Ei niin vangitseva hypnotisoija

No niin, arvostellaanpas välillä elokuviakin kaiken tämän fiilistelyn ja itsetutkiskelun jälkeen.

Tänään aamupalaksi hotkaisin makuunin nettivuokraamosta Hypnotisoijan. Lars Keplerin kohkattuun romaanin pohjautuvan jännärin, jonka on hieman yllättäen ohjannut lämminhenkisistä draamoista tunnettu Lasse Hallström.

En ole lukenut kirjaa, josta ilmeisesti ollaan montaa mieltä, toiset ylistävät ja toiset pitävät täysin laskelmoituna. Odotin kuitenkin tältä leffalta todella paljon, enkä vähiten näyttelijöiden takia.

Pääosassa nähdään meidän oma poika Tobias Zilliakus, joka esittää raakaa perhemurhaa tutkivaa, täysin työlleen omistautuvaa rikospoliisi Joona Linnaa. Perhemurhasta on jäänyt ainoana henkiin perheen poika. Selvittääkseen, mitä oikein on tapahtuntut Linna kutsuu avuksi hypnotisoija Erik Barkin, jota esittää Beck-filmatisoinneista tuttu charmantti harmaahapsi Mikael Persbrandt. Hypnotisoijan vaimoa esittää legendaarinen Lena Olin.

Näyttelijät tekevät uskottavat roolisuoritukset. Murhavyyhdin lisäksi keskiöön nousee hypnotisoijan  avioliitto, jota varjostaa Erikin parin vuoden takainen uskottomuus. Mutta hyvät roolisuoritukset ovatkin sitten tämän kaksituntisen selkeästi vahvin osa.

Lasse Hallströmin avaus kovassa nosteessa olevan skandinaavidekkarin saralla jää kokonaisuutena vaisuksi. Hallström saa kyllä hyvänä henkilöohjaajana paljon irti pääosanäyttelijöistä, mutta kun jännityksen kudonta jää löyhäksi niin tämä ei riitä.

Leffa alkaa varsin räväkästi ja lupaa paljon. Sitten aletaan rönsyillä moneen suuntaan, välillä jo ihan hyvin nostattaen tunnelmaa. Tämäntyyppisille tarinoille tyypillistä yllättävää käännettä, "ai se olikin toi", ei kuitenkaan tarjota. Loppuratkaisu on liian tylsä.

Kun järningsmannen on jo selvillä, kehitetään vielä sinänsä ihan jännittävä loppuhuipennus Ruotsin Lapin komeissa maisemissa, mutta sekään ei riitä kompensoimaan muuten ponnetonta tarinankuljettelua.

Ehkä Hallströmin on parempi pitäytyä elämänmakuisissa ja romanttisissa draamoissa. Pimeän pohjolan synkät murhamysteerit ovat selvästi muiden heiniä.

Hypnotisoija ei saanut tätä leilaa pauloihinsa: LL 1/2

Lämpöä & lepoa pakkasessa

Villasukka & tennissukka

Viikko sitten tuskailin kun flunssan jäljiltä en päässyt liikkeelle, olo oli jumittunut ja turhautunut.

Tänään kunto olisi antanut myöten vaikkapa ulkoiluun tai shoppailuun. Mutta ajatus ihmisvilinän keskelle suuntaamisesta ei tuntunut hyvältä. Sen sijaan teki mieli nauttia kirpakasta pakkaspäivästä kodin lämmössä, kääriytyä filttiin, kaivaa esiin hyvä kirja ja keittää kupposet kuumaa.

Mitäs tässä välissä on sitten tapahtunut, kun jumittaminen kotona tuntui tällä kertaa parhaalta tavalta viettää päivä? No, vaikka mitä.

Päätin viime viikonloppuna, että haluan kehittää itselleni uutta tekemistä. Kaipasin haastetta sekä keholle että mielelle. Koko viikon on ollut todella hyvä fiilis siitä, että nuo tavoitteet eivät jääneet vain ajatuksen tasolle, vaan ryhdyin sanoista tekoihin.

Lisäksi viikolla vietin laatuaikaa siskon seurassa ja paransin maailmaa hyvän ystävän kanssa. Molemmista treffeistä jäi todella paljon käteen. Terapiointia, uusia ideoita, rentoutumista keskellä viikkoa ja hyviä keskusteluja.

Ja niin, en ole ehtinyt katsomaan elokuvia. Vuokralle olisi tullut muutama kiinnostava, teatterissa menisi vaikka kuinka monta katsomisen arvoista rainaa, mutta saas nähdä minkä verran tässä ehtii. :)

Seuraavaksi ajattelin lämmittää saunan ja tehdä sen jälkeen Kauhaa ja rakkautta -blogista bongaamaani linssi-bataatti-kookospataa.

Lämpöistä pakkasviikonlopun jatkoa!

Kahvivaras liikkeellä

Just chilling

Lulu uskaltautui ulos pakkaseen

Lunta, slurps!

Ihana joutilaisuus - ja ikuisuusprojekti esiin

Chaita, piparminttua, mustaherukkaa vai detoxia?

Passivoiva, vai sittenkin aktivoiva leffaviikonloppu?

Leffojen tuijottelu ja kävely kauniissa pakkassäässä saivat eilen uusia ajatuksia liikkeelle.

Sunnuntai. Mitäs kaikkea tähän viikonloppuun onkaan mahtunut? Perjantaina kaksi leffaa, lauantaina kaksi leffaa ja tänään...kirjoittamista näistä.

Viikko sitten yllätti ärhäkkä nuha, jonka jäljiltä jaksaminen ei ole vieläkään sitä luokkaa, että uskaltaisi lähteä hiihtoladuille. Hirveä hinku kyllä jo olisi. Olen lukenut kaihoisasti ystävien fb-päivityksiä hiihtoladuilta palatessa, mäki haluun!

Vuoden vaihteessa tavoitteeksi asetettu liikunnan lisääminen saa odottaa vielä kunnes olen täysin toipunut. Joku pitkittynyt jälkitauti tästä nyt vielä puuttuisi. Sen sijaan päätös järkevöittää ruokavaliota on pitänyt. Omatekoiset padat ovat porisseet kiitettävällä tiheydellä ja herkut on jätetty eilistä pannaria lukuunottamatta.

Pikkuisen vielä toipilaana ollessa mikäs sen parempaa ajanvietettä viikonloppuun kuin hyvien elokuvien katsominen? Jostain syystä nyt on kuitenkin sellainen olo, että tarttis tehdä jotain - muutakin.

Ensimmäinen leffa, jonka nyt viikonloppuna katsoin oli hulvaton ja räävitön, kerrassaan sympaattinen komedia Ted. Ted kertoo Mark Wahlbergin esittämästä 35-vuotiaasta Johnista ja tämän parhaasta kaverista, puhuvasta Ted-nallesta. Jep, juuri näin. Sekä siitä miten Johnyn avopuoliso jaksaa katsella tämän kaksikon laiskanpulskeaa elostelua ja miten Johnyn onnistuu tasapainoilla näiden kahden suhteen välillä.

John toteaa jossain kohtaa elokuvaa: "Olen 35-vuotias ja käytän aikani siihen, että katselen sohvalla tv:tä nalleni kanssa". Jostain syystä juuri tänä viikonloppuna, kun olisi kova hinku päästä laduille ja kasvattaa kuntoa, tämä kommentti jotenkin osui ja upposi - ja alkoi pyöriä eilen päässä.

Eilen huomasinkin olevani hermostuneella tuulella. Hermostuneisuus ei liittynyt enää tähän viikonloppuun, vaan homma laajeni yhtäkkiä yleisemmälle tasolle. Tajusin kaipaavani lisää aktiviteetteja vapaa-ajalle. Tekemistä, jossa pääsisin haastamaan sekä aivosolujani että kehoani. Joka tapauksessa jotain muuta kuin sohvalla istuskelua ja leffojen tuijottelua. Tajusin, että haluan oppia jotain uutta.

Viikonlopun aikana seurasin sohvalta Johnyn hupaisaa ja koskettavaa kasvutarinaa, naimisissa olevan pariskunnan karua arkea siinä kohtaa kun avioliitosta alkaa olla kaikki mehut puristettu, jännittävää lapsen katoamisen selvittelyä rosoisessa Bostonissa sekä kaunista musiikkidraamaa kahden muusikon kohtaamisesta Dublinin kaduilla.  

Ted, Blue Valentine, Gone Baby Gone ja Once ovat kaikki todella hyviä elokuvia. Niistä voisi kaikista kirjoittaa omat perusteelliset arvostelunsa. Nyt ei ole kuitenkaan sellainen olo, että jaksaisin ruotia näitä syvemmälti. Totean vain lyhyesti, että suosittelen lämpimästi kaikkia.

Sen sijaan ajattelin ruotia ihan keskenäni omia tekemisiäni. Mitä tekisin käytettävissä olevalla vapaa-ajalla, jotta minulle elokuvien henkilöiden tapaan tapahtuisi jotain uutta, jännittävää ja kertomisen arvoista.

Tästä ei kannata vetää mitään johtopäätöksiä siihen, että bloggaisin jatkossa vähemmän tai katsoisin leffoja vähemmän, päinvastoin. Haluaisin oppia kirjoittamaan lyhyemmin ja keveämmin - ja ennen kaikkea tiheämmin.

Tällainen havainto ja herätys tältä viikonlopulta. Tämä todistaa elokuvien vaikutuksen olevan kohtuullisen merkittävä tämän sohvaperunan ja leffarohmun arjessa. Silloinkin kun ne passivoivat sohvalle, ne saavat silti jotain liikkeelle korvien välissä. Eläköön elokuvat, jälleen kerran. 

Things We Lost in the Fire

Elokuvassa synkkien sävyjen keskeltä löytyy myös useita valonpilkahduksia. 

Sunnuntaina eteen osui sattumalta elokuva, josta en tiennyt etukäteen yhtään mitään, jonka päätin katsoa spontaanisti vasta alkutekstien jo lipuessa ruudulle – ja joka teki suuren vaikutuksen raskaan teemansa pienieleisellä, mutta silti niin vahvalla käsittelytavalla.

Things We Lost in the Fire kertoo miehensä traagisesti menettäneestä Audreystä (Halle Berry), joka yrittää selvitä arjesta hautajaisten jälkeen 6- ja 10-vuotiaiden lastensa kanssa.

Hautajaissa Audrey tapaa miehensä parhaan ystävän Jerryn (Benicio del Toro), johon Audrey on suhtautunut kielteisesti. Osittain siksi, että ei ole luottanut häneen tämän vakavan heroiiniriippuvuuden takia. Toisaalta siksi, että Audrey on ollut mustasukkainen ajasta, jonka aviomies on viettänyt Jerryn kanssa.

Pian tapaamisen jälkeen Audrey pyytää Jerryä muuttamaan perheensä asunnon yhteydessä tyhjillään olevaan huoneeseen. Audrey ei oikein itsekään tiedä, miksi tekee ehdotuksen. Hakeakseen tukea itselleen sekä tarjotakseen sitä myös vaikean riippuvuuden kanssa kamppailevalle Jerrylle, joka on onnistunut jo olemaan kuukauden päivät kuivilla.

Päivien kuluessa Audrey huomaakin saavansa Jerrystä yllättävän paljon tukea ja apua. Paitsi itselleen, myös lapsilleen. Jerry onnistuu voittamaan lasten luottamuksen ja saa heidät selättämään pelkonsa niin hienosti, että Audreylle alkaa tuottaa vaikeuksia seurata tätä kaikkea.

Things We Lost in the Fire on tanskalaisen Susanne Bierin ensimmäinen Hollywood-ohjaus. Katsoessani tätä en tiennyt ohjaajasta mitään, mutta jälki oli selvästi jenkkivaltavirrasta poikkeavaa. Minimalistista, viipyilevää, tarkkaa ja korutonta.

Aluksi en edes tunnistanut Halle Berryä, joka näyttelee surun murtamaa Audreytä vereslihalla, ilman mitään ylimääräistä. Del Toro tekee jälleen kerran vakuuttavaa jälkeä siinä, minkä osaa niin hyvin: tasapainoilee elämästä ohuesti kiinnipitävän karun ja traagisen sekä täysillä pienistä asioista nauttivan, lämminsydämisen hahmon välillä.

Menettämisen syvän surun kanssa kamppaileva Berry ja heroiiniriippuvuudessa riutuva Del Toro ovat tässä parhaimmillaan. Myös David Duchovny esittää perheenisää ja aviomiestä takaumissa herkästi ja uskottavasti. Muutkin henkilöt ovat kiinnostavia ja taitavasti näyteltyjä.

Ensimmäisten minuuttien aikana en ollut vakuuttunut siitä, pysyykö mielenkiinto tarinassa yllä. Pikkuhiljaa henkilöhahmot kuitenkin hiipivät iholle. Tunteita ei alleviivata, vaan ne tunkevat läpi läheltä kuvatuista silmäkulmista ja tyhjistä, mutta silti kovin raskaista katseista.

Puolivälin jälkeen huomasin raivostuvani yhdelle henkilöistä todella vahvasti, mikä ei ole minulle kovin tyypillistä elokuvankatsojana. Raivostumisen keskellä ymmärsin samalla henkilön ratkaisun täysin, tämäkin on harvinaista.

Voimakas reaktio kertoo jotain leffan todentuntuisuudesta. Ratkaisu puolestaan kertoo surutyön kompleksisuudesta.

Vaikka tätä elokuvaa onkin paljon kehuttu, sitä on myös kritisoitu siitä, että se ei nouse yhteiskunnalliselle tasolle vaan jää yksityiseksi ja yksittäiseksi tarinaksi. Mielestäni tämä ei ole huono, vaan luonteva asia näin henkilökohtaisen teeman käsittelyssä.

Yleensä tämän tyylisissä elokuvissa ei voi välttyä kyyneliltä. Välillä joistakin leffoista huokuu läpi, että katsojat on huijattu itkemään laskelmoiduilla ajoituksilla ja musiikilla.

Tässä katsomiskokemuksessa oli erikoista myös se, että rankkaakin rankemmasta aihepiiristä huolimatta minua ei itkettänyt lopussa. Sen sijaan ennen kuin lopputekstit täyttivät ruudun seurasin Del Toron silmiä ja suusta sykähteleviä sanoja herkeämättä, henkeä haukkoen ja toivoen, että seuraavaksi kävisi hyvin.

LLLL 1/2