Moneyball - roolituksen täysosuma

Moneyball on eittämättä yksi viime vuoden parhaista elokuvista. Ja yksi parhaita näkemiäni leffoja pitkään aikaan.

Se on kiinnostava kuvaus roolituksen merkityksestä ja vallitsevan järjestelmän rohkeasta kyseenalaistamisesta. Baseballista ei tarvitse olla pätkääkään kiinnostunut nauttiakseen tästä.

Tositapahtumiin perustuva leffa lähtee liikkeelle tilanteesta, missä Oakland Athletics -baseball-joukkueen pitäisi valmistautua uuteen kauteen minimaalisella budjetilla ja korvata muihin joukkueisiin karanneet tähtipelaajat toisilla, mutta ilman tarvittavia taaloja.

Omalla baseball-urallaan epäonnistunut ja nykyään joukkueen managerina toimiva Billy Bean (Pitt) tajuaa, että menestyäkseen joukkueen on lähdettävä rakentamaan voittavaa tiimiä muuta kautta kuin nojaamalla tähtiainekseen.

Neuvotellessaan pelaajista Beanin huomio kiinnittyy hiljaiseen, neuvoja vastapuolen korvaan kuiskuttelevaan nuoreen mieheen. Tämä laskentaa Yalessa opiskellut ujo tilastonikkari jakaa Beanin ajatusmaailman siitä, mitkä tekijät vievät joukkueen voittoon. Niinpä Bean pestaa nuoren miehen riveihinsä. Yhdessä kaksikko pistää tuulemaan ja pyyhkii takapuoltaan vanhoilla kykyjenetsijöiden kriteereillä pestata pelaajia.

Rahojen ollessa vähissä voittojoukkueen rakentamisessa täytyy katsoa pintaa syvemmälle. Pilkkoa peliä analyyttisesti osiin ja tarkastella, millä elementeillä pelit voitetaan. Keillä pelaajilla on jokin sellainen ominaisuus, jota tarvitaan toimivan kokonaisuuden kasaamiseen?

Brad Pitt tekee tässä uransa parhaan roolityön. Pitt puhaltaa Beanin hahmoon alussa rehellistä turhautumista ja myöhemmin silmissä kiiluvaa tarmokkuutta. Lisäksi hän onnistuu välittämään vaivattomasti ja harvinaisen uskottavasti Beanin tuntemat paineet. Kohtaukset, missä Bean sättii kaavoihin kangistuneita kykyjenetsijäsetiä tai juonii puhelimessa pelaajavaihtoja, ovat herkullista katsottavaa. Pittin repliikeissä on loistava rytmi ja sarkasmi ja pienet eleet pistävät nauramaan.

Mutta Moneyball ei ole vain Brad Pittin elokuva. Elokuvan roolituksessa on noudatettu samaa ideaa kuin elokuvan esittelemässä, uraauurtavassa tavassa koota baseball-joukkue. Leffassa jokaisella sivuosalla on tärkeä rooli ja yhdessä kaikista mehukkaista sivuosasuorituksista muodostuu todella herkullinen kokonaisuus.

Jonah Hill Beanin luottomiehenä tekee mielettömän sympaattisen ja vähäeleisyydessään paljon puhuvan roolisuorituksen ja Hillin ja Pittin välillä on poikkeuksellisen toimiva kemia. Tällä kertaa Philip Seamour-Hoffman ei varasta showta, vaikka hänkin tekee pieteetillä harvinaisen onnistuneen roolin veemäisenä joukkueenjohtajana. Vanhoista ruttunaamoista koostuva kykyjenetsijäkonklaavi kaikessa jääräpäisyydessään ja vanhakantaisuudessaan edustaa varmasti urheilumaailmassa vieläkin pinnalla olevia asenteita. Pelaajienkin sielunelämää raotetaan keskivertourheiluelokuvia enemmän.

Moneyball ei sorru urheiluelokuville tyypilliseen, ennalta-arvattavaan ja imelään voitoilla mässäilyyn. Tässä mieleenpainuva ja varsin piinaava on hetki, jolloin Bean tavoistaan poiketen saapuu katsomaan tärkeää peliä ja heti hänen astuttuaan areenalle, ilmiömäinen peli alkaa lässähtää. Siinä kohtaa jännitti ja ahdisti aidosti enemmän kuin monissa trillereissä. Koko kaksituntinen pitää kiinnostuksen yllä eikä turhia suvantovaiheita ole. Pelikohtaukset eivät ole liian pitkiä eikä niillä ole liian suurta painoarvoa - pääasiassa peliä pöyritetään takahuoneissa.

Athleticsin lanseeraama tapa koota joukkue yleistyi tuon heidän menestyksekkään kautensa jälkeen. Muutkin baseball-joukkueet oivalsivat, että pelaajien valinnassa kannattaa tuijottaa lihaksia ja pärstäkerrointa pidemmälle, ja tutkia analyyttisemmin helposti varjoon jääviä ominaisuuksia.

Samaa kaavaa kannattaisi noudattaa myös yritysmaailmassa. Rekrytoidessa uusia työntekijöitä ei pitäisi tuijottaa pelkästään CV:ssä komeilevia titteleitä tai luoda ensivaikutelmaa sen perusteella, onko hakijalla päällään Bossin puku vai Dressmanin releet. Työelämässäkään voittajajoukkue ei koostu häikäisevistä, keskenään paremmuudesta kisaavista "huippuyksilöistä", vaan hyvin yhteen pelaavista ihmisistä, joiden erikoisosaamiset täydentävät toisiaan.

Tässä pelissä ei ollut huteja. Viisi ällää LLLLL

Vaihtuvia maisemia

This must be the place sai avata toukokuun leffalistan. Huomaa, että mitä pidemmälle kevättä mennään, sitä vähemmälle elokuvien katselu jää. Tämä on varmaankin ihan hyvä merkki. Huhtikuussa katsoin kirjanpidon mukaan vain viisi leffaa.

Tänään avasin pyöräilykauden ja ajoin kokeeksi reitin, jota tulen kulkemaan töihin. Oli todella vapauttavaa nousta pyörän selkään ja viipottaa voimakkaassa vastatuulessa pitkin joenrantaa. Haistelin kevättä, ihastelin puihin puhjenneita lehtiä ja mietin, että onneksi lähdin liikkeelle, enkä mennyt elokuviin - mikä oli alkuperäinen ajatus.

Vaihtuvat maisemat rauhoittivat mieltä kiireisen työviikon jäljiltä. Reilun parinkymmenen kilometrin jäljiltä olo oli lötkö ja onnellinen.

Vaikka kesä tekeekin tuloaan ja pyöräily vie mukanaan ei leffojen katselun tarvitse silti kokonaan tyssätä. Ei muuta kun pyörällä keskustaan, pariksi tunniksi lepäämään leffateatteriin ja takaisin kotiin.

Ai niin, piti siitä Sean Pennin goottihabituksesta ja elokuvan kauniisti vaihtuvista maisemista puhua. Pennin faneille suosittelen ehdottomasti. Kuten dvd:n kannessakin todettiin, pelkästään kaverin näkeminen tuossa Osbournea muistuttavassa habituksessa on katsomisen arvoista.

Lisäksi leffassa ihastuttaa tunnelmallinen, viipyilevä kuvaus, mehukkaat sivuosasuoritukset, loistava musiikki ja Sean Pennin herkkä tulkinta elähtäneestä rocktähdestä, joka lähtee kostoretkelle etsimään isänsä kurittajaa, ja löytää siinä samalla jotain itsestäänkin.

Valitettavasti tämä väsynyt pyöräilijä ei jaksa enempää ruotia. Mutta tykkäsin. LLLLL

Maisemia

 

Action rules!

Ei kiivetty pari viikkoa sitten ihan yhtä korkealle kuin Tomppa, mutta aika korkeelle kumminkin.

Kylläpä yhteen lauantaihin mahtuu paljon actionia. Kaikkea sitä ehtiikin puuhaamaan kun herää ajoissa: lähteä kaupungille humputtelemaan siskon kanssa, käydä syömässä, roikkua maailman korkeimmassa rakennuksessa, ajaa pahiksia takaa hiekkamyrskyssä, avata kotimainen terassikausi, tehdä herkullista ruokaa illalliseksi, kuurata ja siistiä parveke kesäkuntoon.

No okei, varsinaisesta actionista vastasivat tänään miehet, ja minä hoidin kaiken tuon hedonistisempaan osastoon kallistuvan toiminnan.

Aloitetaanpa vaikka tuosta Tompan ja Samulin tarjoamasta toimintapläjäyksestä. Mission Impossible - Ghost Protocol piti yllättävän tiiviisti otteesaan koko ajan. Tämä on roikkunut pitkään niiden leffojen listalla, jotka haluan nähdä teatterissa, ja vielä viime metreillä ennätin.

Ei sillä, että olisin Tompan tai tämän lajityypin ylimpiä ystäviä, tai että Samulin takia tämä olisi ollut aivan pakko nähdä. Olin monien bloggaajakollegojen kirjoituksista lukenut, että kyseessä on oman tyylilajinsa parhaimmistoa edustava, hyvin rullaava toimintapläjäys. Siinä kontekstissa suomalaisen pellavapään suoritusta maailmanluokan megahitissä katseli mielenkiinnolla. Ja tänään oli vaan tehokkaan työviikon jäljiltä sellainen olo, että kaipaa aivot narikkaan -vaihdetta silmään.

Edelmanin rooli oli keskeisempi kun olin ajatellut. Rooli ei jäänyt taustalla häärivän, puhumattoman pyssymiehen tasolle, vaan heppu oli juonen kannalta oleellinen, vuorosanojakin oli muutamia ja minuutteja ruudulla reippaasti enemmän kuin Lostin namupalalla Josh Hollowaylla, joka ilahdutti vain parin ensimmäisen minuutin ajan. Edelmann suoriutui osastaan täysin moitteettomasti ja oli juuri sopivan viileä, jätti jopa varjoonsa ruotsalaisen pomonsa, jota näytteli yllättävän kulahtaneeksi maskeerattu (tai sitten vaan vanhentunut) Mikael Nyqvist.

Mission Impossible-leffoissa, kuten alkuperäisessä sarjassakin, erityisesti minua hauskuuttavat ja kiinnostavat naamarit, gadgetit ja akrobaattiset suoritukset pinteessä. Näiltä osin tämä viimeisin filkka ei todellakaan pettänyt ja Cruisen kiipeily Dubain pilvenpiirtäjän lasiseinää pitkin on kirjaimellisesti päätähuimaavaa katsottavaa. Vielä kun tietää, että kaveri on oikeasti killunut rakennuksen seinässä, ei voi muuta kun nostaa hattua hulluudesta.

Hehkutettakoon vielä sen verran, että tässä paketissa toimintaa on osattu annostella juuri sopivassa määrin juonenkehittelyn ja välillä humoristisen ja välillä vakavan dialogin lomaan. Siinä, missä lähes kaikki James Bond -elokuvat sortuvat loppumetreillä ylipitkiin toimintajaksoihin, joissa paukutellaan pyssyjä niin pitkäpiimäisesti että uni meinaa tulla simmuun, tässä ei ehtinyt leipiintyä actioniin laisinkaan. Toimintajaksot ovat nasevia, lyhyitä ja ytimekkäitä. Tytöt eivät ole pelkkiä bikineissä keikisteleviä turbohuulia, vaan kick ass -kapasiteettia lyötyy samalla mitalla kuin kolleistakin.

Ja mitäs tämän leidin toimintakapasiteetti pitikään tänään sisällään. Noh, tässä siitä maistiaisia:

Toiminta potkaistiin käyntiin herkuttelemalla pikkusuolaista ennen elokuvaa.

Hengästyttävän menon jälkeen kurkkua kuivasi siihen malliin, että oli raahauduttava aurinkoiselle terassille. 

Ja actionin nimissä päivä piti vielä kruunata omatoimisellakin kokkauksella.

Ja kukas sen parvekkeen sitten kuurasi? No se en ollut ainakaan minä, eikä Tomppa vaan yksi toinen kotona häärivä action hero, my own action hero. 

Tompalle ja kumppaneille tippuu kolme ja puoli ällää. LLLLL (ja sille parvekemiehelle täydet viisi)

Eräs tarina Pariisissa

Maleksimista syrjäisillä kujilla, vehreissä puistoissa ja mahtipontisilla paraatipaikoilla. Herkuttelua Montmarten kukkulalla, pihvin ja punaviinin tuhoamista täyteen ahdetulla terassilla paikallisten keskellä, tuoreiden leivonnaisten kahmimista kulmaleipomosta ja mohitojen nauttimista yömyssyksi.

Huhtikuinen Pariisi tarjoaa ihastuttavat puitteet tarinalle, joka kertoo kahden kolmekymppisen sisaruksen ensimmäisestä yhteisestä matkasta kahdestaan maailmalle.

Reissu on pullollaan hulvatonta huulenheittoa, sielujen sympatiaa sekä herkuttelua, kävelymaratoneja ja mieleenpainuvia maisemia. 

Tunnelma pysyy koko ajan katossa eikä väliin mahdu yhtään turhaa kohtausta. Kun tarina päättyy, toivoo että se olisi jatkunut vielä pidempään.

Macaron-leivoksien ja muiden herkkujen jättämä makea jälkimaku säilyy pitkään ja minulla on sellainen kutina, että jatko-osakin saatetaan vielä tehdä.

Täydelliselle pariisilaistarinalle ropisee älliä: LLLLL

Pitkä kävely Seinen varrella

Tirisevät simpukat & täydellinen tunnelma

Menu taiteilijakukkulalla

Pieni musta mekko tuoksuu juhlalle

Ikkunaostoksia & estetiikkaa

Komeita hautoja - ketkäköhän näillä tuoleilla istuvat?

Eiffel & oksat

Halki, poikki ja pinoon

Popparia on popsittu tässä kuussa ahkerasti.

Kääk, maaliskuu lähestyy uhkaavasti loppuaan ja olen kunnolla ruotinut tässä kuussa vain Piiat -leffan. Kuinka ollakaan, laskeskelin leffat pinoon -sivulta, että tässä kuussa olen kuitenkin katsonut blogin perustamisen jälkeen eniten leffoja.

Joten sen sijaan, että kasaisin tähän kootut selitykset siitä, miksi en ole näistä saanut blogattua ahkerammin, kasaan tähän kaikki maaliskuussa katsomani leffat uusin päällimmäisenä.

Hoidetaan koko homma kertaheitolla halki, poikki ja pinoon -mentaliteetilla ja pistetään älliä jakoon oikein olan takaa.

A Mighty Heart LLLL

Realistinen, riipaiseva, jännittävä, Jolie ei ihme kyllä ärsytä.

Twilight - Houkutus LLLL

Paljon parempi kuin odotin, viihdyttävä, komean harmaat metsämaisemat, hyvä soundtrack, syötävä Robert Pattinson.

Sideways LLLL

Huumori puri vielä kolmannellakin katsontakerralla, pikakurssi viinien maisteluun ja rypälelajikkeisiin, sympaattista sekoilua ja itsesäälissä kieriskelyä. 

No Strings Attached LL

Aivotonta Ashton Kutcher -osastoa, Natalie Portman vähän ällö, siirappia ja ennalta-arvattavia juonenkäänteitä. 

Tartunta LLL

Hitusen jännittävä, ahdistava ja mielenkiintoinen. Ei mitään näistä kuitenkaan keskivertoa enemmän, vähän mitäänsanomaton nimekkäästä tähtikaartista huolimatta. Kiintoisa detalji oli Jude Lawn rupsahtanut look. 

Texas Killing Fields LLL 1/2

Kiinnostavahko lajityyppinsä edustaja, pointsit synkistä suomaisemista ja uskottavista roolihahmoista. 

I'm Still Here LLL

Sekopäistä meininkiä, katsojan koettelua ja ällistyttävän kujalla oleva Joaquin. p.s. älä lue tästä yhtään mitään ennen katsomista. 

Iho, jossa elän LLLLL *Leffaleilan kuukauden suositus*

Almadovaria parhaimmillaan, mestarillinen leffa kaikin puolin. Visuaalisesti taattua laatua, Banderas elämänsä roolissa. Jos et ole vielä nähnyt niin äkkiä vuokraamoon. 

Beginner's Guide to Endings LLL

Mustaa huumoria, keskivertokamaa, ei muuta sanottavaa. 

Piiat LLLL

Tästä löytyy kunnon postauskin. 

American Gigolo LLL

Kasarimuotia, kasarimusaa, kasari-Gere, ou jee. Näiden takia venytetty pituus ja hieman ontuva juoni on helppo antaa anteeksi. Blondien musa ja pinkit alkutekstit koukuttivat heti. 

Härmä LL 1/2

Tästäkin raapustelin, tosin enemmän asian vierestä kuin itse leffasta. Kertoo ehkä jotain siitä, miten paljon se ajatuksia herätti. 

Headhunters LLL

Norjalaista räkä poskella tehtyä rikosfilkkaa katseli ihan mielellään, pääosakaveria kävi kyllä sääliksi, ei mennyt ihan putkeen...

Tree of Life LLLL

Huh, maailman synty ynnä muut "pienet teemat" vaatisivat vähän pidempää pohdintaa. En koe olevani tarpeeksi älykäs analysoidakseni tätä sen ansaitsemalla tasolla. Tätä joko inhoaa tai ihailee syvästi. Itse kallistun jälkimmäiseen. 

Tällaisen "tilinpäätöksenhän" voisi tehdä joka kuukausi riippumatta siitä, kuinka monesta saa aikaan syvällisempää pohdintaa.