Urheiluhuumaa

Viime viikon aikana ovat Poirotit pölyttyneet Netflix-arkistossa ja leffateatterit kierretty kaukaa. Mutta ruudun äärellä olen tästä huolimatta notkunut tiiviisti ja kokenut aimo annoksen jännitystä, vauhdin huumaa ja tunteita laidasta laitaan. Miksei olympialaisia järjestetä useammin? Tai - onneksi niitä ei järjestetä useammin.

Paitsi että vietän liikaa aikaa elokuvia tapittaen, olen aina ollut myös innokas penkkiurheilija, etenkin talviolympialaisten aikaan. Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmaksi pieni penkkiurheilija sisälläni kasvaa. Nyt viikon urakan jälkeen peppu on aivan puuduksissa, niskat jumissa ja kodinhoito rempallaan. Ja ollaan vasta lähestymässä puolimatkan krouvia. Vielä on onneksi ääni tallella ja motoriikkakin noin päällisin puolin pelaa.

Nyt jo viikon mittainen Sotshi-raina on pitänyt sisällään draamaa jos jonkinmoista. Olen kiljunut ilosta  ja liikuttunut Ennin onnistumisesta, kuunnellut Mäkäräisen haastattelua suuren pettymyksen jälkeen itsekin melkein tippa linssissä, jännittänyt hulluna meneekö se länsinaapuri Iivon ohi ja rääkynyt kuin mielipuoli kun niin tapahtui.

Urheilu on kyllä aika mahtava asia. On hienoa katsoa, miten urheilijat vetävät äärirajoilla ja ylittävät itsensä. Vielä siistimpää on huomata, että niin voi tehdä itsekin. Tämä vuosi on alkanut näissä merkeissä tälläkin pienellä liikkuja-Leilalla.

Ensimmäisen kerran ylitin itseni tänä vuonna Hakunilan hiihtoladuilla. Piti lähteä hakemaan vähän tuntumaa taas siihen suksilla menemiseen. Ajattelin, että kun ei kerran missään muualla lunta ole, niin lähdetään nyt sitten mukaan sinne sm-laduille, että kyllä sielläkin varmaan joku rento jolkottelulenkki on. No ehkä oli, mutta me ei sitä nähty.

Heti ensimmäisen kaarteen jälkeen odotti järkyttävän jyrkkä ja kammottavan pitkä pystysuora ylämäki, jonka tamppasin verenmaku suussa ylös pumpun hakatessa tuhatta ja sataa ja käsien muuttuessa pikkuhiljaa spageteiksi. Noh, ennen kun siitä oli selvitty niin laskin jo päässäni, että jos on näin paljon tultu ylös niin kohta varmaan lähdetään tikkusuoraa alas. Se alamäki odottikin sitten saman tien mäen päälle päästyämme. En ole koskaan tullut mistään niin lujaa. Enkä olisi koskaan aiemmin lähtenyt edes yrittämäänkään. En tiedä oliko syynä sosiaalinen paine vai thainyrkkeilyssä karttunut rohkeus, mutta lähdin sitten pokkana niiamaan ja syöksymään mäkeä alas.

Hyvän matkaa jo tultuani tajusin, että en tule selviämään tästä kunnialla ja päätin tietoisesti tehdä tyylikkään peppu edellä -alastulon ennen kuin olisin löytänyt itseni jostakin pöpeliköstä päällä seisoen. Monet minun jälkeeni eivät osanneet ennakoida ja syöksyivät pää tai maha edellä kukin omiin suuntiinsa. Se siitä Hakunilasta - ja hiihdosta tämän talven osalta.

Heti seuraavana päivänä olin taas testaamassa omia rajoja - tällä kertaa thainyrkkeilysalilla. Luulimme siskon kanssa menevämme tutun vetäjän sparritunnille, jossa harjoitellaan pilke silmäkulmassa, kevyellä ja taktisella otteella. No siellä olikin sitten yksi toinen vetäjä. Meininki oli nätisti sanottuna vähän ronskimpi ja lopputunnista päädyin pää punaisena kannustavan ohjaajan kanssa niskapainiin, jossa yritin kaikin voimin pusertaa itseäni irti raavaan miehen vähän rankemmalla hikiaromilla höystetystä rutistuksesta. Että sellainen viikko. Mutta opinpahan mistä tuossa niskapainissa on kysymys.

Vuosi on lähtenyt terhakkaasti thainyrkkeilyn ja kipeytyneiden lihasten parissa liikkeelle. On mukava huomata hiljalleen kehittyvänsä jollakin osa-alueella, ei puuskuta enää niin pahasti eikä meinaa pyörtyä tunnin jälkeen. Pelisilmä ja tekniikka alkaa kehittyä, osaan suojata enkä säikähdä ja vedä silmiä kiinni jos hanska tulee kohti. Ja mikä tärkeintä, uskallan sparrata kaikenkarvaisten vastustajien kanssa ja haluan kehittyä lisää ja haastaa itseäni koko ajan vähän enemmän. Viime viikkojen ajan on koivet olleet kovilla ja nätit mustelmat reisissä, mutta mieli sitä virkeämpänä.

Jännä juttu, miten tämä urheilujutska toimii. Kun jostain innostuu, niin se poikii lisää innostusta. Päätin aloittaa lenkkeilyn. Tämä lumeton talvi tarjoaa siihen nyt erinomaiset mahdollisuudet ja järkeilin, että lenkkeilystä saan vetreyttävää, rennompaa vastapainoa thaikkutreeneille, lisää kestävyyttä ja toivottavasti myös muutaman lisäkilon pois. Tänään saavat nämä tossut kyytiä.

Että ei tämä Leila nyt ihan Sotshi-sohvaperunaksi ole heittäytynyt. Mutta urheilun maailmaan se on kyllä aika tehokkaasti hurahtanut. Aion nauttia tästä ryöpytyksestä täysin siemauksin niin kauan kuin intoa riittää.

Toivotaan, että suomalaiset kokevat vielä Sotshissa monia onnistumisia menneen viikon pettymysten ja sairastelujen sijaan. Ja toivotaan, että urheiluinnostus tarttuu ruutujen välityksellä mahdollisimman monelle paatuneellekin penkkiurheilijalle. Ja kun nyt toivomisen makuun päästiin, vois ne Teukka ja kumppanit voittaa olympiakultaakin, ei haittais.

Hercule Poirot, mon ami!

Poirot tämän Leilan kynästä. Tällainen tästä viiden minuutin luonnoksesta tuli, on se vähän näköinen. 

Olen huomannut viettäväni viime aikoina todella paljon aikaa erään kiehtovan ja karismaattisen belgialaisen miehen seurassa.

Kaikki alkoi tammikuun alussa, kun satuin vahingossa television ääreen Agatha Christien arvoitus -dokumentin aikaan (katsottavissa Areenassa enää neljän päivän ajan).

Dokumentissa Poirotia näyttelevä David Suchet lähtee selvittelemään Agatha Christien elämää. Hän tapasi monia ihmisiä, jotka valottivat hänelle Agathan elon iloja ja suruja - ja sitä, miten hän kirjoitti ja kehitteli tarinoitaan. Ehdottomasti katsomisen arvoinen dokkari.

Dokkarissa näytettiin myös katkelmia Hercule Poirot -elokuvista ja tajusin, että en ole koskaan yhtään Poirotia katsonut. Herculeen sanoin: This is a mystery most strange. Sillä rakastan dekkareita ja englantilaisia sarjoja. Todennäköisyys, että tykkäisin Poiroteista oli siis suuri. Mutta enpä olisi arvannut, kuinka palavasti tuohon pieneen, pyylevään ja itsetietoiseen yksityisetsivään ihastuisin.

Areenassa oli katsottavissa vihoviimeisen tuotantokauden jaksot 25 vuotta kestäneestä mammuttisarjasta. Piti siis aloittaa ikään kuin väärästä päästä. Se oli sitten menoa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Katsoin ensimmäiseksi Kuoleman huvimajan, joka itse asiassa on vihoviimeiseksi kuvattu Poirot-leffa.

Kronologisesti viimeinen osa on vasta vuosia Christien kuoleman jälkeen löydetty Esirippu laskee (The Curtain), mutta Kuoleman huvimaja kuvattiin tietyistä syystä, jota tässä en viitsi paljastaa, viimeiseksi. Vastaus tähän löytyy puolestaan dokumentistä Minä, Hercule Poirot, jossa Suchet kertoo millaista oli esittää tätä ympäri maailmaa rakastettua hahmoa, dokumentissa näytetään myös viimeisiä kuvaushetkiä. Ihastuin Poirotin lisäksi myös Suchetiin, herrasmiehiä molemmat.

Kun olin nautiskellut kaikki uusimman kauden jaksot Areenasta, jäi todella nälkäinen olo. Lisää oli saatava jo nopeasti. Rekisteröidyin vihdoin ja viimein Netflixiin, jossa on katsottavissa kaudet 8-12, eli viimeistä edeltävät. Sieltä olen jo tapittanut kaksi jaksoa, onneksi vielä monta on jäljellä, ennen kuin täytyy alkaa metsästää ihan ensimmäisiä kausia.

Dokumenteistä käy ilmi, millä pieteetillä Suchet paneutui Poirotin esittämiseen. Kun maskissa hänelle liimataan Herculeen vahatut viikset kasvoille, tämä metodinäyttelijä muuttuu silmänräpäyksessä Poirotiksi. Suchet luki Chriestien kirjat todella tarkkaan tehden pikkutarkkoja muistiinpanoja, jotta hän saisi tuotua Christien kynästä lähteneen hahmon mahdollisimman elävästi filmille, muun muassa kävelytyylin kehittäminen oli tässä tärkeä tekijä. Tärkeinpänä ohjenuorana oli, että katsojat saavat nauraa Poirotin kanssa, mutta eivät Poirotille. Tässä on onnistuttu erinomaisesti.

Poirot on ihastuttavimpia hahmoja television historiassa. Hän on ärhentelevä, pikkutarkka, narsistinen, mutta samaan aikaan herrasmies isolla H:lla, lempeä, empaattinen, älykäs, hauska, tiivistettynä todella inhimillinen, belgialaisuudestaan ylpeä ja uskonnollinen mies.

Jaksot ovat taattua laatutavaraa. Ne vilisevät tuttuja brittinäyttelijöitä, jotka kaikki tekevät joka jaksossa loistavaa työtä. Kuvauspaikat ovat todella häikäiseviä ja näyttävät katsojille Englannin kauneimmat puolet. Kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki luovat aivan omalaatuisen maailman, ja katsoja todella tuntee hyppäävänsä 30-luvulle.

Ja mikä tärkeintä, dekkarien ystävää hemmotellaan todella omaperäisillä ja keskimääräistä vaikeammin ennalta-arvattavilla juonilla. Parasta antia ovat lopun yhteenvedot, jossa Poirotin kertomana ja hienosti rakennetuilla takaumilla katsojille paljastetaan, mitä ne Poirotin kuuluisat harmaat aivosolut olivat ratkoneet eli miten murha tarkalleen ottaen tapahtui.

Useille jaksoille yhteistä on tietyn joukon kerääntyminen johonkin tapahtumapaikkaan, jossa joku murhataan ja murhaaja löytyy tämän tiiviin joukon keskeltä.

Oui, suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän sympaattisesti sipsuttelevaan, hyvätapaiseen viiksimieheen, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Hercule on ehdottomasti mon ami, kiitos Agatha Christie, David Suchet ja Yle, että sain tutustua tähän mainioon mieheen.

Ei kiitos

Heli rakastaa miestään Mattia. Heli haluaa Mattia. Matti rakastaa Heliä. Mutta Mattia ei oikein huvita, Matti ei ole just nyt asennoitunut. 

Tässä lähtökohta Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -romaanin filmatisoinnille. Pitkäaikaisen avioparin toisistaan täysin poikkeavia seksuaalisia tarpeita käsitellään kepeän komedian keinoin, mutta myös vakavammalla ja tarkkanäköisellä otteella.

Heli on varannut parisuhdematkan, jonka aikana hän toivoo saavansa palautettua suhteeseen kauan kadoksissa olleen intohimon. Matti on kuitenkin matkalla oma pedantti itsensä: altaalle ei voi mennä odottelemaan huoneen valmistumista, koska "mä en pysty orientoitumaan, ennen kun oon päässyt huoneeseen" ja kuvaa Helistä ei voi ottaa kaunista taustaa vasten, koska "tää kompositio ei oo nyt ihan tasapainossa". Helin lukuisista yrityksistä huolimatta ei siitä seksistäkään oikein mitään tule, Mattia kiinnostavat enemmän maisemien kuvaaminen – ja ne surkuhupaisat maapähkinät.

Palattuaan takaisin kotiin Heli päätyy "järkisyrjähyppyyn", jonka pyhänä tarkoituksena on saada avioliitto Matin kanssa pelittämään. Tilaisuuden suunnitelman toteuttamiseen tarjoaa sopivasti Helin opettamalle saksan kurssille kurvannut komearaaminen 28-vuotias Jarno. Kuten arvata saattaa, homma lähtee tietenkin lapasesta ja Heli huomaakin olevansa rakastunut.

Ei kiitos toimi minusta paremmin elokuvana. Härkösen ytimekäs ja nokkela kerronta oli pidemmän päälle rasittavaa, mutta elokuvassa tarina etenee luontevasti Sinisalon ja Virtasen loistavien roolisuoritusten ansiosta.

On ilahduttavaa, että Anu Sinisalo on vihdoin saanut pääroolin - hän kantaa sen todella hyvin: uskottavasti, rennon rosoisesti ja hersyvästi. Ville Virtanen on aivan loistava. Virtanen tekee Matista todellisen, henkilöhahmoa ei vedetä liian överiksi, ja alkupuoliskon trailerista tuttujen letkautusten jälkeen Matista paljastuu enemmänkin kerroksia ja kierroksia. Virtasen koiranpentukatseella varustettu Matti on samaan aikaan hellyyttävä, raivostuttava, säälittävä, huvittava, haavoittuva ja hurmaavakin.

Parasta elokuvassa on juurikin Helin ja Matin roolihahmojen moniulotteisuus. Heli ei ole vain seksiä kinuava, keski-iän kriisissä painiskeleva turhautunut perheenäiti eikä Matti ole ainoastaan kaavoihinsa kangistunut, virtahevoista ja muista eläinvideoista kiinnostunut, kylvyistä ja imuroinnista nauttiva nössö.  Heli haluaa läheisyyttä ja Matti haluaa säilyttää määräysvallan omaan alueeseensa. Sen sijaan Jarno on juurikin vain sitä, mitä päälle päin näkyy: nätti naama ja kiva peppu.

Ei kiitos on keskivertoa parempi kotimainen, draaman ja komedian välillä suhteellisen onnistuneesti tasapainoileva leffa. Se onnistuu siinä, mihin se pyrkiikin ja kuvaa uskottavasti hyväksytyksi tulemisen tarpeen, läheisyyden kaipuun ja torjutuksi tulemisen pelon tunteita. Mieleen kuitenkin tuli, että tämä on oikeasti kiinnostava aihe ja stereotyyppisestä asetelmasta toisin päin käännetty näkökulma olisi antanut eväitä syvällisempäänkin toteutukseen, mutta silloin taas olisi menetetty alkuperäisiä komediallisia aineksia.

Joka tapauksessa oli virkistävää katsella suomalaista leffaa, jonka pääosissa eivät ole elämässään päämäärättömästi haahuilevat ja hedonistista elämää janoavat 20–30 vuotiaat nuoret aikuiset, vaan oikeasti toisistaan välittävä aikuinen aviopari. Ihan mittava määrä draamaa on saatu mahtumaan tähänkin arkiseen asetelmaan.

Helille ja Matille ropisee kolme ja puoli ällää. LLL 1/2

Gravity päätti leffavuoden komeasti

Kuten ystäväni kommentoi elokuvan nähtyään: tämän lähemmäs avaruutta ei koskaan pääse.

Vaikka olo oli hyvinkin painava kolmen päivän jouluherkuttelujen jäljiltä, nosti 3D:nä katsottu Gravity tämän leilan todella mukaansatempaavasti avaruuden painovoimattomuuden pyörteisiin.

Gravity on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joka on parempi elokuva juuri tuon toteutuksen ansiosta kuin se muuten olisi. Toki leffa on vaikuttava muutenkin, mutta nimenomaan 3D-efektit saavat katsojan haukkomaan henkeään ja tuntemaan olevansa mukana avaruusromun pyörteissä ja aluksen ahtailla käytävillä itsekin. Aivan eri tasolla, mitä aiemmin on nähty.

Avaruus ja sieltä siintävä maa on kuvattu kauniisti. Alun pitkä kohtaus on todella vaikuttava ja tulee varmasti jäämään elokuvahistorian kirjoihin yhtenä kaikkien aikojen komeimpana kohtauksena. Hiljaisuus ja musiikki luovat pysäyttävän kontrastin. Elokuvan loppu kaikessa evoluutiomaisessa mahtipontisuudessaan on myös mieleenpainuva.

Eniten Gravityssä mykistääkin ympäristö, kuvaus ja huikean taitava 3D-tekniikan käyttö. Juoni on suhteellisen yksinkertainen ja Bullockin & Clooneyn roolisuoritukset hyviä, mutta nämä eivät yksinään tekisi Gravitystä mitenkään poikkeuksellisen vaikuttavaa elokuvaa.

Olen siis todella iloinen, että raahasin mieheni kolmen ohjelmantäyteisen joulupyhän jälkeen vielä puolen yön maissa elokuviin, sillä se oli viimeinen mahdollisuus nähdä leffa 3D:nä. Hereillä pysyminen ei tätä ihmetellessä tuottanut vaikeuksia.

Kun selailin viime vuonna katsomieni elokuvien listaa, niin kyllä Gravity lunastaa paikkansa vuoden vaikuttavimpana elokuvakokemuksena. LLLLL

Muita viime vuonna katsottuja parhaita pätkiä tässä vinkiksi muillekin:

- Nälkäpeli: Vihan liekit LLLL
- Rakkautta ennen keskiyötä LLLLL
- World War Z LLLL
- Mestari
- The Place Beyond the Pines
- Unelmien pelikirja LLLLL
- Beasts of the Southern Wild LLLLL
- Things we lost in the Fire LLLL 1/2

Elämyksellistä ja jälkiä jättävää leffavuotta 2014 kaikille!

The Counselor ei päästä katsojaa helpolla

Ridley Scottin ohjaama, tähtinäyttelijöiden kermalla tarjoiltu The Counselor ei todellakaan ole mikään pala kakkua. Tyylikkäältä näyttävä, huume-elämän raadollisuutta kaikkea muuta kuin silotellusti kuvaava elokuva on jakanut kriitikot kahteen todella kaukana toisistaan olevaan leiriin.

Toiset ovat kehuneet leffaa Ridley Scottin parhaaksi ohjaustyöksi vuosiin ja vakuuttavimmaksi huumekuvaukseksi sitten Traficin. Toiset ovat todenneet kaksituntisen olevan silkkaa ajanhukkaa, jossa on lattea juoni eikä päätä eikä häntää - ja ovat vielä kärsineet kovasta myötähäpeästä mitä näyttelijöiden suorituksiin tulee.

En sano, että leffa oli loistava, mutta ei se missään nimessä huonokaan ollut. Siitä on näin äkkiseltään vaikea olla selkeästi jotain mieltä.

Elokuvan on käsikirjoittanut Cormac McCarthy, joka on kirjoittanut myös Coenin veljesten filmatisoiman Pahan maan. Counselorin käsikirjoitus erottuu massasta, jotkut ovat pitäneet sitä teennäisenä, mutta minuun nämä pitkät dialogit tekivät paikoin vaikutuksen.

Leffa kertoo nimettömäksi jäävästä asianajajasta (Michael Fassbender), joka lähtee mukaan isoon huumediiliin dollarinkuvat ja rakkaansa hemmottelu mielessä. Heti alusta asti on selvää, että homma ei tule menemään kuin Strömsössä ja jonkin aikaa kestävän pohjustelun jälkeen asiat alkavat kusta - ja pahasti.

The Counselor on raaka, synkkä ja lohduton kuvaus siitä, mitä huumebisneksessä tapahtuu ja miten kova hinta ahneudesta maksetaan.

Kuten Kalle Kinnunen totesi blogissaan, the Counselor käsittelee myös katsojan suhdetta näkemäänsä.
Käsikirjoituksessa parissa kohtaa viitataan siihen, miltä tämä kaikki näyttää katsojalle ja miten katsoja näkemäänsä reagoi. Vaikuttavimmin tämä tapahtuu aivan lopussa, ja tuo pari lausetta luo voimakkaamman efektin kuin kuvat, mitä lauseen tilalla olisi voitu näyttää.

Tässä tarinassa ei ole selvitytyjiä tai sankareita. On vain ihmisiä, joille käy huonosti tai joille on käynyt huonosti jo ajat sitten. Yksi jälkimmäisistä on tähän asti mielenkiintoisimman roolityönsä ehdottomasti tekevän Cameron Diazin esittämä Malkina, jonka vanhemmat heitettiin helikopterista tytön ollessa kolmevuotias.

Diaz vetää kylmäkiskoisen roolinsa yllättävällä intensiteetillä ja uskottavasti. Komedienne pääsee näyttämään aivan uudenlaisen puolen näyttelijänlahjoistaan. Tällä elokuvalla yksikään näistä supersuosituista näyttelijöistä ei todellakaan yleisöä kosiskele - toisaalta kellään heistä ei ole siihen enää tarvettakaan.

Mitä tästä kirjaimellisesti paikoin päättömästä murhenäytelmästä sitten jää käteen? Ei ehkä loppupeleissä paljoakaan, tai sitten tätä täytyy ehkä vielä jonkin aikaa sulatella.

Counselorille tipahtaa kolme ja puoli ällää. LLL 1/2