Silmäniskun voima

Tarkastelussa sunnuntai-illan elokuva Perhonen lasikuvussa. Tämä perhonen puolestaan liiteli viime kesänä Tallinnassa varpailleni hengähtämään - ja viipyi siinä pitkään ja hartaasti.

Viime viikonloppu oli sangen poikkeuksellinen. Onnistuin heti uhmaamaan ensimmäisessä postauksessa hehkuttamaani perjantain ja lauantain leffakimarointia. Syy tähän elokuvallisesti aneemiseen viikonlopun alkuun lymyää täällä blogosfäärissä. Olenko tosiaan löytänyt bloggaamisesta ajallisen haastajan elokuvien ahminnalle?!

Onneksi tämän leffaleilan balanssi ei sentään kokonaan nyrjähtänyt, sillä kuivakkaa alkua kompensoivat komeasti sunnuntai-iltana Teemalta tulleet filmihelmet. Ruudun valloittivat lähes peräkanaa Chaplinin Kaupungin valot ja vähän myöhemmin Julian Schnabelin Perhonen lasikuvussa.

Molemmat olivat totisesti elokuvakerronnan aatelia, mutta pureudun tässä jälkimmäiseen: tarinaan silmänräpäyksen voimasta. Tähän väliin pieni disclaimer: pureudun elokuvan herättämiin tuntemuksiin, en teknisiin seikkoihin. Perhonen lasikuvussa kuvaa riipaisevasti, miten koko elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Ja näyttää kiehtovasti, miten paljon voikaan kertoa silmää räpäyttämällä. Elokuva on sukellus mielen syövereihin, ikkuna taisteluun itsesääliä vastaan ja mieletön hyppy mielikuvituksen pelastavaan maisemaan.

Surullisen kaunis tarina kertoo äkillisen sairaskohtauksen myötä täysin halvaantuneesta ranskalaisesta Elle-lehden päätoimittajasta Jean-Dominique Baubystä, jonka aivot toimivat täysin normaalisti. Ainoa liikkuva osa ennen niin eläväisen miehen kehossa on toinen silmäluomi, jonka avulla hän oppii kommunikoimaan. Tällä silmänräpäytysmetodilla hän päätyy myös sanelemaan romaanin, joka kertoo hänen elämästään kohtalokkaan hetken jälkeen. Kyseessä on tositarina ja kirja on oikeasti kirjoitettu. Sen haluan myös ehdottomasti lukea.

Tämä elokuva kurkistaa todellakin pintaa syvemmälle, ”vaatimattomasti” sielun ytimeen. Heti alussa päästään harvinaisella tavalla päähenkilön pään sisään – kirjaimellisesti. Kamera näyttää meille kuvaa herääjän silmin, sumeasta luomien raotuksesta siihen realisaatioon, että näitä puhuttuja sanoja ei kukaan kuule. Ja kun lääkäri päättää tikata toisen silmän kiinni, toimenpide näytetään aivan niin kuin omaa silmää ommeltaisiin umpeen – tämä tekee mukavalta kotisohvalta käsin todella pahaa.

Päähenkilö kokee olevansa kuin perhonen lasikuvussa. Ahtaassa paikassa, josta ei pääse pois, vanki omassa ruumiissaan. Jonkin aikaa itsesäälissä ja kuoleman kaipuussa ryvettyään hän kuitenkin aloittaa taistelun olosuhteita vastaan. Hän tajuaa, että se mitä häneltä ei kukaan voi ottaa pois ovat hänen ajatuksensa ja mielikuvituksensa. Ja niihin turvatessa vain taivas on rajana.

Pidin, liikutuin ja vaikutuin. Neljä ällää. L L L L L

Elossa elokuvissa?

Tajusin jonkin aikaa sitten viettäväni merkittävän osan vapaa-ajastani leffoja tuijotellen ja sohvalla löhöillen. Tämän realisaation tehtyäni päätin alkaa bloggaamaan elämästäni elokuvien maailmassa. Sen seurauksena tämä taiteenlaji näyttelee arjessani yhä isompaa roolia.

Viikonlopun koittaessa kahlaan netistä ensi-illat läpi. Menisikö elokuvateatteriin asti vai kävisikö vaivattomasti vuokraamossa? Joka tapauksessa perjantai-illat ovat elokuvalle pyhitettyä aikaa – paitsi nyt kun tv:stä tulee loistava laatudraama Kennedyjen elämästä, joka on sekoittanut perjantain leffarutiinit pariksi kuukaudeksi. Sitten koittaa lauantai. Mitäs tänään tehtäisiin? Pitäisikö tänään käydä elokuvissa ihan ihmisten ilmoilla, kun perjantai meni vaatimattomasti kotioloissa vuokratun vilmin kanssa.

Maanantaina joku kysyy viikonlopun tähtihetkistä. Huomaan yhä useammin vastaavani: En tehnyt mitään erikoista, katselin leffoja. Olen pysähtynyt pohtimaan arvokkaan vapaa-ajan paradoksia. Silloin kun ei tee töitä, pitäisi tehdä jotain mikä rentouttaa ja irrottaa arjesta. Leffathan ovat tähän tarkoitukseen mitä oivallisinta lääkettä. Miksi sitten välillä tuntuu siltä, että vapaa-aika pitäisi ELÄÄ enemmän täysillä: mennä, kokea ja nähdä. Siis oikeasti ja itse – ei elokuvien sankareiden ja antisankareiden kautta.

Pohdinnan jälkeen olen kuitenkin todennut, että tarvetta muutokseen ei ole. Minusta on mukavaa, että elokuvat ovat intohimoni. Haluan aloittaa viikonlopun hyppäämällä arjesta jonnekin ihan muualle. Tykkään keittää hyvät espressot, avata suklaalevyn ja sukeltaa taas uuden ja tuntemattoman elokuvan syövereihin. Tuolloinkin tunnen olevani todellakin elossa.

Lulu & Leevi

Lulu. Oman arvonsa tunteva neiti. Seurallinen, mutta ei tykkää sylistä. Famous for: murahtaa aina hypätessään.

Leevi. Huomionkipeä herrasmies. Kierii ja kehrää onnessaan kun saa olla ihailun ja kehujen kohteena. Famous for: pöllii nukkuvalta korvatulpat korvista.