hedelmällistä kanssakäymistä... no molemmilla oli mukavaa.

Jos koukutuin Twilight-saagaankin puolivahingossa, tämän oli oltava trailerista päätellen jo todellista mannaa. Ja niinhän se olikin, ainakin visuaalisesti.

Tämä leffa jatkaa täydellisesti tätä arjen pako -sarjaa, josta viimeksi kirjoittelin. Jos oli Prometheus komeaa ja uljasta katsottavaa, niin oli tämäkin.

Myönnettäköön, että tarina ja syvyys taas laahasivat komeiden kuvien perässä, mutta se nyt kait näissä pläjäyksissä kuuluu asiaankin. Harvassa ovat ne tarinat, jossa todella diippi tarinankerronta nivoutuu näin näyttävään pakettiin.

Twiligh-bööna (ja siksi iäksi noiduttu) Kristen Stewart tuijotteli vuoroin pelokkaana ja vuoroin pelottomana bambin silmillään, mutta tästä maneerisuudesta ja vampyyrihabituksen taakasta huolimatta suoriutui Lumikin roolista ihan mukiinmenevällä tavalla.

Tosin Kristenille kävi samoin kuin Naomi Rapacelle Prometheuksessa: tuli kylmän viileä Charlize Theron ja pyyhki näillä mimmeillä lattiaa.

Tässä tämä pyyhkiminen tosin äityi vielä paikoin aikamoiseksi liiskaamiseksi, sen verran voimaa ja mustanpuhuvaa poweria tämän ikääntymistä kaikin keinoin kaihtavan ilkeän äitipuolen otteissa oli.

Kuvat, missä ilkeä äitipuoli imee itseensä henkeä nuorista naisista, uittaa itseään nuorentavissa maidoissa, muuntautuu takaisin muotoonsa varpusparvesta jne jne ovat kertakaikkisen kovaa silmäkarkkia.

Ja sitten se metsästäjä. Aussimies Chris Hemsworth muistuttaa pitkässä piiskassaan nuorta Brad Pittiä ja on kyllä aika herkku kaikessa jurossa huvittavuudessaan. Ja shown varastavat lopullisesti ne kääpiöt, tai kääpiöiksi typistetyt brittikonkarit, jotka mekastavat kuvissa vähän liian vähän.

Oli miten oli syvyyden kanssa, tämä leffa toi uusia ulottuvuuksia tarinaan Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, ainakin itselleni, joka en ole Grimmin satua lukenut. Ehkä kesällä.... Keijujen maailma kontra synkeä metsä olivat tehty niin taiten, että harvoin näkee. Mieleen tulivat sormustarut (tosin potenssiin muutama taso). Se on sitten eri asia, olivatko nämä juonen kannalta tarpeellista tavaraa vai itsetarkoituksellista kuorrutusta, mutta en nyt jaksa olla niin kriittinen.

Ehkä taas kun syksy koittaa ja takana on rentouttava kesäloma ja aivot ovat levänneet, mieli on taas vastaanottavainen raskaammalle ja haastavammalle leffa-arsenaalille. Mutta nyt nämä vauhtia, vaarallisia tilanteita ja komeita kuvia vyöryvät blocbusterit ovat olleet mitä parhainta viihdettä.

Tähän on hyvä päättää tämä kevätkausi. Tämä bloggaaja palaa tälle astialle sitten joskus elokuun lämpiminä iltoina ja tunnelmoi silloin luultavasti joidenkin raastavien romanttisten rakkaustarinoiden äärellä. Tavoitteena olisi myös perinteitä kunnioittaen suunnata Espoo Cineen.

Mutta, Ylen aamutv:n elokuvakriitikko Esko Rautakorpea lainatakseni: Sillä välin koittakaapa ehtiä käymään elokuvissa.