Hengästyttävää joulun odotusta ja leppoisaa sulattelua

Taas on yksi joulu hurahtanut ohi ja vuosi lähestyy loppuaan. Mitäköhän sitä on tullut joulukuun aikana tehtyä, kun on bloggaaminen jäänyt näin vähälle? Ainakaan täällä ei ole joulusta pahemmin stressattu.

Joulua edeltävänä viikonloppuna monet panikoivat viime tippaan jääneistä jouluostoksista ja rynnivät kaupungilla tuskanhien täyttämissä toppatakeissaan - tai sitten jynssäsivät hammasharjalla kaappejaan puhtaiksi tai painivat lanttujen ja kinkkujen kanssa keittiössä.

Itse olin hoitanut jouluostokset näppärästi netistä ja kuitannut joulusiivouksen tehdyksi kevyellä imuroinnilla. Näin ollen hengästymistä eivät aiheuttaneet joulustressi, viime tippaan jääneet lahjaostokset tai ihmisvilinä kaupungilla. Pääsin lauantaina viettämään laatuaikaa siskon kanssa, kävimme syömässä ja elokuvissa. Hengästynyt olo tulikin yllättäen astuessa ulos Looper-näytöksestä.

Looper LLL

Olin odottanut paljon Looperilta, sillä sitä oli järjestäen hehkutettu arvosteluissa ja kavereiden suusta. Ja kun pääosissa on yksi uudehkoista lemppareistani Joseph Gordon-Levitt ja Bruce, jotka vielä esittävät samaa hemmoa, niin mikäs sen makeampi asetelma.

Tämä aikamatkustusjännäri rynni kuitenkin päälle liian vimmaisella voimalla, metelillä ja säikytysmomentilla. Alusta asti ilmapiiri tuntui todella raskaalta ja teatterin täysillä olevat soundit saivat aikaan sydänpysähdyksiä tasaiseen tahtiin.

En ole mikään heikkohermoinen katselija, kuten aiemmista postauksista on käynyt ilmi. Jäinkin miettimään, oliko syynä hengästymiseen ja ahdistumiseen joulun alla jo saavutettu rento ja stressivapaa sisäinen joulurauha, jota älkööt kukaan rikkoko. Nyt sen kuitenkin tekivät sinänsä hyvin näytelleet hehkeät herrasmiehet sekä koko ajan vaan kiinnostavampi Emily Blunt, joka oli tähän elkkaan kokenut jännnittävän muodonmuutoksen simpsakasta brittimirkusta leveällä jenkkiaksentilla ja haulikolla uhoavaan farmariin.

Gordon-Levittin taitavasti jäljittelemiä Bruce-maneereita oli hauska seurata, samoin kuin liiottelematta luotua kuvaa siitä, miltä kadut ja tekniikka näyttävät vuosikymmenien päästä. Juonikaan ei sortunut pahimpiin mahdollisiin ylilyönteihin, vaan pysyi suht aisoissa. Eikä tässä kikkailtu niin paljon kuin olisi voitu.

Looper oli kuitenkin huomattavasti synkempi elokuva kun olin etukäteen ajatellut. Sen katsomisen jälkeen onkin kinkkua sulateltu huomattavasti leppoisampien rainojen äärellä.

Viiden vuoden kihlaus LLLL

Täydellistä joulun pyhien pyjamapartyihin sopivaa aivot narikkaan -kamaa, jossa on kuitenkin mukana monia fiksuja huomioita parisuhteesta. Viiden vuoden kihlaus pisti silmään nettivuokraamosta sillä, että pääosassa esiintyi, yllätys yllätys Emily Blunt. Parin sulhoa esitti puolestaan aiemmin minulle tuntematon Jason Segel. Ja herkullisesti esittikin.

Elokuva erottui ehdottomasti edukseen romanttisten komedioiden siirappisesta massasta. Hääjärjestelypaineisiin yhdistyvät ambitiot työelämässä ja siitä johtuva muutto vieraalle paikkakunnalle. Tämä kaikki puolestaan ajaa suunnitelmien lykkäämiseen, toisen totaaliseen turhautumiseen, regressoitumiseen ja enpä kerro enempää niille, jotka haluavat tämän parissa viihtyä.

Friends with Kids LLL 1/2

Friends with Kidsiä voi myös suositella keskivertoa parempana ihmissuhdeseikkailuna. Kaksi parasta ystävystä päättää hankkia keskenään lapsen, koska ovat nähneet mitä lapsen saaminen aiheuttaa avioliitossa. Parempi hankkia lapsi vastuulliseksi tietämänsä ihmisen kanssa ilman että on riskiä siitä, että lapsi pilaa romantiikan liitossa. Sitten molemmat voivat löytää oikeat ihmisensä ilman painetta lisääntymisestä. No, kuvio ei tietenkään ole ihan näin yksioikoinen.

Mutta kuten hesarin arvostelussa todettiin, ennalta-arvattavuus ei tässä sinänsä häiritse. Itseäni piristi raikkaat naamat, suora ja hauska dialogi sekä erilainen asetelma.

Tämä oli nyt tällainen loppuvuoden loppurysäys, saa nähdä ehtiikö tämän vuoden puolella katsomaan vielä pari leffaa. Juoppohullun päiväkirjaa oli tarkoitus käydä katsomassa, mutta en tiedä olenko vielä henkisesti valmis uhraamaan tämän välipäivinä saavutetun rennonletkeän olotilan ja vaihtamaan villasukat ja pyjamanhousut kiristäviin farkkuihin ja suuntaamaan teatteriin ihmisten keskelle katsomaan mielipuolien sekoilua.

Mitäs me löhöilijät raitapyjamissa...

Ruodinnassa: Sohvaperunan leffaraamattu

Kotona hengailee useampikin sohvaperuna, mutta leffoista ei tämä typy kummemmin perusta. Lulu viihtyy paremmin luontodokumenttien parissa.

Olen katsonut aikamoisen liudan elokuvia, mutta en ole koskaan laskenut kuinka monta. Juha Virkin innoittamana tekisi mieli, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta.

Virkin Sohvaperunan leffaraamattu ei pyri olemaan kaiken kattava elokuvaopas. Kirja esittelee Virkin katsomat 1089 hyvää ja vähemmän hyvää leffaa suomenkielisessä aakkosjärjestyksessä. Opuksen lähdeaineistona toimivat arvostelut, joita hän on rustannut viimeisen 30 vuoden aikana Kouvolan Sanomiin sekä kaakkoisen Suomen sanomalehtien viikkolehti Seepraan. Pieni osa jutuista on kirjoitettu Jyväskylän ylioppilaslehteen ja jotkut on kirjoitettu tätä teosta varten. Virkki ei siis ole mikään eilisen teeren poika elokuvien arvostelussa.

Leffoille on annettu tähtiä yhdestä viiteen, osa on saanut klassikkoleiman ja sen myötä hieman laajemman esittelyn kekseliäällä otsikolla varustettuna. Muutamat tekeleet on puolestaan tuomittu silkaksi ajanhukaksi. Poimintojen kirjo vaihtelee elokuvakentän laidasta laitaan. Mukaan mahtuu niin arvostettuja ikoneita kuin tyhjänpäiväisiä ö-luokan pläjäyksiäkin, kaikkea mykkäklassikoista tuoreimpiin 3D-tuotoksiin.

Arvostelut ovat mukavasti varsin lyhyitä. Lyhyys mahdollistaa sen, että tämä on hyvä vinkkiopas, josta voi nopealla kahlauksella skautata katsomisen arvoisia kandidaatteja illanviettoon. Arviot on kirjoitettu asiantuntevasti, huumoria kaihtamatta ja leffafanin antaumuksella, kuitenkaan turhia pätemättä.

Aakkosjärjestys toimii siinä mielessä, että elokuvat löytyvät suhteellisen vaivattomasti kahlaamalla, vaikka varsinaista sisällysluetteloa ei olekaan. Muutamissa kohdissa häiritsee se, että aakkostuksesta johtuen samaan trilogiaan kuuluva elokuva löytyykin aivan eri kohdasta, esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjät on irrallaan muista Indianoista. Jotkut elokuvien nimet ovat myös muistissa vain englanniksi, jolloin niitä ei osaa heti hakea suomenkielisellä nimellä.

Mielipiteitä on hauska vertailla omiin ja katsoa, menevätkö tähdet oman maun mukaan. Kirjaa lueskellessani huomasin olevani yllättävän monesta leffasta samoilla linjoilla.

Eilen katselin Mollbergin tuntemattoman sotilaan ja ennen lähes neljän tunnin maratonin aloittamista kurkkasin, mitä leffaraamattu julistaa näiden tuntemattomien paremmuuudesta. Laineen tulkinta sai kolme tähteä ja Mollbergin näkemys neljä. Vaikka Virkki toteaakin, että molempi parempi ja turha näitä sinänsä on laittaa järjestykseen, annetut neljä tähteä rohkaisivat heittäytymään illaksi sohvaperunaksi. Todettakoon sivuhuomautuksena, että itse pidin Mollbergin tuntematonta parempana elokuvana.

Ikivihreiden trilogioiden arvosteluja on kiintoisaa tutkailla ja katsoa meneekö oma järjestys samaa rataa oppaan kanssa. Kummisedistä Virkki nostaa yleisestä mielipiteestä poiketen parhaaksi viimeisen osan. Itse pidän I ja II -osia huomattavasti viimeistä parempina, vaikka hyvä elokuva se viimeinenkin luonnollisesti on.

Kirjassa esitellään muutamista eri lähteistä ja eri vuosilta kasattuja listauksia parhaiksi arvioiduista elokuvista. Koko sivun mittainen listaus on yllättäen kasattu myös Elviksen elokuvista, ei ehkä omasta mielestäni sitä relevanteinta listattavaa asiaa, mutta hupaisaa triviaa ainakin Elvis-faneille. Itse jäin kaipaamaan vielä Virkin omia listoja lempielokuvista, ohjaajista ja näyttelijöistä, jotka olisivat tuoneet mukavasti henkilökohtaista lisämaustetta.

Opus toimii varsin yleissivistävänä klassikoiden suhteen. Listasin mieleeni pinon leffoja, jotka häpeäkseni ovat vielä katsomatta, kuten Berliinin taivaan alla, 400 kepposta ja Komisario Palmun erehdys, joille kaikille ropisi Virkiltä viisi tähteä.

Internet on pullollaan hyviä elokuvablogeja, elokuva-arvosteluja ja esittelyjä. Silti tällaiselle leffaintoilijalle Virkin arvostelukappaleeksi lähettämä 600-sivun pituinen rainajärkäle tuo iloa. On kiva, kun omalle lempiharrastukselle löytyy hypisteltävä käsikirja, jota kahlata vaikka aamukahvilla illan leffaa miettiessä. Uskon, että tulen selailemaan tätä useasti etenkin katsomisen arvoisia klassikoita etsiessäni. Vaikka oppaasta puuttuukin monta hyvää elokuvaa, se on kuitenkin kattava ja monipuolinen. Johonkinhan se raja on elokuvien mielettömässä massassa vedettävä.

Voisinkin aloittaa katsomieni elokuvien laskemisen siitä, että ruksaan tästä raamatusta näkemäni. Tämän blogin perustamisen jälkeiseltä ajalta kirjaa onkin helppo pitää, mutta montakohan sataa leffaa sitä on tullut katseltua ennen sitä...