Hengästyttävää joulun odotusta ja leppoisaa sulattelua

Taas on yksi joulu hurahtanut ohi ja vuosi lähestyy loppuaan. Mitäköhän sitä on tullut joulukuun aikana tehtyä, kun on bloggaaminen jäänyt näin vähälle? Ainakaan täällä ei ole joulusta pahemmin stressattu.

Joulua edeltävänä viikonloppuna monet panikoivat viime tippaan jääneistä jouluostoksista ja rynnivät kaupungilla tuskanhien täyttämissä toppatakeissaan - tai sitten jynssäsivät hammasharjalla kaappejaan puhtaiksi tai painivat lanttujen ja kinkkujen kanssa keittiössä.

Itse olin hoitanut jouluostokset näppärästi netistä ja kuitannut joulusiivouksen tehdyksi kevyellä imuroinnilla. Näin ollen hengästymistä eivät aiheuttaneet joulustressi, viime tippaan jääneet lahjaostokset tai ihmisvilinä kaupungilla. Pääsin lauantaina viettämään laatuaikaa siskon kanssa, kävimme syömässä ja elokuvissa. Hengästynyt olo tulikin yllättäen astuessa ulos Looper-näytöksestä.

Looper LLL

Olin odottanut paljon Looperilta, sillä sitä oli järjestäen hehkutettu arvosteluissa ja kavereiden suusta. Ja kun pääosissa on yksi uudehkoista lemppareistani Joseph Gordon-Levitt ja Bruce, jotka vielä esittävät samaa hemmoa, niin mikäs sen makeampi asetelma.

Tämä aikamatkustusjännäri rynni kuitenkin päälle liian vimmaisella voimalla, metelillä ja säikytysmomentilla. Alusta asti ilmapiiri tuntui todella raskaalta ja teatterin täysillä olevat soundit saivat aikaan sydänpysähdyksiä tasaiseen tahtiin.

En ole mikään heikkohermoinen katselija, kuten aiemmista postauksista on käynyt ilmi. Jäinkin miettimään, oliko syynä hengästymiseen ja ahdistumiseen joulun alla jo saavutettu rento ja stressivapaa sisäinen joulurauha, jota älkööt kukaan rikkoko. Nyt sen kuitenkin tekivät sinänsä hyvin näytelleet hehkeät herrasmiehet sekä koko ajan vaan kiinnostavampi Emily Blunt, joka oli tähän elkkaan kokenut jännnittävän muodonmuutoksen simpsakasta brittimirkusta leveällä jenkkiaksentilla ja haulikolla uhoavaan farmariin.

Gordon-Levittin taitavasti jäljittelemiä Bruce-maneereita oli hauska seurata, samoin kuin liiottelematta luotua kuvaa siitä, miltä kadut ja tekniikka näyttävät vuosikymmenien päästä. Juonikaan ei sortunut pahimpiin mahdollisiin ylilyönteihin, vaan pysyi suht aisoissa. Eikä tässä kikkailtu niin paljon kuin olisi voitu.

Looper oli kuitenkin huomattavasti synkempi elokuva kun olin etukäteen ajatellut. Sen katsomisen jälkeen onkin kinkkua sulateltu huomattavasti leppoisampien rainojen äärellä.

Viiden vuoden kihlaus LLLL

Täydellistä joulun pyhien pyjamapartyihin sopivaa aivot narikkaan -kamaa, jossa on kuitenkin mukana monia fiksuja huomioita parisuhteesta. Viiden vuoden kihlaus pisti silmään nettivuokraamosta sillä, että pääosassa esiintyi, yllätys yllätys Emily Blunt. Parin sulhoa esitti puolestaan aiemmin minulle tuntematon Jason Segel. Ja herkullisesti esittikin.

Elokuva erottui ehdottomasti edukseen romanttisten komedioiden siirappisesta massasta. Hääjärjestelypaineisiin yhdistyvät ambitiot työelämässä ja siitä johtuva muutto vieraalle paikkakunnalle. Tämä kaikki puolestaan ajaa suunnitelmien lykkäämiseen, toisen totaaliseen turhautumiseen, regressoitumiseen ja enpä kerro enempää niille, jotka haluavat tämän parissa viihtyä.

Friends with Kids LLL 1/2

Friends with Kidsiä voi myös suositella keskivertoa parempana ihmissuhdeseikkailuna. Kaksi parasta ystävystä päättää hankkia keskenään lapsen, koska ovat nähneet mitä lapsen saaminen aiheuttaa avioliitossa. Parempi hankkia lapsi vastuulliseksi tietämänsä ihmisen kanssa ilman että on riskiä siitä, että lapsi pilaa romantiikan liitossa. Sitten molemmat voivat löytää oikeat ihmisensä ilman painetta lisääntymisestä. No, kuvio ei tietenkään ole ihan näin yksioikoinen.

Mutta kuten hesarin arvostelussa todettiin, ennalta-arvattavuus ei tässä sinänsä häiritse. Itseäni piristi raikkaat naamat, suora ja hauska dialogi sekä erilainen asetelma.

Tämä oli nyt tällainen loppuvuoden loppurysäys, saa nähdä ehtiikö tämän vuoden puolella katsomaan vielä pari leffaa. Juoppohullun päiväkirjaa oli tarkoitus käydä katsomassa, mutta en tiedä olenko vielä henkisesti valmis uhraamaan tämän välipäivinä saavutetun rennonletkeän olotilan ja vaihtamaan villasukat ja pyjamanhousut kiristäviin farkkuihin ja suuntaamaan teatteriin ihmisten keskelle katsomaan mielipuolien sekoilua.

Mitäs me löhöilijät raitapyjamissa...

Ruodinnassa: Sohvaperunan leffaraamattu

Kotona hengailee useampikin sohvaperuna, mutta leffoista ei tämä typy kummemmin perusta. Lulu viihtyy paremmin luontodokumenttien parissa.

Olen katsonut aikamoisen liudan elokuvia, mutta en ole koskaan laskenut kuinka monta. Juha Virkin innoittamana tekisi mieli, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta.

Virkin Sohvaperunan leffaraamattu ei pyri olemaan kaiken kattava elokuvaopas. Kirja esittelee Virkin katsomat 1089 hyvää ja vähemmän hyvää leffaa suomenkielisessä aakkosjärjestyksessä. Opuksen lähdeaineistona toimivat arvostelut, joita hän on rustannut viimeisen 30 vuoden aikana Kouvolan Sanomiin sekä kaakkoisen Suomen sanomalehtien viikkolehti Seepraan. Pieni osa jutuista on kirjoitettu Jyväskylän ylioppilaslehteen ja jotkut on kirjoitettu tätä teosta varten. Virkki ei siis ole mikään eilisen teeren poika elokuvien arvostelussa.

Leffoille on annettu tähtiä yhdestä viiteen, osa on saanut klassikkoleiman ja sen myötä hieman laajemman esittelyn kekseliäällä otsikolla varustettuna. Muutamat tekeleet on puolestaan tuomittu silkaksi ajanhukaksi. Poimintojen kirjo vaihtelee elokuvakentän laidasta laitaan. Mukaan mahtuu niin arvostettuja ikoneita kuin tyhjänpäiväisiä ö-luokan pläjäyksiäkin, kaikkea mykkäklassikoista tuoreimpiin 3D-tuotoksiin.

Arvostelut ovat mukavasti varsin lyhyitä. Lyhyys mahdollistaa sen, että tämä on hyvä vinkkiopas, josta voi nopealla kahlauksella skautata katsomisen arvoisia kandidaatteja illanviettoon. Arviot on kirjoitettu asiantuntevasti, huumoria kaihtamatta ja leffafanin antaumuksella, kuitenkaan turhia pätemättä.

Aakkosjärjestys toimii siinä mielessä, että elokuvat löytyvät suhteellisen vaivattomasti kahlaamalla, vaikka varsinaista sisällysluetteloa ei olekaan. Muutamissa kohdissa häiritsee se, että aakkostuksesta johtuen samaan trilogiaan kuuluva elokuva löytyykin aivan eri kohdasta, esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjät on irrallaan muista Indianoista. Jotkut elokuvien nimet ovat myös muistissa vain englanniksi, jolloin niitä ei osaa heti hakea suomenkielisellä nimellä.

Mielipiteitä on hauska vertailla omiin ja katsoa, menevätkö tähdet oman maun mukaan. Kirjaa lueskellessani huomasin olevani yllättävän monesta leffasta samoilla linjoilla.

Eilen katselin Mollbergin tuntemattoman sotilaan ja ennen lähes neljän tunnin maratonin aloittamista kurkkasin, mitä leffaraamattu julistaa näiden tuntemattomien paremmuuudesta. Laineen tulkinta sai kolme tähteä ja Mollbergin näkemys neljä. Vaikka Virkki toteaakin, että molempi parempi ja turha näitä sinänsä on laittaa järjestykseen, annetut neljä tähteä rohkaisivat heittäytymään illaksi sohvaperunaksi. Todettakoon sivuhuomautuksena, että itse pidin Mollbergin tuntematonta parempana elokuvana.

Ikivihreiden trilogioiden arvosteluja on kiintoisaa tutkailla ja katsoa meneekö oma järjestys samaa rataa oppaan kanssa. Kummisedistä Virkki nostaa yleisestä mielipiteestä poiketen parhaaksi viimeisen osan. Itse pidän I ja II -osia huomattavasti viimeistä parempina, vaikka hyvä elokuva se viimeinenkin luonnollisesti on.

Kirjassa esitellään muutamista eri lähteistä ja eri vuosilta kasattuja listauksia parhaiksi arvioiduista elokuvista. Koko sivun mittainen listaus on yllättäen kasattu myös Elviksen elokuvista, ei ehkä omasta mielestäni sitä relevanteinta listattavaa asiaa, mutta hupaisaa triviaa ainakin Elvis-faneille. Itse jäin kaipaamaan vielä Virkin omia listoja lempielokuvista, ohjaajista ja näyttelijöistä, jotka olisivat tuoneet mukavasti henkilökohtaista lisämaustetta.

Opus toimii varsin yleissivistävänä klassikoiden suhteen. Listasin mieleeni pinon leffoja, jotka häpeäkseni ovat vielä katsomatta, kuten Berliinin taivaan alla, 400 kepposta ja Komisario Palmun erehdys, joille kaikille ropisi Virkiltä viisi tähteä.

Internet on pullollaan hyviä elokuvablogeja, elokuva-arvosteluja ja esittelyjä. Silti tällaiselle leffaintoilijalle Virkin arvostelukappaleeksi lähettämä 600-sivun pituinen rainajärkäle tuo iloa. On kiva, kun omalle lempiharrastukselle löytyy hypisteltävä käsikirja, jota kahlata vaikka aamukahvilla illan leffaa miettiessä. Uskon, että tulen selailemaan tätä useasti etenkin katsomisen arvoisia klassikoita etsiessäni. Vaikka oppaasta puuttuukin monta hyvää elokuvaa, se on kuitenkin kattava ja monipuolinen. Johonkinhan se raja on elokuvien mielettömässä massassa vedettävä.

Voisinkin aloittaa katsomieni elokuvien laskemisen siitä, että ruksaan tästä raamatusta näkemäni. Tämän blogin perustamisen jälkeiseltä ajalta kirjaa onkin helppo pitää, mutta montakohan sataa leffaa sitä on tullut katseltua ennen sitä...

Lumesta, nettivuokrauksesta ja kaloista

Perhostelemassa käsivarressa viime kesänä.

Perjantai-ilta yksin kotona. Ulkona pyryttää kuin viimeistä päivää, vuokraamoon ei huvita tuossa kelissä lähteä eikä tv-elkatkaan innosta. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, ja itse asiassa tätä lumimyräkkää on kiittäminen siitä, että löysin leffojen nettivuokrauksen.

Kuinka kätevää! Ei tarvitse raahautua vuokraamoon kahlaamaan epätietoisena niitä hyllyjä läpi ja häpeillä jos osumaa ei löydy edes puolen tunnin pään raavinnan jälkeen. Ei tarvitse huolehtia palautuksesta aikarajaan mennessä. Ja mikä tänään tärkeintä, ei tarvitse lähteä lämpimältä kotisohvalta yhtään minnekään (paitsi lähikauppaan ostamaan ämpärillinen herkkuja of course).

Ei muuta kun läppärikuva piuhoilla telkkaan, käynti verkkopankissa ja press play. Ainoana vaarana on, että tähän nyt jo liikaa vapaa-aikaa vievään harrastukseen menee yhä enemmän aikaa - ja rahaa.

Ja sitten niistä kaloista

Tai rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Suomennos on siirappinen ja kökkö, mutta eipä ole kummoinen tai raflaavampi alkuperäinenkään nimi: Salmon Fishing in the Yemen. Itse leffa oli kuitenkin varsin mukiinmenevä. Idea on lähtökohtaisesti mukavan absurdi:

Jemeniläinen kalastusta hartaasti harrastava upporikas sheikki haluaa tuoda arvostamansa brittiläiset villilohet kotimaahansa. Sheikkiä edustava konsultti, valloittava Emily Blunt, yrittää houkutella hankkeeseen mukaan Ewan McGregorin esittämän valtion virkamiehen, joka on vihkiintynyt perhokalastaja itsekin.

Lohia ei niin vaan kärrätäkään kuivalle maalle, vaan hankkeeseen vaaditaan kiinalaisia insinöörejä rakentamaan patoa, 50 miljoonaa puntaa ja venäläisiä kuljetuskoneita. Hanke meinaa tyssätä omaan mahdottomuutensa, mutta kun suunnitelmasta saa vihiä pääministerin tiedotuspäällikkö, alkavat pyörät pyörimään. Pelkkien huonojen uutisten kantautuessa saarivaltioon Lähi-idästä, Kristin Scott Thomasin hulvattomasti esittämä pr-täti näkee tässä ainesta niiksi kaivatuiksi hyviksi uutisiksi.

Juoni on virkistävän outo, mutta totuuden nimissä on myönnettävä että ilman Bluntin, McGregorin ja Scott Thomasin herkullista näyttelijäntyötä tämän operaation seuraaminen kiinnostaisi yhtä paljon kuin lähteminen tuonne ulkona sakeana satavaan lumimyrskyyn.

Tämä on erittäin lassehallströmiläinen elokuva: sympaattinen ja vähän koskettava feel good -pläjäys, joka tasapainoilee liian hunajaisuuden ja ylitsevuotavuuden kanssa. Pirteää särmää tähän toteutukseen tuo pisteliäs ja aina hymyilyttävä brittiläinen paskanjäykkyys ja sarkasmi, joita viljellään tässä yhtä ansiokkaasti kuin Tescoon elokuvassa kiikutettavia lohia. 

McGregor päästelee taas skottiaksenttinsa valloilleen ja on keski-ikäisenä kankeuden ja tahattoman koomisuuden ruumillistumana kerrassaan hurmaava.  Ja tietenkin tästä käytännössä jo elävänä kuolleesta virkamiehestä sukeutuu viehättävän Bluntin seurassa viihdyttävä herrasmies, jonka tukkakin on jo leffan loppumetreillä nostettu pappijakauksesta nuorekkaaksi pystymalliksi.

Blunt on noussut ehdottomaksi yhdeksi lempparikseni nuorehkojen naisten näyttelijärintamalta ja yleensä kylmäksi jättävä Scott Thomas on tässä todella mainio kylmäkiskoisena pr-ammattilaisena, jonka hersyvää chattailyä pääministerin kanssa seuraa huvittuneena.

Sainpas katsottua jotain aurinkoista, hyvän mielen pätkää pitkästä aikaa. Tämä kalatarina toimii myös mainiona nojatuolimatkana, sillä Skotlannin ja Jemenin (oikeasti kuulemma Marokon) maisemat ovat komeaa katsottavaa. No tämä tällä erää, täytyy lähteä taas makuunin sivuille seuraavaa kalaa narraamaan. Vielä on vähän herkkujakin jäljellä.

Tämä kalasatu nappasi kolmen ja puolen ällän edestä. LLL 1/2

Musta marraskuu

Tämä mustanpuhuva maisema on kuvattu liikkuvasta junasta. Tosin ennen marraskuuta.

Harmaa zombie-armeija vaeltaa synkkiä katuja, mieli laahaa maassa, silmäpussit syvenevät eikä oikein naurata. Itse olen vielä toistaiseksi pysynyt kaamosmasennukselle suht koht immuunina. Pimeys ei vielä toistaiseksi ahdista tai väsytä normaalia perusväsymystä enempää.

Palattuani Portugalin auringosta kirjoittelin siitä, miten aurinkoisilla tai muuten vain komeilla maisemilla varustetuilla leffoilla voi antaa itselleen valohoitoa ja piristää pimeyttä kotisohvalta käsin. Olenko itse tehnyt näin...päinvastoin! Tämä leila on näemmä niin valoisalla tuulella, että on varaa synkistellä elokuvavalinnoissa oikein olan takaa...

Viimeisen viikon aikana olen katsonut kolme sellaista elokuvaa, jotka olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa: Skavabölen pojat, Control ja Killer Joe. Yhteistä kolmikolle on se, että kaikki ovat mustanpuhuvia ja masentavia, mutta erittäin hyviä elokuvia kaikki omalla tavallaan.

Skavabölen pojat

Jostain syystä tämä meni minulta ohi silloin 2009. Suomalaisen näyttelijätaivaan kuluneet vakionaamat Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Martti Suosalo eivät itsessään houkutelleet tätä katsomaan ja oikeastaan juonesta en tiennyt mitään. Makuunin seinällä ollut iso leffajuliste kuitenkin muistutti tämän olemassaolosta ja se, että ylen aamutv:n keskustelussa parhaista suomalaisista elokuvista kautta aikojen tämä nostettiin esiin. Kriitikon mukaan tämä olisi ollut listalla, jos olisi ehditty todistaa tämän kestävän aikaa.

Skavabölen pojat on yllättävän koskettava ja vaikuttavasti toteutettu elokuva. Se kertoo mustasta perhehelvetistä pienen ja vanhemmaksi kasvaneen pojan silmin. Koskettavaksi elokuvan tekee se, että elo ei todellakaan ole koko ajan ahdistavaa, vaan mukaan mahtuu iloisia, hersyviä hetkiä, jotka nostattavat tipan linssiin itse asiassa tehokkaammin kuin se ankeampi puoli. Kuvauksessa on käytetty mielenkiintoisia tehokeinoja ja muutenkin kerronta rikkoo perinteisen kotimaisen elokuvan toteutuksen rajoja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Pidin kovasti: LLLL-

Control

Ah, Joy Division! Tämä leffa innosti taas kuuntelemaan tätä loistavaa orkesteria, joka on inspiroinut monia suosikkibändejäni, tai ainakin yhtyeen vaikutus kuuluu läpi Nationalin, Interpolin ja Editorsin musiikista. 


Mustavalkoisena toteutettu leffa kuvaa Joy Divisionin nuorena nukkuneen keulakuvan Ian Curtisin elämää bändin syntyhetkistä Curtisin oman elämän liekin sammumiseen. Curtisia näyttelevä Sam Riley tekee todella uskottavan työn herkkänä ja ihailtuna rokkitähtenä, jonka maailma sortuu menestyksen kukkeimmalla hetkellä. Elokuva on kauttaaltaan kiinnostavaa katsottavaa, hienosti tehty ja pakahduttava kaikessa realistisuudessaan. LLLL

Killer Joe

Jos kaksi edellistä ovat olleet mustia tunnelmaltaan ja sävyiltään niin Killer Joe pimentää huoneen jos toisenkin pikimustalla huumorillaan. Huh huh, mitä settiä! Tätä ei todellakaan voi suositella kaamosmasennuksesta kärsiville tai tosikoille tai herkkähermoisille, tämän katsomiseen vaaditaan ripaus kieroutunutta maailmankatsomusta, tai oikeastaan vain vähän huumorintajua. En tiedä, mitä muut tästä ajattelevat, mutta omasta mielestäni amerikkalaisella tarinankerronnalla persettä pyyhkivä, röyhkeä ja räävitön white trash -kuvaus osui ja upposi - ja nauratti. Ja mikä hienointa, boring unelmavävyrooleissa rypevä Matthew McConaughey pääsi vihdoin näyttämään elokuvakansalle mistä kana pissii. LLLL

Juuri sain yhdeltä lukijalta kiitokset kaamoskalenterista, pitäisiköhän seuraavaksi poiketa tästä synkästä vanasta katsomaan jotain aurinkoista ja valoisaa, ehkä se olisi mielenterveyden kannalta kannatettava ajatus. 

Skyfall - laatubondia Javier-höysteellä

Viime sunnuntaina vietetyt treffit Daniel Craigin ja Javier Bardemin kanssa lunastivat niille lataamani odotukset. Skyfall tarjoaa perinteikkään, mutta silti raikkaan kattauksen Bond-herkkuja. Ja roppakaupalla silmäkarkkia!

American Beautyn ja loistavan Revolutionary Roadin ohjanneen Sam Mendesin Bond-käsittelyssä ei ole tingitty Bondeille tyypillisistä hengästyttävistä ja näyttävistä action-jaksoista, mutta nyt myös henkilöiden väliset suhteet ja syvimmät tunnot saavat tilaa. Skyfallissa keskiössä on M:n ja Bondin välinen suhde, joka saa äiti-poikamaisia piirteitä. Perinteiset Bond-typyt (kaavalla: viettelevä kaunotar olikin petollinen pahis) jäävät tässä paitsioon ja hyvä niin. Q puolestaan esiintyy oikein edukseen.

Craigin Bond on erilainen Bond, se on käynyt jo selväksi. Casino Royalin vakavaan habitukseen on nyt lisätty kaipaamaani sutkauttelua pilke silmäkulmassa. Eikä ryvettynyt olemuskaan tuolla rungolla voi näyttää muulta kuin hyvältä, erittäin hyvältä. Taitaa kyllä olla niin, että tämän leilan listauksessa jopa ah niin charmantti Connery jää näiden sinisten silmien ja risuparran varjoon.

Kaikissa hyvissä Bond-elokuvissa täytyy olla myös timanttinen pahis. Tästä palikasta ei todellakaan ole tällä kertaa tingitty, sillä aina loistava Bardem jättää jälkensä Bond-historiaan omintakeisella tyylillä. Silvassa on kieroa särmää heittämällä enemmän kuin useimmissa bondinjahtaajissa. En tiedä, onko tämä täysin objektiivinen mielipide, sillä "kärsin" jonkinasteisesta Bardem-hysteriasta ja voisin kirjoittaa tästä ihan oman postauksensa.

Bond rymistelee Skyfallin alkupuoliskolla Istanbulissa, Shanghaissa ja Macaossa. Erityisen ilahduttavaa itselleni oli se, että tämän jälkeen tapahtumat vyöryvät päälle vanhassa kotikaupungissani Lontoossa ja loppuhuipennus käydään tällä kertaa Skotlannin nummilla. Pimeät ja jylhät maisemat tuovat tervetullutta vaihtelua Bondien loppuhuipennuksiin.

Loppunäytös oli muutenkin ilahduttavan erilainen useimpiin näkemiini Bondeihin verrattuna (ja niitä on paljon, pari Brosnanin tähdittämää jäänyt välistä). Nyt ei tullut uni silmään katsellessa loputtoman pitkää potku&lyönti&pumpum-kimaraa, vaan tällä kertaa oikeasti jännitti, ainakin vähän. Jännitystä luotiin draamallisemmin keinoin kuin aikaisemmin, siinä fiilistelyssä nyt antoi anteeksi muutamille "hölmöille" yksityiskohdille.

Tämän enempää ei sovi juonesta tunnollisena tyttönä paljastaa, sillä elokuvan alussa esitettiin pyyntö, että elokuvasta ei tehtäisi juonipaljastuksia, jotta kaikkien elokuvanautinto säilyisi yhtä antoisana. Näin tapahtukoon.

No paljastetaan kuitenkin sen verran, että olihan se Aston Martin sentään kaivettu naftaliinista 50-vuotisjuhlan kunniaksi. 

Bondille, ihanalle pahis-Javierille, maisemille, loistavalle tunnaribiisille ja hienolle alkutekstivisualisoinnille neljä ja puoli ällää.

Rautaisannos brittiangstia

1-vee viikonloppua vietettiin aika synkissä vesissä, Brittein saarilla. Vuokraamosta lähti perjantaina mukaan kolmen leffan setti: Trainspotting, The Kid ja Disco Pigs.

Tarkoitus ei ollut varsinaisesti synkistellä, mutta jostain syystä, lieneekö vuodenajalla osuutta asiaan, hyllyltä huutelivat eniten Kidin ja pigsien raastavat takakansikuvaukset. Sattumalta mukaan lähti täysipainoinen kattaus angstia ja ankeutta tasapuolisesti Englannista, Irlannista ja Skotlannista.

Choose life

Trainspotting oli kiinnostavaa katsoa pitkän ajan jälkeen uudestaan. Hassua, miten vanhalta se näytti. Ja noh, vanhahan se jo onkin (ja minäkin näemmä). Neljänkympin rajapyykin ylittänyt charmantti Ewan McGregor vetelee Edinburghin katuja napapaidassa ja siilitukassa, siinä sitä ajan patinaa konkreettisimmillaan.

Trainspotting oli teattereihin rantauduttuaan kova juttu, ja oikeutetusti. Leffa on toiminut esikuvana monille lajitovereilleen ja onhan se tietynlainen 90-luvun leffaikoni, joka toimi edelleen väkevänä kuvauksena huumeiden hallitsemasta elämästä.

Trainspotting kuvaa heroinistin ylintä juhlaa ja alinta helvettiä uskottavasti. Leffassa poukkoillaan sujuvasti hersyvän huumorin ja kammottavien kuvien välillä. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja sympaattisia, Robert Carlylen esittämää riehukallea lukuunottamatta.

Vakuuttavasti heroiiniriippuvuuden keskellä riutumista on kuvattu myös elokuvissa Requirem for a Dream ja The Basketball Diaries. Molemmat loistavia leffoja.

LLLL

Väkivallan kehässä

The Kid puolestaan paljastaa kotiväkivallan karut kasvot ja sen aiheuttamat seuraukset. Elokuva perustuu tositapahtumiin, tämän tiedostaminen lisää tapahtumien mielenkiintoa entisestään. Ja ahdistusta lisää se, että samankaltaisia tositarinoita on maailma ikävä kyllä pullollaan.

Californicationin sympaattisena Karenina ihastuttanut Natasha McElhone osoittaa tässä monipuolisuutensa, vähän liiankin hyvin. McElhonen roolisuoritus Kevinin äitinä on puistattavin ja brutaalein, jonka muistan nähneeni. Myös ulkoinen muodonmuutos Californicationin hehkeästä daamista on häkellyttävä.

Rupert Friend Kevininä oli kiinnostava tuttavuus ja onnistui välittämään uskottavasti päähenkilön herkkyyttä ja haurautta. Friend on näemmä esiintynyt jo siellä sun täällä, mutta on jostain syystä jäänyt bongaamatta. 

Leffassa kuvataan Kevinin elämää alkoholistivanhempien kaameassa huomassa, lastenkodissa ja sijaisperheessä pienestä pojasta aikuisuuteen. Rahavaikeuksiin joutuessa Kevin päätyy ansaitsemaan lisätienestejä katutappeluissa ja joutuu gansteriporukan kusettamaksi. Ja juuri kun vaikuttaa siltä, että seinä on tullut lopullisesti vastaan eikä hyvää syytä herätä seuraavana päivänä ole, Kevin ottaa elämänsä haltuun täynnä määrätietoisuutta. Loppu hyvin, vaikkakaan ei kaikki hyvin.

LLLL

Käsi kädessä

Trainspottingissa angstia aiheuttivat huumeet, The Kidissa vanhempien laiminlyönti ja fyysinen väkivalta, tässä Irlantiin sijoittuvassa karussa draamassa Disco Pigs puolestaan mustasukkaisuus ja liiallinen riippuvuus toisesta ihmisestä.

Darren ja Sinead, tuttavallisemmin Pig ja Runt, syntyvät pieneen irlantilaissairaalaan vain parin minuutin erolla toisistaan. He kasvavat teineiksi toistensa naapurissa ja tekevät KAIKEN yhdessä. He nukkuvat pitäen toisiaan kädestä viereisten talojen seiniin porattujen reikien läpi.

16 ikävuoden paikkeilla Darren ei enää osaa katsoa kaunista Sineadia pelkkänä ystävänä ja omistushaluisuus karkaa lopulta täysin käsistä kohtalokkain seurauksin.

Synkkää, synkkää ja synkeää, mutta siitä huolimatta tämä kolmikko tarjosi virkistävää vaihtelua uutuuksiin, ja ihanaa skottiärrää, irkkuvääntöä ja lähiöenkkua.

LLL

Off topic

Vaikka viime viikonlopun leffakimara olikin aika karua katsottavaa, tv:n puolelta löytyikin sitten harvinainen valopilkku ja täysin toista ääripäätä edustava kimara. Tämä ei nyt liity aiheeseen, mutta päätetään tämä postaus siihen ytimekkääseen huomioon, että Vain elämää on aivan mahtava televisiosarja.

Katsoin viime viikonloppuna neljä jaksoa putkeen tähän asti ohi menneitä pläjäyksiä. Kerrankin viihdettä, jossa ei tiputeta, arvostella, äänestetä ja tilitetä. "Tutuista" julkimoista paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia ja hurmaavia piirteitä.

Sovitukset olivat monesti alkuperäistä versiota parempia. Mutta parasta oli se lavakonkarien aito liikutus ja jännitys, joka välittyi kotisohvalle asti. Tällaista televisioviihteen pitäisi olla, ilon ja elämysten jakamista kotikatsomoihin, eikä toisten heikkouksilla mässäilyä. 

Vuosi blogattu elokuvista ja elon iloista

Viikonloppuna on hyvä syy herkutella pala kakkua.

Tulevana weekendinä vietetään tämän pienen leffablogin 1-vuotissynttäreitä. Takana on ensimmäinen vuosi bloggaamisen parissa ja täytyy todeta, että puuha on vienyt täysin mennessään.

Vuoden aikana kasaan on kertynyt 45 postausta. Sanomattakin on selvää, että tahti olisi voinut olla tiiviimpikin. Mutta siitä olen iloinen, että kuukausittain on rustattu jotakin eikä hanke ole väsähtänyt heti alkuinnostuksen jälkeen. Ottaen huomioon, että naputtelen työksenikin aikamoisen määrän tekstiä viikossa, olen itselleni tässä kohtaa armollinen.

Entäs sitten ne elkat? Leffapinoon on kertynyt 116 leffaa, listasta saattaa puuttua muutamia tv-elokuvia, mutta vain muutama.

Älliä on ropissut eniten kolmen ja neljän väliltä, muutama filkka on saanut myös täydet pinnat, mutta täysin luokattomia yhden ällän elokuvia en ole katsonut, tai ainakaan viitsinyt arvostella. Ensi vuonna haluan kyllä haukkua pystyyn ainakin pari tekelettä, vastapainona pääosin suitsuttavalle tyylille.

Tosin, jos leffa vaikuttaa luokattoman huonolta, minulla on taipumus vaihtaa kanavaa tai painaa stoppia. Elämä on liian lyhyt kurapätkien katseluun, mutta ehkä ihan kirjoitusharjoituksen vuoksi voisin seuraavan vuoden aikana pakottaa itseni katsomaan myös täyttä shaibaa ja kirjoittaa katkeran tilityksen hukkaan heitetystä parituntisesta.

Mitkä ovat sitten ensimmäisen blogivuoden mieleenpainuvimmat leffat tai leffahetket? Tässä muutama best of -poiminta kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä, linkit vievät leffaan liittyvään postaukseen:

Stranger than fiction LLLL 1/2
Ilmestyskirja.Nyt. LLLLL
(500) Days of Summer LLLLL
Drive LLLL 1/2
Moneyball LLLLL
Sinä päivänä LLLLL
Tie pohjoiseen LLLL
Puhdistus LLLL 1/2

Toivon siis katsovani ensi vuonna yhä enemmän elokuvia, kirjoittavani niistä yhä ahkerammin ja lisäksi en panisi ollenkaan pahakseni jos blogiin eksyisi muutama kommenttikin lisää. Ajattelinkin nyt 1-vee jubileumin kunniaksi haastaa tämän kirjoituksen lukijat listaamaan kommenttikenttään sellaisia elokuvia, joista haluaisitte lukea arvion/mielipiteen ennen kuin itse lähdette teatteriin istumaan tai leffaa vuokraamaan. Kaikki muutkin toiveet postauksen aiheeksi, leffasuositukset sekä blogin kehittämisideat otetaan ilomielin vastaan.

James Bond juhlii 50-vuotista taivaltaan nyt lokakuussa. Tänä viikonloppuna tulee ensi-iltaan Skyfall, jonka olin ajatellut sopivan täydellisesti synttärijuhlanäytökseksi. Harmikseni huomasin, että kaikki Flamingon näytökset olivat jo täyteenahdettuja, sama tilanne varmasti keskustassakin. Mutta jos ei nyt viikonloppuna, niin lähiaikoina 007:n seikkailusta on taatusti tarinaa tulossa. Tai saattaa olla, että huomion viekin Bardem, Javier Bardem.

Kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea näitä Leffaleilan laveita ja hehkutusta tursuavia turinoita kuluneen vuoden aikana!  

Nojatuolimatkoja kaamosmasennuksen keskelle

Viime viikon maisemat

Tämä on nyt SE aika vuodesta, kun pilkkopimeys, vaakana päälle valuva tihkusade ja turvat rutussa raatavat suomalaiset alkavat kaikessa ankeudessaan ottaa kaaliin.

Viime viikko eteläisessä Portugalissa oli täydellinen vastakohta näillä lakeuksilla vallitsevalle atmosfäärille. Kirkkaan siniseltä ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko, optimaalisessa lämpötilassa lilluva lämpö ja yllättävän ystävälliset ihmiset antoivat virtaa muutamaksi viikoksi.

Tulipa todettua, että tämä vuodenaika on ehdottomasti hedelmällisin etelässä lomailuun ja kesällä kannattaa pysyä Suomessa, koska silloin täällä on olosuhteet kohdillaan, ainakin enempi vähempi. Nyt Portugalin lämpö oli kalpealle suomalaiselle juuri passeli, en palanut, ei ollut ryysistä rannalla eikä valunut hiki norona viinilasia kallistaessa.

Työkaveri kiitteli tänään Facebookiin lataamistani reissukuvista ja totesi, ettei tarvitse matkailulehtiä kahlata, kun pääsi kuvien välityksellä mukavalle nojatuolimatkalle. Tästä tuli mieleen, että pidennetäänpä nojatuolissa haaveilua ja lisätään valohoitoa vielä muutaman leffan verran. Nämä tärpit tähän maisemiensa/matkailukulmansa ansiosta, muita laatutakeita ei kaikkien osalta tarvitakaan tällä kertaa.

Leffaleilan kaamoskalenteri

Vko 43 Toscanan auringon alla
Vko 44 Mamma Mia
Vko 45 Eat Pray Love
Vko 46 The Beach
Vko 47 The Descendants
Vko 48 Sideways

Ja sitten sitä seuraavalla viikolla onkin joulukalenterin vuoro...

Tässä myös hyvä (Sub)urban Touristin listaus leffoista, jotka herättelevät matkakuumetta kyseisiin maihin.

Matkan jälkimainingeissa kynsin ja hampain

Kotiin palattua en ole halunnut palata takaisin arkeen, vaan simuloin viime viikon parhaita puolia mahdollisimman tehokkaasti. Ei ole tarvinut palella, kun sauna on lämmennyt kolmena päivänä putkeen. Matkalla maistuneet porsaanfileet ovat käristyneet maukkaiksi myös kotipannulla ja portviini yömyssyksi on tuonut pari senttiä juhlaa arjen keskelle. Ei meiningin tarvitse muuttua ryppyotsaiseksi ja pelkäksi arkirutiinien pyörittämiseksi heti kun lentokoneen pyörät koskettavat Helsinki-Vantaan kiitotietä.

Ehkä ensi viikolla jaksaa rutinoitua jo hitusen ja tapittaa tyylilleen uskollisena elokuvia, mutta tämän viikon illat pyhitän vielä eteläeurooppalaiselle elämänmenolle hyvän ruuan ja rennon meiningin parissa.

Omatekoiset bifanat vetivät vertoja Lissabonin esikuvilleen.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, leppoisia ja lämpimiä leffahetkiä ja rentoa arkea, kaikesta huolimatta.

Rakkautta, anarkiaa ja raakalaisia

Rakkautta ja anarkiaa -ohjelmistosta piti valita sellainen leffa, jota pääsi katsomaan vanhaan lemppariteatteriin. 

Rakkautta ja anarkiaa -festari pyörii vielä pari päivää. Näyttää siltä, että ohjelmistosta tuli tänä vuonna katsastettua vain yksi tapaus. No, viime viikonloppuna tulikin tuijotettua leffoja aika liukuhihnalta, joten pieni hengähdystauko elokuvista muun touhuamisen takia oli ihan tervetullutta.

Laatu korvasi määrän festaripoiminnoissa. Ohjelmistosta viime lauantaina ex tempore napattu Raakalaiset osoittautui varsin nasevaksi makupalaksi. Oliver Stonen nimi nyt on jo jonkinasteinen laatutakuu itsessään, mutta silti ohjaajan uusin yllätti positiivisesti.

Leffa kertoo kahdesta kalifornialaisnuoresta, jotka valmistavat maailman laadukkainta maria. Ben ja Chon jakavat yritystoiminnan lisäksi myös tyttöystävän. Kolmikon aurinkoiseen rantaelämään tulee kuitenkin mutkia matkaan, kun meksikolaiskartelli haluaa päästä poikien laatutuotteesta osingoille.

Raakalaiset piti katsojansa naulittuna tiiviisti Bio Rexin koviin tuoleihin koko reilun parituntisen ajan. Meininki oli rajua eivätkä kuvat säälineet heikkohermoisia katsojia. Tässä olisi pituuden puolesta ollut tilaa Stonelle tyypillisille fiilisteleville ja maalaileville jaksoille, mutta sen sijaan konkariohjaaja täytti tämän 130 minuuttisen tihkuvalla jännityksellä, toiminnalla ja hyvin ajoitetuilla juonenkäänteillä.

Roolitus on tässä varsin mehevä. Pääkolmikko Beniä, Chonia ja heidän armastaan O:ta esittävät tuoreet kasvot Aaron Taylor-Johnson, Taylor Kitsch ja Blake Lively. Mainioita tulokkaita täydentämään on kahmittu konkariosaston kermaa edustavat Benicio del Toro ja John Travolta. Selma Hayek tekee tässä kovana kartellipomottarena mielenkiintoisimman roolin, jonka ainakin itse olen häneltä nähnyt.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei tämä mikään uusia ovia avaava taideteos tai syvällinen pohdinta ihmisyydestä tai elämästä ole. Hyvä se on silti. Leffa aiheutti vähän samanlaisia säväreitä kuin Pulp Fiction aikoinaan. Siinä oli potkua, imua ja sitä katseli innolla. Rexistä ulos tepastellessa piti heti alkaa ruotimaan sitä, kuinka nautinnollinen tämä parituntinen oli.

On harmi, että Bio Rex ei pyöritä enää normiohjelmistoa, vaan toimii ainoastaan tilausteatterina. Heti ovista sisään astuessa tuli ikävä vanhoja hyviä aikoja, kun leffoissa pystyi Helsingissä käymään muuallakin kuin Finnkinokomplekseissa, joiden tiloista puuttuu persoonallinen henki ja sisustus.

Ilmassa ei leijunut popcornin käry, vaan ihana kahvin tuoksu. Kahvikojussa myytiin Dracula-pastilleja. Mennessä sisään lipunrepijä huikkasi perään elämyksellistä elokuvailtaa. Sitä se tosiaan oli.

Älliä fiilikselle ja leffalle: LLLL 1/2

Leffan jälkeisestä Kimchipadastakaan ei potkua puuttunut. 

Kaikkiruokaista rainankatselua

Tältä sohvalta katsellaan kotona leffoja tämän seuraneidin kanssa muun muassa.

Leffaystävien haasteblogi Movie Monday kyseli seuraavaa:

Mitkä ovat sinulle ne ihanneolosuhteet leffojen katsomiseen? Yksin vai yhdessä, kotona vai leffateatterissa, käpertyneenä nojatuoliin vai sängyssä maaten, eväillä vai ilman, pimeinä syysiltoina vai säällä kuin säällä? #58 Olosuhteet

Luettuani muiden analyysejä katselutottumuksista, inspiroiduin itsekin vielä ruotimaan omaa käyttäytymistä.

Huomaan olevani aika kaikkiruokainen. Pidän leffojen katselusta yksin, kaksin, porukassa, kotona, teatterissa, festareilla, ulkoilmassa.

Ehkä kuitenkin antoisinta on katsoa leffoja yksin tai kaksin. Kuten jotkut tähän vastanneet kirjoittajat jo totesivatkin, puhuminen leffojen aikana on ärsyttävää. Tässä olen samaa mieltä, hyvät laatuleffat vaativat hiljaisen keskittyneen atmosfäärin, porukalla voi sitten katsoa jotain b-luokan komediaa, syödä ja heittää läppää samalla.

Leffojen porukalla katsominen kuuluu kyllä tänä päivänä jo sangen harvinaisiin tapahtumin. Teinivuosilta niin tuttu perinne olisi hauskaa herätellä vielä henkiin, mutta harmittavasti muilla yli kolmekymppisillä tuntuu olevan jo aika paljon muuta tekemistä, kuin kokoontua jonnekin katsomaan leffoja, ei minulla vaan.

Kotona katson leffoja 32 tuumaisesta telkusta sohvalta. Katsomossa useimmiten itseni lisäksi mies ja kaksi kissaa. Leffojen katselu kuuluu viikonloppurutiineihin. Jos ei ole menoa, niin perjantaina suunnataan vuokraamoon, haetaan katselueväät ja laitetaan maraton käyntiin.

Jos taas olen yksin kotona, silloinkin tulee useimmiten käytyä hakemassa vuokraamosta jotain ja syötyä herkkuja. Tässä pari postausta, joissa kuvattu home alone -fiilistelyä:
Täydellisen aamupäivän resepti
Sinä päivänä (ja iltana)

Useimmiten leffoja tulee katsottua illalla, mutta hauskoja ovat myös aamunavaukset ja heräämiset kahvin ja hyvän leffan parissa. Pimeää ei tarvitse kotona olla, että näkee syödäkin.

Pidän myös teatterissa käymisestä, vaikka siihen liittyykin omat kommervenkkinsä. Vaikka kodin rauha onkin miellyttävä, suuri screen ja kunnon äänet yleensä kuitenkin tekevät katselukokemuksesta voimakkaamman.
Leffaan en tarvitse kaveria, mutta irtokarkkeja ja juotavaa kyllä, ja joskus popparitkin vielä kainaloon.

Tylsää on kuitenkin se, että teatterissa käyminen on tänä päivänä melkein yhtä kuin Finnkinossa käyminen. Engelin kaltaisia helmiä soisi putkahtelevan ydinkeskustan ulkopuolellekin. Olisi mahtavaa, jos tänne Flamingon kulmille saataisiin myös pieni, kotoisa teatteri, joka näyttäisi muutakin kuin blockbustereita ja lasten leffoja.

Ja mitä säihin tulee, niin rainoja tulee ahmittua säällä kuin säällä. Kauniin aurinkoisen päivänkin voi uhrata hyvälle leffalle, mutta eniten fiilistä on katsoa leffoja sateisena päivänä, jolloin ropina kuuluu sisälle asti. Parhaita tunnelman kannalta ovat syksyn pimenevät illat, peitto, pari kynttilää ja teekuppi kaverina.

Eli summa summarum, konstit on monet ja täällä ei katselun suhteen hirveästi nirsoilla. 

Ravisuttava puhdistus

Puhdistus on väkevä, ravisuttava ja puistattava elokuva. Se on ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni kotimaisia. Onnistuneen lopputuloksen takaavat vahva Sofi Oksasen luoma tarina, Antti J. Jokisen taitava ohjaus ja kivenkovat näyttelijäsuoritukset.

Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei ole vielä lukenut tätä viime vuosien hehkutetuinta kirjaa Suomessa. Elokuvaelämyksen kannalta se oli kuitenkin vain hyvä asia. Tämän taideteoksen sai katsoa täysin puhtaalta pöydältä ja jännittää tulevia käänteitä. Nyt, vihdoinkin, kirja on luonnollisesti luettava.

Juonta en nyt ala tässä selostamaan, koska se on luultavasti suurimmalle osalle kirjasta tuttu. Sen sijaan muutama sana toteutuksesta ja näyttelijäsuorituksista.

Näin Jokisen haastattelun eilen aamulla televisiossa, siinä hän kertoi, kuinka oli kiinnittänyt erityisen paljon huomiota näyttelijöiden puheeseen. Hän oli pyrkinyt luomaan mahdollisimman aitoa dialogia pyytämällä näyttelijöitä puhumaan hiljaa ja tekemään tahallaan virheitä puhuessaan. Tavoitteena oli näin välttää näyttelijöille ominaista, maneerista puhetyyliä. Harjoitus on tuottanut hyvää tulosta, suomalaiset näyttelijät eivät ole koskaan kuulostaneet niin luontevilta ja dialogi ei missään kohtaa särähtänyt teennäiseltä korvaan, toisin kuin useimmissa suomalaisissa elokuvissa.

On hämmästyttävää, miten taidokkaasti hulppeiden musiikkivideoiden ohjaajana tunnettu Jokinen on onnistunut ohjaamaan näyttelijöitä. Tuntuu, että hän on saanut näistä tutuista kotimaisista tähdistä irti paljon enemmän kuin pitkän linjan ohjaajat. Tässä ollaan todella vereslihalla, lähellä.

Laura Birn, Amanda Pilke, Liisi Tandefelt, Krista Kosonen ja Peter Franzen tekevät kaikki komeaa jälkeä. Mutta kirkkaimpana tähtenä tässä loistaa Laura Birn, joka välittää Aliiden jokaisen tunnetilan, tuskan, kivun, pettymykset ja epätoivon riipaisevan tarkasti ja uskottavasti. Liisi Tandefelt on todella nainen paikallaan vanhan Aliiden roolissa ja välittää painavan menneisyyden taakan vailla haparointia. Birnin ja Tandefeltin suoritukset pelaavat hyvin yhteen.

Franzen tuntuu kuuluvan jokaisen kotimaisen kokopitkän kalustoon. Eihän siinä, kuten todettua jo tuossa Tie Pohjoiseen -postauksessa, niin mies vaan on törkeän lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä kuitenkin, naama alkaa olla omaan makuun liian kulunut. Samoin kuin Tommi Korpelan. Molemmat tekevät moitteetonta näyttelijäntyötä, mutta tuoreilla kasvoilla olisi vielä paremmin päästy karkuun sitä tosiasiaa, että tämä on näyteltyä tarinaa, välillä tunteet välittyvät valkokankaalta niin voimakkaina, että unohtaa katsovansa elokuvaa ja elää joka solulla mukana tapahtumissa.

Siirtymät kahden aikakauden välillä on toteutettu sujuvasti, kuvaus- ja äänimaailmassa ei kikkailla liikaa, mutta toteutuksessa kyllä näkyy Jokisen kansainvälinen kädenjälki. Kuvat ovat komeita, maisemat musiikkivideomaisen tyylikkäästi kuvattuja.

Jokinen on myös ottanut todella suoraviivaisen lähestymistavan, väkivaltaa ja seksuaalista alistamista näytetään vihjaamatta, päin naamaa ja välillä pitää vetää katsomossa kunnolla henkeä ja kääntää katsetta sivummalle.

Kamera kuvaa henkilöitä koko ajan läheltä, mikä lisää henkilökohtaisuuden ja yksityiseen kajoamisen tuntua.

Puhdistus oli itselleni henkeäsalpaava ja tunteita herättänyt elokuva. On vaikea sanoa, kuinka paljon tämä oli Oksasen ja kuinka paljon Jokisen ansiota. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Oksanen voi olla ylpeä tästä filmatisoinnista, jonka uskoisin tekevän oikeutta kirjalle, vaikkei sitä orjallisesti noudattaisikaan.  Jokinen niin ikään voi olla todella ylpeä itsestään, hän ylitti tässä varmaankin paitsi epäilevien katsojien odotukset, myös omansa. Ja suomalaiset voivat olla ylpeitä siitä, että tässä maassa tehdään tällä hetkellä täysin kansainväliseen tasoon yltäviä elokuvia, tällä pitäisi päästä ensi vuoden ulkomaalaisen elokuvan Oscar-mittelöihin aivan heittämällä.

Ja kaikki ne, jotka eivät ole vielä lukeneet Puhdistusta, varmasti hankkivat kirjan käsiinsä tämän nähtyään samoin tein.

Kokemus ravisutti neljän ja puolen ällän voimalla. LLLL 1/2

Karismaattisen kaksikon tie pohjoiseen

Meidän määränpää tiellä pohjoiseen.

Perjantaina palasimme juhannukselta alkaneen loman aikaisiin tunnelmiin ja lähdimme tielle pohjoiseen. Loirin ja Edelmanin esittämät isä ja poika matkasivat Keminmaalle, missä levähdimme mekin yhden yön ennen kuin jatkoimme seuraavana päivänä kohti kaunista käsivartta. 

Juhannusaatto, loman ensimmäinen ilta Keminmaalla

Tie pohjoiseen on sympaattinen ja paikoin hersyvän hauska, perinteinen road movie. Ennen kaikkea se on kuitenkin Loirin ja Edelmanin näytöstä. Ilman tämän kaksikon karismaa ja keskinäistä kemiaa elokuva olisi vain varjo nyt nähdystä. 

Lajityypilleen uskollisesti lähdetään tien päälle, tutustutaan matkakumppaniin, useisiin karikatyyrisiin tyyppeihin matkan varrella - ja itseensä. 

Veskun odotettu paluu valkokankaalle ei tuota pettymystä, ainakaan minulle, vannoutuneelle fanille. Loirin näyttelemässä hulttiopapassa on paljon taiteilijaa itseään. Ja rooli onkin hoviräätälöity herralle joitakin kriitikkoja häiritsevällä, liian ilmeisellä tavalla.

Itse katselin kaksikon matkantekoa ja hitaasti kehittyvää kiintymystä lämmöllä. Alun halveksuvan asenteen jälkeen Edelmanin esittämä takakireä konsettipianisti alkaa pikkuhijaa sulaa isäpappansa jutuille. Jonkhaan heitetty kännykkä (=elämä) ja tutustumiset toistaiseksi tuntemattomiin sukulaisiin tuovat tälle tosikolle paljon uusia ulottuvuuksia elämään.

Nekin varmaan ylitti tämän sillan

Isukki on aika epeli. Pappa ilmestyy poikansa ovelle ja houkuttelee tämän heittämään hänet pöllityllä kaaralla susirajalle. Kun käy ilmi, että raja ei ollutkaan kehä kolmonen, isukki onnistuu vielä kääntämään jo taksin tilanneen pojan pään käyttämällä korttina siskoa, jonka olemassaolosta poika ei ollut koskaan kuullutkaan.  

Ensin käydään siskon luona. Tämän jälkeen tavataan liuta muitakin sukulaisia ja sekalaisia eläjiä. Jätetään loput käänteet kuitenkin kertomatta, jotta jotain yllätyksiä jää tienkin päälle. 

Sivuosista on pakko hehkuttaa Peter Franzenin esittämää siskon sosiaalista miestä. Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt siihen, että Franzenin naama on näkynyt jo noin joka toisessa kotimaisessa elokuvassa, mutta pakko myöntää, että on se vaan taitava näyttelijä. Nytkin urpon pätijän ja salaa miehistä tykkäävän hevisauruksen roolissa Franzen onnistuu vaivaannuttamaan varsin tehokkaasti paitsi kylässä olevan isän ja pojan, myös katsomossa istuvat popcorninpurijat.

Elokuva etenee roadmoviemaiseen tyyliin leppoisasti hiukset avoauton kyydissä hulmuten. Tie pohjoiseen ei ole mitenkään erityisen syvällinen tai monikerroksinen tarina. Siinä ajellaan, jutellaan, riidellään, nauretaan, naidaan, dokataan ja lauletaan. Jälkimmäinen olikin tällä kertaa aikamoista mannaa. Loirin ja Edelmanin muutamat yhteiset jammaussessiot ovat todella sävähdyttävää kuultavaa ja katseltavaa.

Loppu ei ollut ehkä paras mahdollinen. Mutta ei kuitenkaan pilannut mieltä lämmittävää kokonaisuutta. Loiri ja Edelman näyttelivät niin hyvin yhteen, että heidän keskinäistä sanailuaan katsoessa tuli tunne, että he voisivat oikeastikin olla isä ja poika. Toivottavasti karismaattinen kaksikko nähdään vielä tämän projektin pr-keikkojen jälkeenkin yhdessä lavalla, jos ei enää valkokankaalla. 

Ja toivottavasti elämänsä kuntoon kohonnut maestro itse nähdään vielä useissa rainoissa tämän jälkeenkin. 

Tie pohjoiseen vei mukanaan neljän ällän edestä. LLLL

Sinä päivänä (ja iltana)

Lauantaina keskiyöllä 18. elokuuta 2012

Helsinki

Tänä lämpimänä ja jo yllättävän pimeänä perjantai-iltana hän oli pitkästä aikaa yksin kotona, tai oikeastaan kolmisin edestakaisin olohuonetta tuulispäänä kiitävien kissojen keskellä, mutta kuitenkin.

Hän oli koko viikon odottanut, että pääsisi viikonlopun alkajaisiksi hakemaan vuokraamosta elokuvan, joka kertoi kirjasta, jota hän oli lukenut pari viime viikkoa epätyypillisen intensiivisesti. Aamubussissa, työpaikalle kävellessä, lounastauolla, kotimatkalla, kotona syödessä, nukkumaan mennessä.

Tultuaan töistä kotiin hän leiriytyi makuuhuoneeseen lukemaan viimeiset parikymmentä sivua, hyppäsi pyörän selkään, kiiti kohti vuokraamoa, osti kyytipojiksi kilon karkkia ja kaupasta läjän muita herkkuja, porhalsi takaisin kotiin, ruokki kissat, valmisti itselleen herkullisen napostelulautasen, korkkasi pullon siideriä ja painoi playta.

Hän oli luvannut bloginsa jäädessä kesätauolle, että hän palaisi takaisin elokuva-astialle tunnelmoimaan elokuun pimenevissä ja lämpimissä illoissa raastavan rakkaustarinan parissa. Siitä lupauksesta oli tämän päivän ja illan jälkeen helppo pitää kiinni.

David Nichollsin Sinä päivänä oli hänestä mainio kirja. Sen napakka ja hersyvä dialogi sekä harvinaisen hyvin kirjoitetut, epätäydellisyydessään suloisenkatkerat ja samalla ihailtavat henkilöhahmot koukuttivat matkaansa. Lisäbonuksena lämmittivät hänelle toisen kodin asemassa säilyneen Lontoon tutut kulmat. Samat kulmat, joilla hän itsekin pöyri 11 vuotta sitten puolen vuoden ajan.

Kirjan rakenne on kutkuttava. Emman ja Dexterin elämää seurataan kahdenkymmenen vuoden ajan joka vuosi samana päivänä, 15. heinäkuuta. Aina uuteen kappaleeseen siirryttäessä on ehtinyt tapahtua sitä sun tätä, koko ajan otetaan hyppyjä kohti suurta tuntematonta.

Hän ei osaa arvioida objektiivisesti toimiko tämä rakenne niin kovin hyvin elokuvassa. Täysin myytynä tarinasta ja hullaantuneena kirjan henkilöhahmoihin hän ahmi elokuvassa niin kovin lyhyeltä tuntuvia kohtauksia hymyssä suin, herkkuja ja karkkeja rouskuttaen, välillä pari kyyneltä tirauttaen, täysin tyytyväisenä näkemäänsä.

Olisiko Dexin ja Emin keskinäinen lämpö ja kemia välittynyt katsojalle yhtä tehokkaasti, jos kirjaa ei olisi lukenut? Olisiko näiden nuorien identiteettikriiseistä, aikuistumisen angstista, itseinhosta, itsensä voittamisesta ja pieniin eleisiin verhotuista suurista tunteista saanut mitään selkoa ilman kirjan antamaa pohjaa - ei varmaankaan.

Hän suositteleekin ehdottomasti lukemaan kirjan, joka on yksi parhaita hänen koskaan lukemiaan kirjoja. Emin ja Dexin ajatuksiin on ihana samaistua, hypätä takaisin sinne parikymppisen maailmaan, joka on vielä niin auki ja ahmia heidän kasvamistaan aikuisiksi. Todeta elämän yllätyksellisyyden karut kasvot.

Kirjan jälkeen voi sitten mielenkiinnosta katsoa elokuvan. Kun hän oli kuullut, että Emin roolissa on Anne Hathaway, hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että eihän tuo kissamainen amerikkalainen kassamagneetti sovi pätkääkään aran, viiltävän nokkelan, nörtähtävän rillipään rooliin. Mutta hän oli väärässä. Hathaway olikin niin hyvä Emma, kuin valkokankaalle siirretty versio ylipäätään voi olla.

Mitä tulee Dexteriä näytelleeseen Jim Sturgesiin...hmm. Kirjan perusteella tajuntaan oli piirtynyt raamikkaampi, järeämmät leukaperät omistava hurmuri. Sturges onnistuu paikoin olemaan täysosuma rooliin, välillä nallekarhumainen olemus ja vauvanaamaisuus häiritsevät.

Naputellessaan tätä tekstiä keskiyöllä hän huomaa, että tästä romaanista voisi näköjään kirjoittaa romaanin. Hän lukee kirjoituksensa läpi ja toteaa, että se on kirjoitettu hänelle ominaiseen hieman yliampuvaan ja siirappisen hehkuttavaan tyyliin. Mutta minkäs teet, jotkut teokset (ja pari siideriä) vain saavat ylisanat ja peräjälkeen ladellut, kuluneet adjektiivit liikkeelle.

Sinä iltana loppuun luettu Sinä päivänä saa täydet viisi ällää ja sinä iltana katsottu Sinä päivänä saa sekin viisi ällää, koska muut vaihtoehdot eivät vain oikein sopisi tämän illan tunnelmaan.

LLLLL

Komeasti kesätauolle Lumikin matkassa

Lumikki jäi kiinni oksiin metsässä, nämä on napattu kuviin ihan täältä kaupungista.

Viime sunnuntaisen kaatosateen innoittamana ja pakkausrumbasta lievästi ahdistuneena päätin paeta velvollisuuksia synkkään metsään. Ja halusin myös treffata siskoa, joka oli kohkannut Lumikista ja metsästäjästä jo talvella.

Joten tapasimme, tosin ehdimme vaihtaa kuulumiset pikapikaa ja sen jälkeen istuimme kaksi ja puoli tuntia turpa kiinni pimeässä teatterissa, hedelmällistä kanssakäymistä... no molemmilla oli mukavaa.

Jos koukutuin Twilight-saagaankin puolivahingossa, tämän oli oltava trailerista päätellen jo todellista mannaa. Ja niinhän se olikin, ainakin visuaalisesti.

Tämä leffa jatkaa täydellisesti tätä arjen pako -sarjaa, josta viimeksi kirjoittelin. Jos oli Prometheus komeaa ja uljasta katsottavaa, niin oli tämäkin.

Myönnettäköön, että tarina ja syvyys taas laahasivat komeiden kuvien perässä, mutta se nyt kait näissä pläjäyksissä kuuluu asiaankin. Harvassa ovat ne tarinat, jossa todella diippi tarinankerronta nivoutuu näin näyttävään pakettiin.

Twiligh-bööna (ja siksi iäksi noiduttu) Kristen Stewart tuijotteli vuoroin pelokkaana ja vuoroin pelottomana bambin silmillään, mutta tästä maneerisuudesta ja vampyyrihabituksen taakasta huolimatta suoriutui Lumikin roolista ihan mukiinmenevällä tavalla.

Tosin Kristenille kävi samoin kuin Naomi Rapacelle Prometheuksessa: tuli kylmän viileä Charlize Theron ja pyyhki näillä mimmeillä lattiaa.

Tässä tämä pyyhkiminen tosin äityi vielä paikoin aikamoiseksi liiskaamiseksi, sen verran voimaa ja mustanpuhuvaa poweria tämän ikääntymistä kaikin keinoin kaihtavan ilkeän äitipuolen otteissa oli.

Kuvat, missä ilkeä äitipuoli imee itseensä henkeä nuorista naisista, uittaa itseään nuorentavissa maidoissa, muuntautuu takaisin muotoonsa varpusparvesta jne jne ovat kertakaikkisen kovaa silmäkarkkia.

Ja sitten se metsästäjä. Aussimies Chris Hemsworth muistuttaa pitkässä piiskassaan nuorta Brad Pittiä ja on kyllä aika herkku kaikessa jurossa huvittavuudessaan. Ja shown varastavat lopullisesti ne kääpiöt, tai kääpiöiksi typistetyt brittikonkarit, jotka mekastavat kuvissa vähän liian vähän.

Oli miten oli syvyyden kanssa, tämä leffa toi uusia ulottuvuuksia tarinaan Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, ainakin itselleni, joka en ole Grimmin satua lukenut. Ehkä kesällä.... Keijujen maailma kontra synkeä metsä olivat tehty niin taiten, että harvoin näkee. Mieleen tulivat sormustarut (tosin potenssiin muutama taso). Se on sitten eri asia, olivatko nämä juonen kannalta tarpeellista tavaraa vai itsetarkoituksellista kuorrutusta, mutta en nyt jaksa olla niin kriittinen.

Ehkä taas kun syksy koittaa ja takana on rentouttava kesäloma ja aivot ovat levänneet, mieli on taas vastaanottavainen raskaammalle ja haastavammalle leffa-arsenaalille. Mutta nyt nämä vauhtia, vaarallisia tilanteita ja komeita kuvia vyöryvät blocbusterit ovat olleet mitä parhainta viihdettä.

Tähän on hyvä päättää tämä kevätkausi. Tämä bloggaaja palaa tälle astialle sitten joskus elokuun lämpiminä iltoina ja tunnelmoi silloin luultavasti joidenkin raastavien romanttisten rakkaustarinoiden äärellä. Tavoitteena olisi myös perinteitä kunnioittaen suunnata Espoo Cineen.

Mutta, Ylen aamutv:n elokuvakriitikko Esko Rautakorpea lainatakseni: Sillä välin koittakaapa ehtiä käymään elokuvissa.  

Arkihuolesi kaikki heitä

Harmaata arkea voi paeta peiton alle, elokuvien maailmaan - tai tunturiin.

Hesarin lauantaiesseessä Sirpa Pääkkönen kirjoitti siitä, miten elokuvat vievät meidän psyyken syviin kerroksiin. Erityisesti kirjoituksen loppu kolahti:

"Elo­ku­vat tar­joa­vat vaih­to­eh­toi­sen elä­män, jo­ka kor­vaa yk­si­toik­koi­sen ar­jen. Von Bag­hin mu­kaan kat­so­jas­ta tu­lee to­del­li­suu­den ja haa­veen kak­sois­kan­sa­lai­nen. Fan­ta­sian hoh­don kaut­ta elo­ku­va nä­kee elä­män sel­lai­se­na kuin se voi­si ol­la.

Ta­val­li­suus ka­toaa, kun elo­ku­van tar­joa­ma rin­nak­kais­elä­mä li­sää pers­pek­tii­ve­jä ja ky­seen­alais­taa mah­dol­li­sen ja mah­dot­to­man ra­jan."

Elämäni ei ole yksitoikkoista tai tylsää, mutta aika tavallista se on. Sen takia koenkin elokuvat niin kiehtovina, koska niiden matkassa voi vaeltaa paikkoihin, mitä ei koskaan muuten näkisi, kokea tunteita ja tapahtumia, joita ei omassa elämässä kävisi läpi ja nähdä asioita, jotka eivät todellakaan ole todellisuutta.

Tavallisuudesta pakeneminen leffojen tarjoamien rinnakkaiselämien kautta on todella tervetullutta terapiaa silloin kun arki painaa niskaan, väsyttää eikä jaksa tehdä omassa elämässään mitään jännittävää. Tätä olen viimeisen kuukauden aikana tehnyt; katsonut elokuvia, jotka vievät mahdollisimman tehokkaasti irti arjesta.

Utopistiset, jännittävät ja mukaansatempaavat leffat toimivat tehokkaina nojatuoliraketteina uusiin ulottuvuuksiin. Yleensä suosimani rosoiset, realistiset ja ankeat kuvaukset ikään kuin elävästä elämästä eivät ole viime aikoina houkutelleet.

Tässä pienellä kirjoitustauolla olleen bloggaajan viime aikoina katsottuja rainoja, jotka saivat tehokkaasti unohtamaan arjen kiireet pariksi tunniksi. Nämä kaikki todellisuudesta kaukana olevat seikkailut kannattaa ehdottomasti katsoa teatterissa.

Iron Sky LLL 1/2
Suomalaiset eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet näin huikean näköistä elokuvaa. Kitchin ja tyylikkyyden rajoilla taiteilevan natsispektaakkelin dialogi muistuttaa parhaimmillaan Tarantinon leffoja. Se mitä missataan käsikirjoituksen syvyydessä korvataan upealla visuaalisuudella ja hienon harmaasävyisellä tunnelmalla.

Nälkäpeli  LLLL
Täysiveristä dystopiaa herkullisessa paketissa. Winter's Bonessa vakuuttanut Jennifer Lawrence on kiintoisaa seurattavaa tässäkin elokuvassa, jossa ei juonessa säästellä repertuaaria. Nuoret lähetetään tulevaisuuden tositv:n irvikuvana näyttäytyvään Nälkäpeliin tappamaan toisiaan. No, tämä hyvin typistettynä ja yksinkertaistettuna - enemmän taustoista voi lukea täältä.

Metsässä käsivaralla kuvatut intensiiviset jaksot ja kermakakkumaiset, pastellintäyttämät kaupunkijaksot täydentävät hienosti toisiaan. Varsinainen herkkupala on arkisista rooleista tunnetun Stanley Tuccin virnistely tositv-isäntänä kiiltävine hampaineen ja sähkönsinisine tukkineen. 

Prometheus  LLLL
Ridley Scottin odotettu uutuus ei petä odotuksia. Häikäisevän hienosti toteutettu visuaalisuus korvaa tässäkin Iron Skyn tapaan käsikirjoituksen syvyyden puutetta - mutta tekee sen niin komeasti, että teatterista lähtee kuitenkin varsin tyytyväisenä näkemäänsä - ja totaalisen rentoutuneessa mielentilassa.

3d-lasit eivät kyllä tuo tähän visuaalisuuteen mitään lisäarvoa, luultavimmin päinvastoin. Ainakin useista arvosteluista luin, että ne vievät elokuvasta vain valoa ja että jälki on vaikuttavampi normisti 2-deenä katsottuna. No, siinäpä oiva syy katsoa tämä spektaakkeli uudemman kerran. Ja vinkattakoon, että minulle uusi tuttavuus Michael Fassbander teki vaikutuksen, täytyypä tutkailla tämän kaverin tuotantoa vähän tarkemmin.

Vajaan kahden viikon päästä tämä tyttö lähtee haistelemaan todellista arjen pakoa - oikeesti. Ja se matka ei kestäkään paria tuntia, vaan pari viikkoa. Luulisi käsivarren korkeudessa, keskellä Lapin kesää tuulisessa tunturissa kaiken arkisen rutiinin kaikkoavan mielestä yhtä nopeasti kuin etelän miehen veri pohjoisen hyttysten ravinnoksi. 

Kun rinkka nostetaan selkään erämaan keskellä ja moottorikäyttöiset menopelit jätetään kauas taa, voi varmuudella sanoa, vaikka tätä seikkailua ei ole vielä käsikirjoitettu:

Luvassa on draamaa, komediaa ja jännitystä - arjesta kaukana olevasta, ihan omasta elämästä ammennettuna.

Tärkeimmät hankinnat omaa seikkailua varten on jo tehty: rinkka, makuupussi, kuoripuku ja matkapäiväkirjat hankittu. Näiden vihkojen sivuille kirjoitetaan sitten reissublogia - ihan lyijykynällä. Niitä voi sitten naputella muidenkin luettaviksi pimenevissä syksyn illoissa. Se on sitten uuden blogin paikka.

Moneyball - roolituksen täysosuma

Moneyball on eittämättä yksi viime vuoden parhaista elokuvista. Ja yksi parhaita näkemiäni leffoja pitkään aikaan.

Se on kiinnostava kuvaus roolituksen merkityksestä ja vallitsevan järjestelmän rohkeasta kyseenalaistamisesta. Baseballista ei tarvitse olla pätkääkään kiinnostunut nauttiakseen tästä.

Tositapahtumiin perustuva leffa lähtee liikkeelle tilanteesta, missä Oakland Athletics -baseball-joukkueen pitäisi valmistautua uuteen kauteen minimaalisella budjetilla ja korvata muihin joukkueisiin karanneet tähtipelaajat toisilla, mutta ilman tarvittavia taaloja.

Omalla baseball-urallaan epäonnistunut ja nykyään joukkueen managerina toimiva Billy Bean (Pitt) tajuaa, että menestyäkseen joukkueen on lähdettävä rakentamaan voittavaa tiimiä muuta kautta kuin nojaamalla tähtiainekseen.

Neuvotellessaan pelaajista Beanin huomio kiinnittyy hiljaiseen, neuvoja vastapuolen korvaan kuiskuttelevaan nuoreen mieheen. Tämä laskentaa Yalessa opiskellut ujo tilastonikkari jakaa Beanin ajatusmaailman siitä, mitkä tekijät vievät joukkueen voittoon. Niinpä Bean pestaa nuoren miehen riveihinsä. Yhdessä kaksikko pistää tuulemaan ja pyyhkii takapuoltaan vanhoilla kykyjenetsijöiden kriteereillä pestata pelaajia.

Rahojen ollessa vähissä voittojoukkueen rakentamisessa täytyy katsoa pintaa syvemmälle. Pilkkoa peliä analyyttisesti osiin ja tarkastella, millä elementeillä pelit voitetaan. Keillä pelaajilla on jokin sellainen ominaisuus, jota tarvitaan toimivan kokonaisuuden kasaamiseen?

Brad Pitt tekee tässä uransa parhaan roolityön. Pitt puhaltaa Beanin hahmoon alussa rehellistä turhautumista ja myöhemmin silmissä kiiluvaa tarmokkuutta. Lisäksi hän onnistuu välittämään vaivattomasti ja harvinaisen uskottavasti Beanin tuntemat paineet. Kohtaukset, missä Bean sättii kaavoihin kangistuneita kykyjenetsijäsetiä tai juonii puhelimessa pelaajavaihtoja, ovat herkullista katsottavaa. Pittin repliikeissä on loistava rytmi ja sarkasmi ja pienet eleet pistävät nauramaan.

Mutta Moneyball ei ole vain Brad Pittin elokuva. Elokuvan roolituksessa on noudatettu samaa ideaa kuin elokuvan esittelemässä, uraauurtavassa tavassa koota baseball-joukkue. Leffassa jokaisella sivuosalla on tärkeä rooli ja yhdessä kaikista mehukkaista sivuosasuorituksista muodostuu todella herkullinen kokonaisuus.

Jonah Hill Beanin luottomiehenä tekee mielettömän sympaattisen ja vähäeleisyydessään paljon puhuvan roolisuorituksen ja Hillin ja Pittin välillä on poikkeuksellisen toimiva kemia. Tällä kertaa Philip Seamour-Hoffman ei varasta showta, vaikka hänkin tekee pieteetillä harvinaisen onnistuneen roolin veemäisenä joukkueenjohtajana. Vanhoista ruttunaamoista koostuva kykyjenetsijäkonklaavi kaikessa jääräpäisyydessään ja vanhakantaisuudessaan edustaa varmasti urheilumaailmassa vieläkin pinnalla olevia asenteita. Pelaajienkin sielunelämää raotetaan keskivertourheiluelokuvia enemmän.

Moneyball ei sorru urheiluelokuville tyypilliseen, ennalta-arvattavaan ja imelään voitoilla mässäilyyn. Tässä mieleenpainuva ja varsin piinaava on hetki, jolloin Bean tavoistaan poiketen saapuu katsomaan tärkeää peliä ja heti hänen astuttuaan areenalle, ilmiömäinen peli alkaa lässähtää. Siinä kohtaa jännitti ja ahdisti aidosti enemmän kuin monissa trillereissä. Koko kaksituntinen pitää kiinnostuksen yllä eikä turhia suvantovaiheita ole. Pelikohtaukset eivät ole liian pitkiä eikä niillä ole liian suurta painoarvoa - pääasiassa peliä pöyritetään takahuoneissa.

Athleticsin lanseeraama tapa koota joukkue yleistyi tuon heidän menestyksekkään kautensa jälkeen. Muutkin baseball-joukkueet oivalsivat, että pelaajien valinnassa kannattaa tuijottaa lihaksia ja pärstäkerrointa pidemmälle, ja tutkia analyyttisemmin helposti varjoon jääviä ominaisuuksia.

Samaa kaavaa kannattaisi noudattaa myös yritysmaailmassa. Rekrytoidessa uusia työntekijöitä ei pitäisi tuijottaa pelkästään CV:ssä komeilevia titteleitä tai luoda ensivaikutelmaa sen perusteella, onko hakijalla päällään Bossin puku vai Dressmanin releet. Työelämässäkään voittajajoukkue ei koostu häikäisevistä, keskenään paremmuudesta kisaavista "huippuyksilöistä", vaan hyvin yhteen pelaavista ihmisistä, joiden erikoisosaamiset täydentävät toisiaan.

Tässä pelissä ei ollut huteja. Viisi ällää LLLLL

Vaihtuvia maisemia

This must be the place sai avata toukokuun leffalistan. Huomaa, että mitä pidemmälle kevättä mennään, sitä vähemmälle elokuvien katselu jää. Tämä on varmaankin ihan hyvä merkki. Huhtikuussa katsoin kirjanpidon mukaan vain viisi leffaa.

Tänään avasin pyöräilykauden ja ajoin kokeeksi reitin, jota tulen kulkemaan töihin. Oli todella vapauttavaa nousta pyörän selkään ja viipottaa voimakkaassa vastatuulessa pitkin joenrantaa. Haistelin kevättä, ihastelin puihin puhjenneita lehtiä ja mietin, että onneksi lähdin liikkeelle, enkä mennyt elokuviin - mikä oli alkuperäinen ajatus.

Vaihtuvat maisemat rauhoittivat mieltä kiireisen työviikon jäljiltä. Reilun parinkymmenen kilometrin jäljiltä olo oli lötkö ja onnellinen.

Vaikka kesä tekeekin tuloaan ja pyöräily vie mukanaan ei leffojen katselun tarvitse silti kokonaan tyssätä. Ei muuta kun pyörällä keskustaan, pariksi tunniksi lepäämään leffateatteriin ja takaisin kotiin.

Ai niin, piti siitä Sean Pennin goottihabituksesta ja elokuvan kauniisti vaihtuvista maisemista puhua. Pennin faneille suosittelen ehdottomasti. Kuten dvd:n kannessakin todettiin, pelkästään kaverin näkeminen tuossa Osbournea muistuttavassa habituksessa on katsomisen arvoista.

Lisäksi leffassa ihastuttaa tunnelmallinen, viipyilevä kuvaus, mehukkaat sivuosasuoritukset, loistava musiikki ja Sean Pennin herkkä tulkinta elähtäneestä rocktähdestä, joka lähtee kostoretkelle etsimään isänsä kurittajaa, ja löytää siinä samalla jotain itsestäänkin.

Valitettavasti tämä väsynyt pyöräilijä ei jaksa enempää ruotia. Mutta tykkäsin. LLLLL

Maisemia

 

Action rules!

Ei kiivetty pari viikkoa sitten ihan yhtä korkealle kuin Tomppa, mutta aika korkeelle kumminkin.

Kylläpä yhteen lauantaihin mahtuu paljon actionia. Kaikkea sitä ehtiikin puuhaamaan kun herää ajoissa: lähteä kaupungille humputtelemaan siskon kanssa, käydä syömässä, roikkua maailman korkeimmassa rakennuksessa, ajaa pahiksia takaa hiekkamyrskyssä, avata kotimainen terassikausi, tehdä herkullista ruokaa illalliseksi, kuurata ja siistiä parveke kesäkuntoon.

No okei, varsinaisesta actionista vastasivat tänään miehet, ja minä hoidin kaiken tuon hedonistisempaan osastoon kallistuvan toiminnan.

Aloitetaanpa vaikka tuosta Tompan ja Samulin tarjoamasta toimintapläjäyksestä. Mission Impossible - Ghost Protocol piti yllättävän tiiviisti otteesaan koko ajan. Tämä on roikkunut pitkään niiden leffojen listalla, jotka haluan nähdä teatterissa, ja vielä viime metreillä ennätin.

Ei sillä, että olisin Tompan tai tämän lajityypin ylimpiä ystäviä, tai että Samulin takia tämä olisi ollut aivan pakko nähdä. Olin monien bloggaajakollegojen kirjoituksista lukenut, että kyseessä on oman tyylilajinsa parhaimmistoa edustava, hyvin rullaava toimintapläjäys. Siinä kontekstissa suomalaisen pellavapään suoritusta maailmanluokan megahitissä katseli mielenkiinnolla. Ja tänään oli vaan tehokkaan työviikon jäljiltä sellainen olo, että kaipaa aivot narikkaan -vaihdetta silmään.

Edelmanin rooli oli keskeisempi kun olin ajatellut. Rooli ei jäänyt taustalla häärivän, puhumattoman pyssymiehen tasolle, vaan heppu oli juonen kannalta oleellinen, vuorosanojakin oli muutamia ja minuutteja ruudulla reippaasti enemmän kuin Lostin namupalalla Josh Hollowaylla, joka ilahdutti vain parin ensimmäisen minuutin ajan. Edelmann suoriutui osastaan täysin moitteettomasti ja oli juuri sopivan viileä, jätti jopa varjoonsa ruotsalaisen pomonsa, jota näytteli yllättävän kulahtaneeksi maskeerattu (tai sitten vaan vanhentunut) Mikael Nyqvist.

Mission Impossible-leffoissa, kuten alkuperäisessä sarjassakin, erityisesti minua hauskuuttavat ja kiinnostavat naamarit, gadgetit ja akrobaattiset suoritukset pinteessä. Näiltä osin tämä viimeisin filkka ei todellakaan pettänyt ja Cruisen kiipeily Dubain pilvenpiirtäjän lasiseinää pitkin on kirjaimellisesti päätähuimaavaa katsottavaa. Vielä kun tietää, että kaveri on oikeasti killunut rakennuksen seinässä, ei voi muuta kun nostaa hattua hulluudesta.

Hehkutettakoon vielä sen verran, että tässä paketissa toimintaa on osattu annostella juuri sopivassa määrin juonenkehittelyn ja välillä humoristisen ja välillä vakavan dialogin lomaan. Siinä, missä lähes kaikki James Bond -elokuvat sortuvat loppumetreillä ylipitkiin toimintajaksoihin, joissa paukutellaan pyssyjä niin pitkäpiimäisesti että uni meinaa tulla simmuun, tässä ei ehtinyt leipiintyä actioniin laisinkaan. Toimintajaksot ovat nasevia, lyhyitä ja ytimekkäitä. Tytöt eivät ole pelkkiä bikineissä keikisteleviä turbohuulia, vaan kick ass -kapasiteettia lyötyy samalla mitalla kuin kolleistakin.

Ja mitäs tämän leidin toimintakapasiteetti pitikään tänään sisällään. Noh, tässä siitä maistiaisia:

Toiminta potkaistiin käyntiin herkuttelemalla pikkusuolaista ennen elokuvaa.

Hengästyttävän menon jälkeen kurkkua kuivasi siihen malliin, että oli raahauduttava aurinkoiselle terassille. 

Ja actionin nimissä päivä piti vielä kruunata omatoimisellakin kokkauksella.

Ja kukas sen parvekkeen sitten kuurasi? No se en ollut ainakaan minä, eikä Tomppa vaan yksi toinen kotona häärivä action hero, my own action hero. 

Tompalle ja kumppaneille tippuu kolme ja puoli ällää. LLLLL (ja sille parvekemiehelle täydet viisi)

Eräs tarina Pariisissa

Maleksimista syrjäisillä kujilla, vehreissä puistoissa ja mahtipontisilla paraatipaikoilla. Herkuttelua Montmarten kukkulalla, pihvin ja punaviinin tuhoamista täyteen ahdetulla terassilla paikallisten keskellä, tuoreiden leivonnaisten kahmimista kulmaleipomosta ja mohitojen nauttimista yömyssyksi.

Huhtikuinen Pariisi tarjoaa ihastuttavat puitteet tarinalle, joka kertoo kahden kolmekymppisen sisaruksen ensimmäisestä yhteisestä matkasta kahdestaan maailmalle.

Reissu on pullollaan hulvatonta huulenheittoa, sielujen sympatiaa sekä herkuttelua, kävelymaratoneja ja mieleenpainuvia maisemia. 

Tunnelma pysyy koko ajan katossa eikä väliin mahdu yhtään turhaa kohtausta. Kun tarina päättyy, toivoo että se olisi jatkunut vielä pidempään.

Macaron-leivoksien ja muiden herkkujen jättämä makea jälkimaku säilyy pitkään ja minulla on sellainen kutina, että jatko-osakin saatetaan vielä tehdä.

Täydelliselle pariisilaistarinalle ropisee älliä: LLLLL

Pitkä kävely Seinen varrella

Tirisevät simpukat & täydellinen tunnelma

Menu taiteilijakukkulalla

Pieni musta mekko tuoksuu juhlalle

Ikkunaostoksia & estetiikkaa

Komeita hautoja - ketkäköhän näillä tuoleilla istuvat?

Eiffel & oksat