22. joulukuuta 2011

Makea päätös leffavuodelle

Joulu tulla jollottaa ja tämä viikko on mennyt eläessä omaa elämää, eikä elokuvien. Silti pakko vielä kirjoittaa viime viikonlopun kolmen klassikon setistä, joka tarttui vuokraamosta mukaan. Täydellisen trion tyytyväisissä jälkimainingeissa pohdin, miksi en ole kääntynyt klassikkohyllyn puoleen useammin.

Kun tämän päivän tehostekikkailut, tasapaksut juonet ja tusinanaamat alkavat tympiä, kannattaa todellakin turvautua ikivihreisiin aarteisiin. Vanhassa vara parempi!

Näitä leffoja ei ole kovinkaan mielekästä laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat kaikki lajityyppiensä kirkasta kärkeä. Jokainen pätkä sisältää myös legendaarisen repliikin niin kuin kunnon klassikon kuuluukin.

Miehuuskoe 
Would you like me to seduce you, is that what you are trying to tell me?

Nuoren Dustin Hoffmanin haparointi komean Anne Bancroftin edessä on mehukkainta leffamatskua miesmuistiin. Mieletöntä intensiteettiä ja dialogia, raastavaa tuskaa ja hienoa, täydellisesti ajoitettua komiikkaa. 

Miehuuskokeessa yllättää positiivisesti myös kuvaus, oivaltavat leikkaukset ja Simon & Garfunkelin tunnelmaa luova musiikki. Tämä on kyllä sellainen herkkupala, joka jokaisen elokuvan ystävän pitää katsastaa. Enkä oikein tajua, miten joku voisi olla tästä pitämättä. Ei mikään ihme, että Dustin Hoffmanin elämä ei ollut tämän suorituksen jälkeen enää entisensä.

Hoffman kosiskelee äitiä ja tytärtä viiden ällän edestä. LLLLL

lmestyskirja.Nyt. Redux
I love the smell of napalm in the morning.

Hypnoottinen, koko ajan odotusta kasvattava ja lopussa tajuntaan tärinällä iskevä Ilmestyskirja.Nyt. on elokuvahistorian ehdotonta aateliskastia.

Sekä alkuperäisellä versiolla että kolmen tunnin Redux-versiolla on molemmilla tiukat kannattajansa, mutta oli kumpi versio vaan nyt sitten parempi, niin pointti on se, että ei näin hyviä elokuvia vaan enää tehdä. Ja Marlon Brando... tämän järkäleen veroiset näyttelijät ovat todella harvassa.

Tämä venematka vangitsee myöskin viiden ällän voimalla. LLLLL

Epäillyt
Well I believe in God, and the only thing that scares me is Keyser Soze.

Kevin Spaceyn ja muiden loistavien näyttelijöiden tähdittämä ovela jännäri on jäänyt historiaan dialoginsa, katsojaa tyylikkäästi vedättävän juonensa ja mahtavan loppunsa ansiosta. Epäillyt on epäilemättä parhaita ysärileffoja.

Läppää heitetään ja katsojaa vedätetään myös viiden ällän veroisesti. LLLLL

Nämä herkut ahmineena voi levollisin mielin laskeutua joulun viettoon. Tähän on hyvä päättää tämä elokuvavuosi, sillä setin makea jälkimaku säilyy hyvin ensi vuoden alkuun. Oikein rentouttavaa joulua kaikille!

p.s. muistakaa avata televisio jouluaattona ja kääntää kakkoselle kello 11.28.

15. joulukuuta 2011

Kehräävät kiukun karkoittajat

Tekee mieli purnata. En kestä enää tätä mustaa, kosteaa, pahimmillaan vaakatasossa tulevan kaatosateen säestämää ilmaa. Hajoan siihen, että taivaalta ei tipu sitä valkoista ainetta, joka viime vuodet on tukkinut kaikki tiet, pihat ja pellot ja pitänyt aurausammattilaiset töissä ympäri vuorokauden. Jurppii se, että juuri ennen joulun tuloa ja loman alkua päälle on iskenyt pienimuotoinen flunssa.

Ärsyttää, että sateenvarjo on hävinnyt/rikki enkä saa aikaiseksi ostettua uutta ja kastun joka päivä tuolla muiden sontsien kanssa riehuvien keskellä. Ottaa pannuun se, että kuulostan rikkinäiseltä levyltä toistaessani näitä samoja urputuksen aiheita erinäisillä verkkofoorumeilla ja pitkästytän kaikki kaverini tällä valitusvirrelläni.

Ketuttaa, että en ole katsonut kunnolla elokuvia kohta kahteen viikkoon. Yhden kelvollisen kanadalaisen, joka tuli viime perjantaina telkkarista ja sen lisäksi pari keskinkertaista perussettiä, ja nekin hyvin katkonaisesti, joten ei niitä edes lasketa eikä listata katsottujen joukkoon. Nauhalla odottaa Eräs joulutarina, jonka kimppuun toivon pääseväni pian.

Mutta koska tämä blogi kulkee otsikolla Elokuvista ja elon iloista niin eipäs nyt vaivuta synkkyyteen. Inspiraatio koko postaukselle lähti siitä, kun tulin äsken uitettuna koirana töistä kotiin.

Ennen kuin ehdin avata eteisen ovea se lennähti auki ja pörröinen pieni musta ystäväni taapersi sieltä terhakkaasti minua tervehtimään. Kehräsi, painautui märkiä jalkojani vasten ja purisi tavoilleen uskollisesti ystävälliseen sävyyn, prrrr prrrr. Siinä suli tämän marmattajan sydän!

Hellät huomionosoitukset jatkuivat kun olin päässyt sohvalle virkistävällä naamapesulla. Samaan aikaan lattialla kävi kova kuhina ja temmellys, kun toinen ystävyksistä oli löytänyt aarteen, eli korvatulpan, jonka kanssa oli niin mahdottoman mukava painia ja samalla järsiä sitä innokkaasti. Voiko tässä enää pokkana pahalla päällä olla? No ei tod!

5. joulukuuta 2011

Ääni pään sisällä


Pakko kirjoittaa sunnuntai-illan päättäneestä täysin absurdista ja ennenkokemattomasta tapahtumasta. Iltapesulla hampaita harjatessa yhtäkkiä alkaa kuulua kertojan ääni, joka kuvaa jokaista liikettäsi tarkkanäköisesti.

Et saa paikallistettua ääntä mistään ja se vainoaa sinua itsepintaisesti kun yrität suoriutua arkisista askareistasi. Ahdistavinta on se, että tekojesi lisäksi ääni tietää myös kaikki syvimmät ajatuksesi ja muotoilee ne vaivatta tyylikkäästi kirjoitetuksi kaunokirjallisuudeksi.

Pelottavaa! Skitsofreniaa? Hmm, vai ihan totta…

Tämä kertojaääni tupsahti varoittamatta verotarkastaja Harold Crickin elämään elokuvassa Stranger than fiction. Leffa oli aivan mahtava. Aivan kuten Rare Exports, tämäkin oli juonellisesti jotain ihan muuta, virkistävän erilaista ja todella kekseliästä draamaa.

Ja ihana, vastustamaton, eleettömyydessään silti niin monivivahteinen Will Ferrell. Huh! Olen nähnyt kaverin legendaarisessa Bileet Roxburyssa ja tietty Hokkarihemmoissa, mutta eilisen jälkeen olen aivan myyty. Ferrelin tulkinta tasapaksusta, kaavoihin kangistuneesta, elämäänsä leipiintyneestä verotarkastajasta, jonka elämä saa käänteentekevän muutoksen on täysosuma.

Katsojia hemmotellaan myös Maggie Gyllenhaalin, Emma Thompsonin, Queen Latifan ja Dustin Hoffmanin herkullisilla sivuosasuorituksilla. Ja juoni – se vasta jännittävä onkin! Onko Harold vain kirjailijansa fiktiivinen päähenkilö? Onko kirjailijan kertojaääni ja koko romaani vain Haroldin mielikuvituksen tai skitsofrenian tuotetta? Vai elävätkö päähenkilö ja kirjailija todellakin molemmat oikeasti? Onko tässä koko hommassa mitään järkeä?

En tiedä. Kaiken tämän eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä leffa tekee myös pari kiintoisaa yleistystä. ”Kaikki ajattelevat hyppäävänsä rakennuksen katolta” ja ”Kaikki pitävät pikkuleivistä”. No oli miten oli, mutta ainakin yleistys: ”Kaikki pitävät tästä elokuvasta”, voisi hyvinkin pitää kutinsa. Sen verran minä ainakin tästä nautin.

Tämä elokuva on ajatuksia herättävä tarina siitä, miten elämäänsä voi alkaa pitkän jarruttelun jälkeen elämään täysillä. Se on järjetön, osuva, hauska, lämmin, jännittävä, surullinen, outo ja mieleenpainuva. Mitä muuta voisi enää toivoa? Loistavan leffan odotus saatiin tässä tyydytettyä.

Pitää jättää silti vielä pikkuisen pelivaraa parantaa, neljä ja puoli ällää. LLLLL

p.s. elokuvassa rannekellolla on elintärkeä rooli. Itselle kellon pitäminen on muodostunut tavaksi ja ilman sitä on avuton olo. Eikä sitä koskaan tiedä, mitä hyötyä tästä asusteesta voikaan olla…

4. joulukuuta 2011

Varjoleikkejä






Nämä kuvat on otettu lauantaina, kun aurinko paistoi harvinaisen kirkkaasti. Palattuani lenkiltä kotiin vietimme kissojen kanssa lähes tunnin valolla ja varjolla leikkien.

Eilinen paiste on vaihtunut harmaaksi ja sateiseksi sunnuntaiksi. Pitäisiköhän tänään läpsiä sadepisaroita ikkunalla...

3. joulukuuta 2011

Rare Exports: Rujojen risupartojen tähdittämää harvinaista herkkua

Perjantai-ilta: pitsaa ja hyvää pätkää kehiin! Päätin ahmia joulukalenterista ensimmäiseksi Rare Exportsin. Eikä tämä veto osoittautunutkaan yhtään hullummaksi. Perinteistä joulusiirappia ja söpöilyä odotellessa tämä leffa julisti joulukauden virallisesti avatuksi omintakeisella, oikeasti hauskalla ja näyttävällä tyylillä.

Jalmari Helanderin sopivasti vinksahtanut joulusatu tuli ensi-iltaan vuosi sitten, mutta jostain syystä tämä jäi silloin katsomatta. Teatterissa visuaalisesti huikeasta ja äänimaailmaltaan makeasta leffasta olisi saanut vielä enemmän irti, mutta toimi filkka hyvin myös pilkkopimeässä olohuoneessakin.

Rare Exports on täynnä testosteronia ja rujojen rokonarpisten risupartojen sekä mulkosilmäisten harmaahapsien tähdittämää Lapin maisemaa. Tarinan keskiössä on Onni Tommilan esittämä nuori poika Pietari, joka nousee elokuvan edetessä sankaruudessaan todellisiin miehen mittoihin. Vanhemmat jurnukat Jorma Tommila, Tommi Korpela ja Rauno Juvonen tekevät kaikki vakuuttavan rehellistä työtä Pukin kurittamisessa.

Parasta tässä leffassa on totaalisen tuore tulokulma ja kansainvälisestikin katu-uskottava toteutus. Suomalaisille elokuville liian usein leimallinen vaivaannuttava dialogi sekä kliseiset roolihahmot loistivat poissaolollaan. Itse asiassa kaikki jouluun perinteisesti liitetyt asetelmat heittävät tässä leffassa vauhdilla häränpyllyä ja ainekset muodostavat oman kiintoisan keitoksensa.

Tämänkään leffan kohdalla en halua paljastaa juonesta liikaa. Mutta kuten trailerikin antaa ymmärtää, perinteistä Korvatunturin pukkia, tonttuja tai jouluaaton viettoa tästä stoorista ei löydy. Eikä tätä todellakaan voi suositella perheen pienimmille. Mutta meille vähän vanhemmille veijareille luvassa on mustan huumorin, komeiden maisemien ja vähemmän komeiden tosimiesten täyttämä mainio joulutarina. Sellainen, joka voi syntyä ainoastaan täällä pimeässä pohjolassa.

Tämä pukki rokkaa neljän ällän edestä! LLLLL